Mikä on lyömistä?
En tiedä onko tämä oikea palsta tälle asialle, mutta kirjoitanpa kuitenkin.
Mieheni on luonteeltaan erittäin äkkipikainen ja hermostuu pienimmästäkin asiasta, kiroilee, paiskoo ovia ja tyynyjä ja näyttää tosi " raivoisalta" . Hän on nykyään stressaantunut ja varmaan vähän masentunutkin. Pienet lapset myös aiheuttavat sen, että hän on koko ajan väsynyt (mikä tietysti lisää ärtyisyyttä). Sukulaisetkin ovat viime aikoina huomioineet hänen ärtyisyytensä ja lisääntyneen, jatkuvan kiroilun. Tuntuu olevan mahdotonta keskustella hänen kanssaan mitään, kun pienikin minun sanomiseni, mikä ei häntä miellytä, saa hänet kiroilemaan, puhkumaan ja poistumaan paikalta. Toki minäkin varmasti osaan olla ärsyttävä, enkä aina niin asiallinen keskustelukumppani.
Viime aikoina olen alkanut pelätä mieheni suuttumisia. Hän on joskus heittänyt tyynyn minua kohden, kun on suuttunut ja kerran tönäisi olkapäähän ohi mennessään (näistä on jo lähes vuosi aikaa). Tänä aamuna hän taas hermostui todella mitättömästä asiasta. Hän kolautti vaatekaapin ovea (vahingossa) äänekkäästi. Minä sanoin " sshhh" , kun lapsemme vielä nukkui. Mies ärähti, että ei hän ovea tahallaan kolauttanut ja LÖI minua käsivarteen nahkahanskoillaan, jotka hän oli juuri ottanut kaapista. Hän ei vain huitaissut, vaan löi todella lujaa, niin että käteeni sattui. Sitten hän lähti mitään sanomatta töihin.
Mies ei halua ollenkaan myöntää lisääntynyttä ärtyisyyttään. Minua on alkanut pelottaa lastenkin puolesta. Mies on kyllä ihana isä ja osallistuu paljon lasten hoitoon. Mutta hän suuttuu lapsille myös tosi helposti. Kyllä minullakin tuon uhmaikäisen kanssa menee helposti hermot ja tulee huudettuakin. Mutta mies kiroilee heillekin ja raivostuu vauvallekin ja karjuu, kun tämä ei pysy syöttötuolissaan. 3-vuotiastamme mies lähtee usein raahaamaan ulko-ovelle hampaita kiristellen ja huutaen, uhaten viedä ulos yksin kylmään ilman housuja, jos ei tottele (ihan leikillään vaan saadakseen tottelemaan, ei sinne oikeasti jättäisi). Olen kieltänyt tekemästä noin, muttei usko, vaan sanoo, että kun se ei tottele. Poika yleensä alkaa itkeä/kitistä, että älä vie, tottelen kyllä. Kerran sanoi, että " isi, ottaa kipeää" , kun mies kantoi poikaa ovelle. Ja pari kertaa, kun olen poikaa vienyt päiväunille, hän on sanonut pelokaana, että eihän isi vie mua ulos yksin. Mies ei tajua, että tuommoinen uhkailu ei ole hyvä juttu. Muuten hän kyllä ajattelee aina lasten parasta ja haluaa heille vain hyvää.
Mutta siis, mitä mieltä olette? Ylireagoinko minä? Teenkö minä pienestä asiasta liian suuren? Onko tuollainen hanskoilla käsivarteen lyöminen vain pikku juttu, jonka kannattaa antaa olla? Mutta entä, jos seuraavalla kerralla suuttuessaan hän lyökin lujempaa tms? Mitä pitäisi tehdä, kun asiasta on keskusteltu ja keskusteltu, mutta se ei johda mihinkään?
Kommentit (11)
Oli uskomattoman huojentavaa lukea viestisi! Ei sillä, että toivoisin kenellekään tämmöistä tilannetta, mutta ihanaa kuulla, että joku muukin tarpoo samassa suossa. Olen yrittänyt löytää selitystä mieheni ärtyneisyyteen ja raivokohtauksiin vaikka millä palstoilla. Olen käynyt yksin perheasiain neuvottelukeskuksessa (mies ei suostunut mukaan) purkamassa pahaa oloani. Olen yrittänyt diagnosoida miestäni käytöksen perusteella. Olen yrittänyt YMMÄRTÄÄ liian kauan ja liian monta kertaa.
Myös minun miehelläni on lyhyt pinna erityisesti lasten suhteen. Myös minun mieheni on karjunut alle vuoden ikäiselle " Ole hiljaa!" Myös minun mieheni on polttanut siltoja takanaan, suuttunut/suututtanut työkavereitaan ja sukulaisiaan. Meillä tämä käytös ja muutos alkoi kolmisen vuotta sitten, kun kuopus syntyi. En taatusti provosoi omalla käytökselläni miestä mitenkään. Ainut virheeni on, että olen liian kiltti enkä pysty vastaamaan miehen " kohtauksiin" . Olen elänyt munankuorilla, pelossa, seuraavaa raivaria odotellen.
Olen hyssytellyt lapsia, jotta eivät leikeillään häiritsisi miehen television katselua. Olen mestari tulkitsemaan katseita ja äänensävyjä. Lähden lasten kanssa ulos, kun myrsky on nousemassa. Silti se aina tulee ja yleensä äkkiarvaamatta. Pahimpina aikoina tallensin turvakodin numeron kännykkääni. Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut, mutta mielestäni väkivallalla UHKAILU on yhtä lamauttavaa varsinkin lapsille!
Mieheni on pohjimmiltaan hyväluonteinen mies. Siksi olenkin päätynyt siihen lopputulokseen, että hän on ERITTÄIN stressaantunut. Tämä elämänmuutos ja perhettämme kohdanneet ikävätkin asiat ovat olleet liikaa hänen psyykelleen.
Kysynkin: mihin tämä johtaa? Mitä voin tehdä vai voinko mitään avioliittoni ja perheeni pelastamiseksi? En jaksa enää pelätä.
eikä perheessä kenekään pidä pelätä toisia.
Yksittäiset pinnan katkeemiset ovat eri asia kuin jatkuva uhkailevan henkilön suhteen varuillaan olo.
Suosittelen ottamaan yhteyttä ammattiauttajaan, esim perheneuvolaan, turvakotiin, lyömättömään linjaan tms perhe-elämänne kuntoon saattamiseksi.
Jos aikuinen ihminen on niin stressaantuntu että ei kykene hillitsemään itseään, silloin stressin alkuperään ja syihin pitää puuttua. Aikuinen on AINA vastuussa itse tekemisistään, ja hänen pitää silloin ryhtyä toimenpiteisiin stressistä irti pääsemiseksi, esim sairasloma, terapia, jotain, jotta pelastaisi perheensä
" Mieheni on pohjimmiltaan hyväluonteinen mies. Siksi olenkin päätynyt siihen lopputulokseen, että hän on ERITTÄIN stressaantunut."
tuohon kommennttiin olen takertunut itsekin monesti ja tuntuu olevan 99% niiden kommentti jolla on jonkinlaista pelkoa/väkivaltaa suhteessa. vaikka on kuinka stressantunut, se ei anna oikeutta minkäänlaiseen väkivaltaan tai uhkailuun.
Itse olen perheväkivallan uhri. 3 vuotta kuuntelin huutoa, reuhaamista, sitten alkoi tavarat rikkoutua, tönimistä, uhkailua...kunnen 4 vuoden jälkeen olin päivystyksessä mustan naamani kanssa. ja joo, ex mieheni on KULATINEN IHANA ihminen kun sille päälle sattuu, kuitenkin " pohjimmiltaan hyvä" ja herkkä. Olen yhä kamalan masentunut menneistä vaikka minullaon jo uusi ihana miesystävä. (lapsi edellisestä suhteesta) itken itseni usein uneen ja mietin mitä jos mitä jos, olisiko ex muuttunut jos olisimme menneet perheterapiaan tms. ei hänellä haluja liiemmin silloin sinne ollut, nyt ku on yksin, itsekkin harmittelee miksei suostunut siihe, myöntää virheensä ja katuu..mutta liian myöhään.
Luulen, että kunnon perheterapian kanssa miehenne voivat vielä oppia hillitsemään temperamenttiä/ toimimaan eri tavalla stressi tilanteissa. Minulle ja exälleni se on liian myöhäistä valitettavasti. Kamalalta kuulostaa että miehet suuttuu lapsille. Sitä exäni ei koskaan tehnyt, hän purki kaiken vihansa minuun, ei lapseemme. mutta lapsen edessä hän kyllä riehui minullekkin.
Tsemppiä sinne ja kannatta tosiaan hakea apua ennen kun liian myöhäistä.
T kokemuksen rintaäänellä
Hmm.. Olen nähnyt perheväkivaltaa. Äitiini kohdistuvaa. Kaikkea en ole nähnyt, osan olen kuullut, osan aavistanut ilmeistä ja eleistä ja kaikesta käytöksestä. Nähnyt jäljet.
Ensimmäinen lyönti ei ole viimeinen. Tilanne ei laukea itsestään ja mene toivomalla ohi vaan pahenee, jos ei siihen puututa.
Tuo hanskoilla läpsäisy on lyömistä. Jos sinun ylipäätään tarvitsee asiaa miettiä, joku raja on ylitetty. On aika käydä keskustelu ja todellakin asettaa rajat.
Lapset osaavat kyllä aavistaa, jos isän ja äidin suhde on vinossa. Kuljetathan lapsiasi pois kun aavistat uhkaavan tilanteen. Vanhempi-lapsi -suhteen kehittymisen kannalta asiaan kannattaa nyt paneutua.
Omat välini vanhempiini ovat huonot. Välillä olen laittanut välit poikki. Auttaa olen yrittänyt kaikin tavoin, mutta muutos lähtee lopulta vain itsestä. Olen ihmetellyt äitiäni, joka jaksaa sanoa, että kun siinä miehessä on niin paljon hyviä puolia. Tilanne alkoi hiljalleen ollessani lapsi ja ei se kyllä ole ainakaan parempaan suuntaan mennyt, vaan valitettavan huonoon.
Nyt itselläni pari lasta ja yritän toimia oikein. Itsellänikään ei ole pitkä pinna, mutta olen asian itselleni myöntänyt ja tietoisesti työstänyt, jotta en kohdista lapsiini sellaista käytöstä, jota heidän ei tarvitse sietää. Mieheni kanssa välit ovat onneksi hyvät ja olemme pystyneet sopimaan asioista. Aina välillä käymme keskustelua siitä kuinka toisiamme ja lapsiamme kohtelemme.
Sinun ei tarvitse sietää väkivaltaa eikä sen uhkaa. Ethän voi tietää kuinka miehesi pinna palaa hänen ollessaan yksin lasten kanssa. Vai voitko luottaa, ettei mitään tapahdu? Itse pelkäsin pitkälle aikuisikään mitä äidilleni saattaa tapahtua. Pelkään joskus vieläkin. Jos haluat, että lastesi ei tarvitse pelätä, kannattaisi puuttua asiaan nyt ja tiukasti. Täytyisi varmaan selvittää perin pohjin, miksi miehesi on niin ärtynyt ja pystyttekö yhdessä saamaan asian positiiviseen suuntaan vai tarvitaanko ulkopuolista apua.
Voimia sinulle ja toivon perheellesi muutosta parempaan!
lapsia kohtaan vähän samalla tavalla, kuin tässä ketjussa on tullut esille. Jostain syystä hän ei raivoa minulle vaan lapsille. Esikoisen ollessa 8kk hän hermostui ja työnsi lapsen lattialle sängystä. Silloin ilmoitin, että lähden lapsen kanssa. Saimme kuitenkin asian sovittua ja elämä jatkui. Vuosia oli raivoamista siis huutamista ja nyt esikoisen ollessa 6v. mieheni teki sen jälleen. Kävi käsiksi lapseen... löi selkään. Ei pahoin, mutta kuitenkin.
Päätin, että hän saa hakea mielialalääkityksen ja vastoin tahtoaan hän sen teki. Hän on hyvin lääkekielteinen. Muuten tämäkin mies niin ihana isä ja mies jne. Minulle vain ei ihanuus riitä, olen hyvin tarkka fyysisestä koskemattomuudesta. No, hän sai Cipralexin ja nyt on kuin eri mies. Ei raivoa, mutta sanoo kyllä asiasta. Elämämme on ihan erilaista. Nyt tajuan, miten kiusallista on toisen raivokohtaukset ja sanavarasto tyyliin " turpa kiinni" Annoin miehelleni ehdot, jos perhe merkitsee jotain, hän syö kiltisti lääkkeensä.
tämä viesti tulee kuukautta myöhemmin kuin alkuperäinen kirjoituksesi joten en tiedä vaikka asiaa olisi jo selvitetty. Kuvailemastasi tilanteesta nousi esiin huoli sinun ja miehesi jaksamisesta ja ennenkaikkea tulevaisuuden kehittymisestä. Kuten itsekin taisit ajatelle miehesi käyttäytyminen viittaa nyt kiivaan luonteen lisäksi melko vahvaan väsymiseen ja masennukseen. Miehesi ei kuitenkaan ole vielä onneksi käyttänyt sinua tai lapsia kohtaan laajemmalti väkivaltaa. Jotta tilanne ei pääsisi huonommaksi ja teillä kaikilla olisi vielä voimavaroja ja tahtoa tilanteen / oman olonne sekä parisuhteen parantamiseksi, kannattaisi perheen ulkopuolista apua yrittää saada mahdollisimman ripeästi. Asiata voi keskustella suvun tai tuttavan kanssa, jos pääsette yksimielisyyteen siitä kuinka tilannetta lähdette purkamaan. Itse kuitenkin sanoisin että täysin ulkopuolinen esim. perheneuvolan tai seurakunnan työntekijän kanssa keskustelu voi olla helpompaa, koska ei tule sukulaisuus ja lojaliteettiongelmia ja molemmat ovat samalla viivalla. Voi olla että tarvitsette tukea myös erikseen ja myös em. tahoihin voi hakeutua yksinkin. Tai mikäli nämä tuntuvat vierailta olisiko miehesi mahdollista käydä tapaamassa ihan tavallista tk.lääkäriä hänkin osaa pääpiirtein määritellä esim. onko mahd. masennuksesta kysymys ja ohjata jatkohoitoon. Nyt tuli aika pitkä stoori mutta halusin vaan sanoa että kun sinulla on ihana mies ja lapset kannattaa kaikkien jaksamiseen panostaa ennenkuin arjen hallinta karkaa ja palautuminen/korjaaminen on - ei mahdotonta, mutta vaikeampaa.
olet oikeassa tuon ulosviemisen uhkailun kanssa.. pieni lapsi ottaa sen niin tosissaan että pelot ovat hänelle oikeat.... ehkä miehesi ei nyt väsymykseltään kykene ottamaan vastaan luovempia kasvatusratkaisuja.. Ed. toivon että päätätte tehdä tilanteelle jotain :). Toivon Jaksamisia ja Uusia näkökulmia teille.
Ja väkivaltaahan se totta vie on, kun raahaa lasta pihalle samalla uhkaillen. Sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Olethan nähnyt itsekin, ettei se auta, että sanot miehelle, ettei noin saa tehdä. Sun pitää näyttää ettei noin saa tehdä lähtemällä veks miehen luota tai lemppaamalla ukko pihalle miettimään vähäksi aikaa.
Poikasi on niin pieni, vasta kolmevuotias ja joutuu kokemaan olonsa turvattomaksi kotonaan. Täysin puolustuskyvytön, sun tehtäväsi on häntä suojella. Miksi et suojele? Älä enää anna miehesi kohdella lastaan noin.
Elin koko lapsuuteni sellaisessa perheessä,jossa isäni oli erittäin äkkipikainen,kiivas,hänellä oli huono stressinsietokyky,väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti;hermoheikko
Tilanteet alkoivat aina pienistä asioista.Hän ei koskaan fyysisesti käynyt minuun kiinni,mutta henkinen ote oli musertava.Äitiäini hän piiskasi julmilla sanoillaan ja myös hakkasi tietyin väliajoin.
Toivon,että tarkkaan mietitte tilannettanne,että mihin suuntaan se on ajautumassa,sillä lapsuuteeni kuului paljon pelkoa ja huolta.Opin jo pienestä pitäen mestariksi arvioimaan ja kuulostelemaan erilaisia tilanteita,koko lapsuus oli varpaillaan oloa...Oli tietysti myös hauskojakin hetkiä,kourallinen.
En täysin tiedä teidän elämäntilannettanne,mutta ajattelin silti kertoa oman näkökantani.
Aikuisena,kun en enää asunut kotona,silti kannoin huolta koko ajan tilanteesta ja huoli äidistä oli valtava.Tuntui siltä,että äiti/lapsirooli oli kääntynyt ylösalaisin.
Nykyään en enää kanna huolta äidistäni,hän kului loppuun täysin ja nukkuu ikiunta.Suru on tietysti aina läsnä ja lapsuuden kokemusten ymmärtämisen yrittäminen jatkuu koko lopun elämän..
Tarina kuulostaa varmaan synkältä,eikä varmasti välttämättä edes liity teidän elämäntilanteeseenne.
Jälkiviisaana voi ajatella,kunpa äidilläni olisi joskus ollut rohkeutta jättää se kaikki paha.
mutta olen nainen. Voisi kuvitella että miehesi on väkivaltisesta perheestä. meillä oli kova kuri kotona ja 16v isä rangaisi meitä lyömällä. Olen erittäin katkera siitä isälle eli lasten takia sano miehelle että menisi asiasta keskustelemaan terapiaan. Kun mulla menee hermot niin kiristän hampaita ja kiroilen ja potkin tavaroita yms. Olen myös töninyt miestäni ja ohimennen läpsinyt. Poika olen kerran läpsinyt ja sen jälkeen soitin neuvolaan ja pyysin terapian numeron. mulle on sanottu että jos 16v on nähnyt että ratkaisu on lyöminen toisen hallitsemiseen niin se vie aikaa kun sen tavan unohtaa. Olen sanonut että jos kerran lyön niin hoitoon menen ja niin sen pitäkin olla. Ei ketään sa lyödä, tönitä, läpsäyttää tai nipata.
Koita selvittää miehesi kanssa ennekun se menee liian pitkälle.
Kokeneet sanovat, ettei yhtään lyöntiä tule sietää... Miten tuo nyt sitten tulkitaan. Laita raja- tämä on viimeinen huitaisu- tyyliin. Eli päätä, halutko sietää huitomista jatkossa vai et?
Puhu miehen kanssa kahden kesken- niin etteivät lapset kuule/ valvo.
Perheterapiaan vaan, jos ei auta. Miehelle reunaehdot- jos ei suostu perheterapiaan, niin...siitä seuraa- ja kerro/ mieti ensin mitä seuraa.Eli siedätkö tilannetta vai haluatko muutosta ja jos/ niin millaista muutosta.