Lue keskustelun säännöt.
En haluakaan lapsia :(
03.04.2022 |
Olen siis 27v, naimisissa oleva nainen. Olen pitänyt aina itsestäänselvänä että hommaan joskus sitten tulevaisuudessa lapsia. Joskus sitten. En ole ikinä omannut tippaakaan äidillisyyttä tai varsinaisesti haaveillut siitä millaista olisi olla vanhempi. Oikeastaan lapset ovat aina inhottaneet ja ällöttäneet minua, mutta olen ajatellut sen tunteen poistuvan sitten kun on aika lisääntyä itse ja biologinen kello alkaa tikittää.
Nyt miehen kavereille on alkanut tulla perheenlisäystä ja tämä on alkanut vähän vihjailemaan minullekin että mitä jos. En innostu ajatuksesta yhtään, kaiken lisäksi omassa suvussani suurin osa raskauksista on ollut vaikeita. Biologinen kello loistaa poissaolollaan, kaikki lapsien hoitoon ja lapsiin liittyvä tuntuu vahvasti vastenmieliseltä. Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä.
Kommentit (25)
Jos et halua lapsia, niin älä tuhlaa miehesi aikaa, vaan päästä hänet vapaaksi etsimään kumppania, joka haluaa lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kaikkihan on vielä hyvin, kun tiedät mikä sydämesi totuus asiassa on, etkä ole toiminut tätä vastaan.
Älä nyt ainakaan lähde tekemään mitään toisen osapuolen mieliksi, siitä aukeaa helvetti kolmelle ihmiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurinta rakkautta mitä lapselleen voi tehdä on jättää hänet tekemättä ❤️
Lapsen etu menee oman lisääntymistarpeen edelle.
Tätä sinunkin äitisi ja isäsi päivittäin katuvat ja toivovat, että olisivat jättäneet tekemättä. Sitähän olisit halunnut.
No, olen eri, mutta: Minun vanhempani eivät olleet halunneet vanhemmiksi ja vahinko/minä tiesin pilanneeni heidän elämänsä. Ei se nyt päivittäinen puheenaihe ollut, mutta ainakin koulun ekoilla luokilla tiesin sen. Kyllä minä olisin halunnut, että olisivat mielummin jättäneet tekemättä.
Minä olen syntynyt 60-luvulla, jolloin vahingot oli tapana hoitaa kirkossa eikä terkkarissa.
Miksi täällä hoetaan, että "kyllä niitä omia lapsiaan sitten rakastaa"? Ei se rakkaus syttynyt ainakaan minun vanhempiini. Ihan koulutettuja ihmisiä molemmat ja päällisin puolin kai näytimme perheeltä. Kukaan ei vain rakastanut ketään ja kaikki olivat elämäänsä pettyneitä.
Voi kuule, mieli voi vielä muuttua, niin nuori olet. Minäkin olin täysin varma, etten halua lapsia noin 34-vuotiaaksi. Mutta yhtäkkiä, todellakin, itsellekin yllätyksenä, tuli voimakas vauvakuume noin 34-35 -vuotiaana ja nyt sitten vajaa viisikymppisenä olen kahden esiteinin äiti. Toki ei kaikille noin käy, mutta olen hyvä esimerkki siitä, että totaalinen mielenmuutoskin on mahdollista, vaikka minunkaan kohdalla ei tapahtunut mitään erikoista muuta tapahtunut ja saman miehen kanssa olin kuin parikymppisestä alkaen.
Erikoinen ajatus. Itse olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni että saan elää ja nähdä tämän maailman. En ole koskaan ajatellut ettei elämäni olisi elämisen arvoista, paljon rakkaita ihmisiä ympärillä ja asioita joista nautin päivittäin.
Olen raskaana ja lasta odotetaan miehen kanssa kovasti. Tulevaisuuteen suhtaudumme optimistisesti, sinunkin kannattaisi. Miksi murehtia asioista jotka saattavat tapahtua? Sitten murehditaan kun on jotain murehdittavaa.
Ap:lle sanoisin että turha sitä on miettiä. Jos mieli jossain kohtaa muuttuu niin se muuttuu, jos ei niin sekin on ihan ok. Ei lapsia ole pakko hankkia.
Olin itse aina ajatellut että vauva tulee jos on tullakseen, mutta mitään kauheaa vauvakuumetta ei ollut. Mentiin miehen kanssa kuitenkin hedelmättömyyshoitoihin kun mitään ei 4 vuoden sisällä tapahtunut, ja vielä silloinkin epäröin että onko tämä oikea ratkaisu. En tykkää yhtään muiden lapsista enkä osaa olla pienten kanssa, siskoni lapset poislukien. Heitä rakastan. Vasta sitten kun niissä hoidoissakin oli hankaluuksia, tajusin että haluan perheen johon kuuluu myös lapsia. Viimeiden hoitovuosi ennen tätä raskautta oli todella raskas henkisesti. Nyt en voisi olla onnellisempi maailmantilanteista huolimatta.