Lue keskustelun säännöt.
Elämä valuu hukkaan?
22.09.2015 |
Tuntuuko teistä koskaan siltä, että teidän elämä valuu hukkaan? Mulla on tällainen olo koko ajan. Osasyynä ehkä se, että olen työtön ja mulla on liikaa aikaa ajatella. Tosin samanlainen olo mulla varmasti olisi, vaikka olisin töissä. En ole onnellinen. Huoh. Mitä ihmettä mä teen?
Kommentit (30)
Monella töissä olevalla varmasti on sama tunne... Minä haluaisin ulkomaille, kun en aiemmin uskaltanut. Se olisi varmasti korjannut paljon, kun valitsee maan oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse sit vissiin sain liian paljon liian nuorena (no 35v.). Työssä jouduin käyttämään päätä ihan niin paljon kuin vain löytyi. Nyt elämä on jotenkin kuin iso diesel-moottori: kone pyörii tyhjäkäyntiä, tarvittavia kierroksia löytyy, mutta harvoin.
Et keksi tekemistä tai kiinnostuksen kohdetta itsellesi vai mikä?
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Itselle tulee kova ahdistus kun ajattelen kuinka elämä kuluu sekunti toisensa jälkeen, eikä sitä voi peruuttaa eikä pysäyttää. Tämä on voimistunut iän myötä (olen 40). Ehkä tuntuisi erilaiselta jos olisi lapsia, vakituinen työ ja puoliso, mutta ei mitään noista. Mitähän tässä tekisi?
Tämä kuulostaa todella tutulta. Vinkatkaa, jos tiedätte mitä tekisi. Tosin voi olla, että tätä keskustelua eivät juuri seuraa ne, jotka ovat jostain onnen löytäneet.
Tämä mietityttää aina vaan. Saatoin olla tuo ensimmäinen kirjoittaja, mutta en ole varma. Ainakin just samoja ajatuksia. Mitähän tähän oikein keksisi?
Se valui jo.
Olen keski-ikäinen mies ja olen ollut lähes koko elämäni yksin ja työtön. Ei ole myöskään koulutusta tai omaisuutta. Kumppania tai perhettä en tule koskaan saamaan ja luultavasti aina asun pienessä vuokra-asunnossa harrastaen halvalla, koska mihinkään kalliiseen ei rahat riitä. Jäi maailma näkemättä, lapset saamatta ja onnellisuus löytämättä.
En tiedä mistä tässä pitäisi onni löytää tai edes tyyneys. Stressi ja ahdistus on valtava jatkuvasti. Usein tuohon sekoittuu myös häpeä ja silloin en edes harkitse asunnostani poistumista.
Aina sanotaan, että onni on pienissä asioissa. Se voi olla niin, mutta silloin varmasti olisi pitänyt myös ne isot asiat kokea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisikö muka olla kumppani ja/tai perhe, että elämä ei valuisi hukkaan? Henk. koht. en usko siihen.
Itsellä menee elämä hukkaan, kun sairaudet vaikuttavat kaikkeen. Estävät tekemästä sitä sun tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osuipa silmiin sopiva vanha ketju.
Kyllä, tuntuu että meni ohi ja menee edelleen viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Sama kaava toistuu, mitään mielenkiintoista ja positiivisesti sykähdyttävää ei enää tapahdu. Tai kaikki mitä tapahtuu on jotain negatiivista.
Olen +50v nainen, elänyt ilman vakituisempaa kumppania lähes koko aikuisikäni nuoruusvuosia lukuun ottamatta.
Tehnyt paljon paljon töitä, harrastanut kaikenlaista ja matkustellut mistä moni voi vain unelmoida. Pääsin työurallani pitkälle, pidemmälle kuin olisin ikinä odottanut.
Olen ehkä jotenkin levoton sielu, en oikein ole ikinä ollut täysin tyytyväinen elämääni (paitsi nuorena kun olin avoliitossa, rakastunut ja elämä oli edessä), tulin jätetyksi tuosta liitosta vasten tahtoani ja sydämeni meni murskaksi. En ole sitä saanut ehjäksi räätälöityä. Olen vaeltanut koko elämäni etsien sitä oikeaa, tuntuu että jotain puuttuu kokoajan. Tiedän missä se oikea on mutta hän elää (tuossa aika lähellä) elämäänsä toisen kanssa, se sattuu.
Nyt kun elämä on hidastunut ja vuodet toistaa itseään, en oikein saa enää mistään iloa vaikka periaatteessa kai minulla on kaikki tosi hyvin, vain oma rakas puuttuu.
Tein ison elämänmuutoksenkin jokin aika sitten , vaihdoin paikkakuntaa, sekään ei tuntunut kovin kauan miltään. Nyt elän täällä, tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden samassa paikassa. Katson ympärilläni ihmisiä jotka "elää", minä venyn nytkin la iltapäivällä vielä kylpytakissa kotona yksin.
Ihan hirveetä.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä menee elämä hukkaan, kun sairaudet vaikuttavat kaikkeen. Estävät tekemästä sitä sun tätä.
Mulla sama. Olen vankina oman kipeän kehon sisällä.
Itse sit vissiin sain liian paljon liian nuorena (no 35v.). Työssä jouduin käyttämään päätä ihan niin paljon kuin vain löytyi. Nyt elämä on jotenkin kuin iso diesel-moottori: kone pyörii tyhjäkäyntiä, tarvittavia kierroksia löytyy, mutta harvoin.