Onko yleistäkin, että ajatusmaailma kohtaa paremmin isovanhempien, kuin vanhempien kanssa?

Isovanhemmilla on yleensä enemmän aikaa kuin vanhemmilla. Ja mielenmalttia sekä viisautta. Kyllä minäkin koin nuorena tuon saman. Terv. vanhempi nainen joka ikävöi edesmenneitä isovanhempiaan

Sama ilmiö kuin se, että isovanhempien sukupolven nimet kelpaa omille lapsille nimiksi, mutta omien vanhempien ei missään tapauksessa. 

Kiinnitin tuohon omassa elämässäni huomiota kun tajusin, että nyt jo aikuinen lapseni elää elämäänsä pitkälti samojen periaatteiden ohjaamana kuin omat vanhempani. Mun arvomaailma on taas muotoutunut enempi mun isovanhempieni kaltaiseksi. Eli meillä tuo näyttäisi pitävän paikkansa. Toisaalta meidän tapauksessa arvomaailman rakentumisessa näyttelee vahvaa roolia myös perheen taloudellinen tilanne.

Isovanhemmat ehtivät lapsina/nuoruudessa kokea sota-ajan puutteen ja jälleenrakennusajan kikkailun, oppivat venyttämään penniä ja tulemaan toimeen sillä mitä oli saatavilla. Omat vanhemmat kasvoivat arvostamaan työntekoa, ja pääsivät nauttimaan nousukaudesta, oppivat siihen että työtä tehdään kunnollista korvausta vastaan. Me vanhempina ollaan laman lapsia. Työtä ei oo, ja se vähä mitä löytää ei varsinaisesti elätä. Aina pitää olla valmis tekemään enemmän entistä pienemmällä palkalla, mieluiten palkatta. Niin kauan kun kuitenkin pysytään pinnalla, emme koe tarvetta lähteä tavoittelemaan mitään suurellista. Lapsi on kasvanut aikuisuuteen maailmassa missä pätkätyö on normaali tapa elättää itsensä. Matalaan tulotasoon jo kuitenkin nuoresta sisuuntuneena ottaa sen haasteena ja pyrkii kouluttautumaan niin ettei tarvitse vuokrafirmojen varaan jäädä, ja että tuleva asema työelämässä olisi sellainen että työtä tekemällä ei ainoastaan elä, vaan elää hyvin.

Varmasti jokainen vanhempi, parhaissakin oloissa kasvaneet, pyrkii tarjoamaan lapsilleen sitä, mistä mielestään jäi paitsi.

Minun vanhempieni lapsuus oli aivan kamala. Köyhyyttä ja raatamista. Äitini sai palovammoja ja viiltohaavoja lämmittäessään taloa ja tehdessään ruokaa alle kouluikäisenä. Minusta sitten kasvoi uusavuton, eikä minun tarvinnut edes leipää oppia leikkaamaan. Jälkikäteen mietittynä äidille oli varmaan liian ahdistavaa nähdä mitään terävää lapsen kädessä.

Omille lapsilleni koetan opettaa kädentaitoja, ja pikkuisen pakotan kehittäviin harrastuksiinkin, kun itse en sellaisiin päässyt. Rakastan vanhempiani, mutta pikkuisen rankkaa oli sekin, ettei minun annettu tehdä mutta kuin elää huoletonta lapsuutta.