Onko ainoa lapsi onneton?

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 14:33"]

Avomieheni on ainoa lapsi ja hänelle on juuri sen vuoksi tärkeää saada tulevaisuudessa omia lapsia monikossa. Hän on myös myöntänyt olevansa avoimen kateellinen minun sisaristani ja puhunut paljon siitä, kuinka vanhojen vanhempien ainoan lapsen osa oli yksinäinen ja sellainen, ettei mikään maallinen mammona pystynyt sisarusten puutetta korvaamaan. 

[/quote]

Minä taas en ole kokenut kateutta muiden sisaruksista, vaan iloa olla heidän kanssaan. Ihmettelen kyllä kovasti tuota. Ennemminkin olen kokenut, että moni sisarellinen olettaa, että pitäisi olla kateellinen. Olen joskus miettinyt, ovatko he sitten oikeasti kateellisia ainoalle vanhempien huomiosta ja siitä, ettei tarvitse jakaa sitä tai perintöä? Oletko aivan varma siitä, että miehesi tosellakin kokee noin?

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 14:36"]

3 vuotta nuorempi siskoni on aina ollut yksi parhaimmista asioista elämässäni. Meistä on aina ollut toisillemme seuraa ja sisaruus on opettanut jakamaan asioita ja ottamaan toiset huomioon pienestä pitäen. En halua yleistää kaikkia tapauksia, mutta olen huomannut että poikkeuksetta kaikki perheen ainoat lapset jptka minä olen elämäni aikana tavannut ovat hieman itsekkäitä, omaa etuaan ajattelevia, tulevat helposti mustasukkaisiksi ja asiat pitää aina mennä heidän mielen mukaan. En siis halua yleistää mutta nämä ovat tapauksia oihin itse olen törmännyt. 

[/quote]

Minä olen törmännyt kuvailemasi kaltaisiin sisaruksiin, eli siinä mielessä hieman erikoinen ja yksipuolinen tulkinta ainoista lapsista.

Kasvatus vaikuttaa tässä asiassa paljon, minkälainen siitä perheen ainoasta lapsesta tulee.
Meillä ainut lapsi joutuu odottamaan, en keskeytä omia toimia hänen takiaan.
Aika paljon niitä ihan arkitilanteita tulee, joissa lapselle pystyy opettamaan toisten huomioon ottamista ja maltin opettamista.
Kaupoilla voin sanoa lapselle, että ei, sinä et saa tänään lelua koska tänään on isän tai äidin vuoro.
Me ollaan päädytty tähän ratkaisuun ihan taloudellisista syistä, halutaan elää tietynlaista elämää ja se ei olisi mahdollista jos olisi toinen lapsi. Lapsi on hyvin sosiaalinen ja auttavainen toisia kohtaan, harrastaa paljon (tähän ei olisi varaa jos lapsia olisi enemmän).

6v ei ole koskaan kysellyt sisarusten puuttumisesta eikä tunnu kaipaavan sisaruksia. Mutta luonnekysymys tämä on kuitenkin enemmän kuin kaikenkattava yhden oikean totuuden asia.

Tuntemani ainoat lapset, jotka ovat nyt jo aikuisia, eivät vastaa ollenkaan näitä "itsekäs omaan napaansa tuijottaja, katkera ja kateellinen muiden sisaruksista" -kuvauksia. Oman navan tuijotukseen syyllistyy ihan yhtä hyvin sellaisetkin, joilla on paljon sisaruksia. Kasvatus vaikuttaa enemmän kuin sisarusten määrä.

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 14:56"]

14 puhuu asiaa. Ei se lapsena mitään, mutta aikuisena harmittaa, kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa asioita.

[/quote]

Ei kaikkia. Itse olen yli 40, eikä vielä ole harmittanut, enkä muutenkaan ole koskaan kaivannut sisaruksia.

Minä olen ainoa lapsi ja hyvin katkera siitä. Pyysin äidiltäni, joka oli totaali-yksinhuoltaja, että saisin pikku sisaruksen, mutta hän kieltäytyi ja sanoi, ettei ole varaa. Olin hyvin pettynyt ja sanoin, että voin jakaa ihan kaiken sisaruksen kanssa, kaikki lelut ja jopa ruoankin. Mutta ei niin ei. 

Olen edelleen aikuisena hyvin katkera siitä, että olen ainokainen. Olen myös kateellinen muille, joilla on sisaruksia, vaikka eihän se heidän vikansa ole.

Ihmisenä olen kuitenkin sosiaalinen, avoin ja rehellinen. Haluaisin saada ystäviä, mutta tuntuu, että suomalaiset ovat kovin sisäänpäinlämpiäviä ja pysyttelevät omissa pienissä piireissään. Kaipaan sitä, että minullakin olisi jokin yhteisö, johon kuulua, kuten perhe.  

En ole lainkaan hemmoteltu. Äitini ei koskaan antanut minulle huomiota, kun olisin sitä tarvinnut. Minulla ei ollut maksullisia harrastuksia. 

Äitini sanoi, että olin vahinkolapsi ja epätoivottu. Minulla ei ollut myöskään serkkuja, joten olin hyvin yksinäinen. Leikin kyllä pihan lasten ja päiväkodin lasten kanssa. En kuitenkaan oppinut pitämään puoliani, olin hyvin ujo ja kiltti ja jouduin koulukiusatuksi. Kouluikäisenä olin vuosia yksin, eikä ollut yhtään kaveria, vaikka olisin kaivannut :(

Päätin keskittyä opiskeluun ja saada hyvän työpaikan sekä perheen. Ylisuoritin opiskeluissa, tein töitä siinä sivussa (olen joutunut elämään omillani 18-vuotiaasta asti saamatta lainkaan taloudellista apua). Uuvuin ja masennuin kuitenkin vakavasti, ja nyt olen korkeastikoulutettu pitkäaikaistyötön, minulla ei ole perhettä, eikä kotia. Ei yhtään mitään ja olen yli kolmekymppinen.

 En ole koskaan tuntenut olevani toivottu ja kelpaavani töihin tai ystävyys- tai parisuhteisiin. Olen ollut huonoissa, henkisesti (ja fyysisestikin) väkivaltaisissa  parisuhteissa, koska olen pelännyt jääväni kokonaan yksin. Helppo sellaisen on sanoa, että jätä se sika, jos itsellään on turvaverkosto ja perhettä ympärillä... Sellaisen on varmasti vaikea samaistua minun asemaani. 

Uskon silti, että ainoa lapsi voi olla onnellinen, jos hän on toivottu, hänellä on isä ja äiti (tai vaikka kaksi äitiä), serkkuja ja muita sukulaisia. Tilanteita on erilaisia. 

Ensimmäisen kerran sisaruksettomuus on harmittanut nyt kun äiti on palvelutalossa eikä ole ketään muuta joka kävis häntä katsomassa/ hoitais asioita. Isän ja isoäidin kuoltua myös aikamoiset hommat perunkirjoitusten, kiinteistöjen myynnin ym. paperihelvetin kanssa. Eli en ole emotionaalisesti ikinä kärsinyt ainokaisuudesta, mutta käytännön apu olis joskus ollut tarpeen.

Miten ihmeessä voisin kaivata jotain mitä minulla ei ole ja mihin en voi millään vaikuttaa?? Ei me ainoat lapset ihan tyhmiä olla. En ole koskaan ollut onneton ainoa lapsi :-)

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 17:06"]Ensimmäisen kerran sisaruksettomuus on harmittanut nyt kun äiti on palvelutalossa eikä ole ketään muuta joka kävis häntä katsomassa/ hoitais asioita. Isän ja isoäidin kuoltua myös aikamoiset hommat perunkirjoitusten, kiinteistöjen myynnin ym. paperihelvetin kanssa. Eli en ole emotionaalisesti ikinä kärsinyt ainokaisuudesta, mutta käytännön apu olis joskus ollut tarpeen.
[/quote]

On näitä jotka surevat kun muut sisarukset ei käy katsomassa vanhempia.

En kärsinyt mutta olisin toivonut isoveljeä koska kaverillani oli tosi cool isoveli :D oma ainokainen on niin paljon kavereiden kanssa ettei ehdi edes miettiä sisarusten puutetta, kavereita on siis monesta ikäryhmästä. Niin kuin joku toinenkin sanoi kaverit ovat kateellisia tavaroista.. ei meilläkään raha kasva puussa ja usein ostan joululahjat ellokselta osa maksulla mutta aina niitä kadekukkaroita löytyy.

Olen ainoa lapsi, enkä ollut onneton. Näen asiassa paljon hyvää. Olen saanut paljon huomiota ja harrastaa jne. Kaverit ovat olleet leikkejä, seuraa, yms varten, eihän sisarukset välttämättä edes ole läheisiä, varsinkaan vähän myöhemmin.

Vaikka lapsia olisi kuinka monta, monilla on se "haluaisin pikkusisaruksen" -vaihe.

[quote author="Vierailija" time="21.09.2015 klo 16:56"]Minä olen ainoa lapsi ja hyvin katkera siitä. Pyysin äidiltäni, joka oli totaali-yksinhuoltaja, että saisin pikku sisaruksen, mutta hän kieltäytyi ja sanoi, ettei ole varaa. Olin hyvin pettynyt ja sanoin, että voin jakaa ihan kaiken sisaruksen kanssa, kaikki lelut ja jopa ruoankin. Mutta ei niin ei. 

Olen edelleen aikuisena hyvin katkera siitä, että olen ainokainen. Olen myös kateellinen muille, joilla on sisaruksia, vaikka eihän se heidän vikansa ole.

Ihmisenä olen kuitenkin sosiaalinen, avoin ja rehellinen. Haluaisin saada ystäviä, mutta tuntuu, että suomalaiset ovat kovin sisäänpäinlämpiäviä ja pysyttelevät omissa pienissä piireissään. Kaipaan sitä, että minullakin olisi jokin yhteisö, johon kuulua, kuten perhe.  

En ole lainkaan hemmoteltu. Äitini ei koskaan antanut minulle huomiota, kun olisin sitä tarvinnut. Minulla ei ollut maksullisia harrastuksia. 

Äitini sanoi, että olin vahinkolapsi ja epätoivottu. Minulla ei ollut myöskään serkkuja, joten olin hyvin yksinäinen. Leikin kyllä pihan lasten ja päiväkodin lasten kanssa. En kuitenkaan oppinut pitämään puoliani, olin hyvin ujo ja kiltti ja jouduin koulukiusatuksi. Kouluikäisenä olin vuosia yksin, eikä ollut yhtään kaveria, vaikka olisin kaivannut :(

Päätin keskittyä opiskeluun ja saada hyvän työpaikan sekä perheen. Ylisuoritin opiskeluissa, tein töitä siinä sivussa (olen joutunut elämään omillani 18-vuotiaasta asti saamatta lainkaan taloudellista apua). Uuvuin ja masennuin kuitenkin vakavasti, ja nyt olen korkeastikoulutettu pitkäaikaistyötön, minulla ei ole perhettä, eikä kotia. Ei yhtään mitään ja olen yli kolmekymppinen.

 En ole koskaan tuntenut olevani toivottu ja kelpaavani töihin tai ystävyys- tai parisuhteisiin. Olen ollut huonoissa, henkisesti (ja fyysisestikin) väkivaltaisissa  parisuhteissa, koska olen pelännyt jääväni kokonaan yksin. Helppo sellaisen on sanoa, että jätä se sika, jos itsellään on turvaverkosto ja perhettä ympärillä... Sellaisen on varmasti vaikea samaistua minun asemaani. 

Uskon silti, että ainoa lapsi voi olla onnellinen, jos hän on toivottu, hänellä on isä ja äiti (tai vaikka kaksi äitiä), serkkuja ja muita sukulaisia. Tilanteita on erilaisia. 
[/quote]
Tuossa on kyllä mennyt paljon vikaan vanhemmilla, en varsinaisesti näe asiayhteyttä ainoalapsisuuteen. Kaikkien ei vain pitäisi lisääntyä..

Mutta tsemppiä kirjoittajalle, älä anna menneisyyden pilata tulevaisuutta, sitä ei koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan :)