Missä iässä koit tulleesi kunnolla aikuiseksi eli milloin koit, että varhaisaikuisuus/myöhäisteini-ikä on päättynyt?

Siinä vaiheessa kun olin mennyt naimisiin ja ottanut ison asuntolainan, 25-vuotiaana. 

Minulla jonkinlainen murrosikä kesti noin ikävuodet 15-25v, sit 25v jälkeen aloin huomata selvää aikuistumista ajatuksissani ja olemisessani, ja nyt kuluneen vuoden aikana olen aikuistunut lisää.

Isänikin sanoi hiljattain, että olivat äitini kanssa jouluna huomanneet, että olen aikuistunut.

Olen myös 29v

18v kun minusta tuli äiti.

Siinä vaiheessa, kun muutin armeijan jälkeen omilleni juuri ennen 20-vuotispäivääni. Tunne vielä vahvistui viimeistään siinä vaiheessa, kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani ja ostin omistusasunnon 25-vuotiaana. Sen jälkeen elämä ei juuri neljännesvuosisadassa olekaan muuttunut.

25-vuotiaana, kun opiskelujen jälkeen sain ensimmäisen vakituisen työpaikan ja löytyi pysyvä parisuhde.

Tunnen itseni edelleen 14-vuotiaaksi.

Nyt olen 63.

Suurimman osan ajastani en tunne itseäni aikuiseksi vieläkään. Olen yli 60 v. mies.

Kyllä se ensimmäisen lapsen syntymän tienoille asettuu. Sitä edelsi ihan kiva "rahakas" vaihe kun oli kahdet tulot mutta asuttiin yhä edullisesti. Matkusteltiin, ja laitettiin rivakkaan tahtiin joka palkasta isot rahat säästöön ja maksettiin häät ja häämatka käteisellä. Ensimmäinen lapsi syntyi kaksi vuotta naimisiinmenon jälkeen, oltiin silloin 28 v.

Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Silloin tajusi, että nyt on aikuistuttava.

36-vuotiaana. Tuota ennen elämä meni taistellessa mielenterveyttä kuntoon, ja vuosien terapioiden jälkeenkin kului vielä kolme vuotta ihan omaa aikaa, että aloin viimein pärjätä töissä, aloin pärjätä ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Tajusin jo aika kauan aikaa sitten, että olen n. 9 vuotta kehityksessä jäljessä. Ihmettelin pari- ja vielä kolmekymppisenäkin, kuinka monet lapsetkin olivat minua edellä asioissa. Tiesivät esimerkiksi mistä pitävät ja osasivat ilmaista itseään. No minä osaan nyt 37-vuotiaana viimeinkin.

Lapsen syntymä aikuisti meidät. Sitä enne oltiin oltu lapseton villi pariskunta.

Muistan, että 25-vuotiaana en oikein osannut sanoa itseäni vielä naiseksi. Ehkä 30-vuotiaaksi melkein meni, mutta itsestäni olen kyllä huolehtinut siitä asti kun lähdin kotoa 19-vuotiaana. Olin pitkään ulkomailla ja perheetön, se varmasti vaikutti.

Vierailija kirjoitti:

36-vuotiaana. Tuota ennen elämä meni taistellessa mielenterveyttä kuntoon, ja vuosien terapioiden jälkeenkin kului vielä kolme vuotta ihan omaa aikaa, että aloin viimein pärjätä töissä, aloin pärjätä ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Tajusin jo aika kauan aikaa sitten, että olen n. 9 vuotta kehityksessä jäljessä. Ihmettelin pari- ja vielä kolmekymppisenäkin, kuinka monet lapsetkin olivat minua edellä asioissa. Tiesivät esimerkiksi mistä pitävät ja osasivat ilmaista itseään. No minä osaan nyt 37-vuotiaana viimeinkin.

Minustakin on aina tuntunut että olen suurin piirtein tuon verran kehityksestä jäljessä! Ehkä johtuu isäni kuolemasta kun olin noin 10 v ja ikään kuin joku osa "aikuistui" silloin, lakkasin esim leikkimästä ja muutuin todella kyyniseksi. Mutta ilmeisesti jäinkin sitten normaalista kehityksestä jälkeen.

Bailasin 42-vuotiaaksi. Edelleenkin tykkään tanssia diskoa kotona.

Aikuisuus mielletään liian usein tylsän keski-iän hyväksymiseksi. Olen nyt 41v enkä ole siihen valmis.

35v.

25-vuotiaana. Opiskelijana koin vielä olevani nuori. Työelämään siirtyminen oli harppaus aikuisuuteen. Samoihin aikoihin menin naimisiin, mutta tämä ei ollut se tekijä nuoruuden ja aikuisuuden välillä. Ensimmäinen lapsi tuli 29-vuotiaana ja se tietenkin muutti elämää pysyvästi toisenlaiseksi, mutta silti sanoisin, että tuo siirtymä työelämään oli virstapylväs.

Oon 33 ja en vielä, vaikka kaikki asiallisesti meneekin.

Silloin, kun äitipuoleni vietteli minut ensimmäisen kerran. Olin 12-vuotias nuori tyttönen.

Muistelen edelleenkin kaiholla niitä meidän yhteisiä pyykkireissuja.

Kun molemmat vanhempani kuolivat saman vuoden sisällä eli nyt. :( Olen 37 mutta hain ehkä liikaa lohtua vanhemmistani aina ja napanuora ei ollut kunnolla katkennut. Oli vain me vastaan muu maailma. Nyt kun olen menettänyt kaiken ymmärrän että tämä on sitä aikuisuutta. Omia lapsia ei ole.