Petri Walli, Kingston Wallin kitaristi - muisteluketju

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kingston Wall on vähän näitä sarjassamme kulttimaine, joka tulee automaattisesti siitä kun laulaja tekee itsemurhan. Taitava kitaristi oli, mutta taitavia musiikkoja on maailmassa pilvinpimein. II:n biiseissä on hyviä koukkuja mutta pidemmän päälle oikeastaan ei vedä vertoja esim. Petri Wallin ihailemalle The Who:n energisyydelle. Laulu on keskinkertaista ja englanninkielinen lausunta ontuvaa. III:ssa on saumaton rakenne mutta koukkujen vähyyden vuoksi siitä tulee lähinnä LSD:mäinen vaikutelma . Pisteet Sami Kuoppamäen tykityksestä.

Höpö höpö, minkä ikäinen olet? Et taida olla aikalaisia… Kingston Wallilla oli jo ollessaan ihan oma sädekehänsä ja auransa itsellään ja täysin musiikin ansiosta.

43. Bändillä oli 2000-luvun alussa ainakin omissa piireissäni jonkinlainen kulttistatus, ja tämän myötä kuuntelin satoja kertoja albumit läpi ja fanitin. Viidentoista vuoden tauon jälkeen kuunneltuani ne uudestaan, en sanoisi että ne ovat kestäneet aikaa, toisin kuin The Who.

No, ainakin Suomessa 1992 se musiikki oli autenttista, missä tai mikä olisi ollut bändin ja sen musan vastine? Aikalaisista siis, ei ole. Siitä olen samaa mieltä, että ei periaatteessa klassikkokamaa, paitsi on minusta yksittäisin biisein. Mutta ei kaikkineensa. Koska olihan se kierrätyskamaa, toisin kuin nuo 60-lukulaiset.

Mutta minusta ansaitsee kulttimaineensa, meinaan se oli niille, jotka sen silloin tiesivät, ihan ”trippi(!)” itsessään (en siis viittaa psykedeeleihin, vaan musiikkiin).

Dream Theater? Esim. Scarred.

Peten äiti oli äärimmäisen itsekeskeinen ja huomionhakuinen ja vähät välitti lapsistaan. Eikä kyllä ollut ihan tasapainoinen tapaus vanhoilla päivilläänkään. Viimeisinä vuosinaan ihan pokkana valehteli olevansa naimisissa tunnetun oopperalaulajan kanssa, "puolison" nimikin oli ovessa.

Vierailija kirjoitti:

Peten äiti oli äärimmäisen itsekeskeinen ja huomionhakuinen ja vähät välitti lapsistaan. Eikä kyllä ollut ihan tasapainoinen tapaus vanhoilla päivilläänkään. Viimeisinä vuosinaan ihan pokkana valehteli olevansa naimisissa tunnetun oopperalaulajan kanssa, "puolison" nimikin oli ovessa.

Oho, kuulostaa aika sekopäältä…

Ihailin aikoinani Jimi Henrixiä ja sen kautta Kingston Wallia. Pari keikkaa tuli nähtyä. Olihan nissä keikoissa samaa, kuin Jimillä. Vimmaa soittamiseen, itseluottamusta. Olen itse pohtinut, että samanlaisia olivat. Lavan ulkopuolella elämä sekaisin ja epävarmoja itsestään. Huumeiden roolina oli auttaa oman sisäisen sekamelskan kanssa. Mutta molemmille lahjakkaille muusikoille kävi huonosti.

Jos jotain voi ottaa opiksi nyky aikaan niin oli soittamisen aitous ja taito. Tuommoisia trioja ei tule kovin usein. Wallin ongelmia en pysty käymään läpi, mutta otetaan se hieno, mitä miehestä ja hänen musiikistan jäi meille.

Hän oli 90-luvun versio Robert Plantista ja Jimmy Pagesta moderneilla soundeilla.

Mr. Moreblack kirjoitti:

Ihailin aikoinani Jimi Henrixiä ja sen kautta Kingston Wallia. Pari keikkaa tuli nähtyä. Olihan nissä keikoissa samaa, kuin Jimillä. Vimmaa soittamiseen, itseluottamusta. Olen itse pohtinut, että samanlaisia olivat. Lavan ulkopuolella elämä sekaisin ja epävarmoja itsestään. Huumeiden roolina oli auttaa oman sisäisen sekamelskan kanssa. Mutta molemmille lahjakkaille muusikoille kävi huonosti.

Jos jotain voi ottaa opiksi nyky aikaan niin oli soittamisen aitous ja taito. Tuommoisia trioja ei tule kovin usein. Wallin ongelmia en pysty käymään läpi, mutta otetaan se hieno, mitä miehestä ja hänen musiikistan jäi meille.

Joiko se Ior Bock oikeesti omaa kusta ja veteli nuoria poikia pyllyyn?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kingston Wall on vähän näitä sarjassamme kulttimaine, joka tulee automaattisesti siitä kun laulaja tekee itsemurhan. Taitava kitaristi oli, mutta taitavia musiikkoja on maailmassa pilvinpimein. II:n biiseissä on hyviä koukkuja mutta pidemmän päälle oikeastaan ei vedä vertoja esim. Petri Wallin ihailemalle The Who:n energisyydelle. Laulu on keskinkertaista ja englanninkielinen lausunta ontuvaa. III:ssa on saumaton rakenne mutta koukkujen vähyyden vuoksi siitä tulee lähinnä LSD:mäinen vaikutelma . Pisteet Sami Kuoppamäen tykityksestä.

Höpö höpö, minkä ikäinen olet? Et taida olla aikalaisia… Kingston Wallilla oli jo ollessaan ihan oma sädekehänsä ja auransa itsellään ja täysin musiikin ansiosta.

43. Bändillä oli 2000-luvun alussa ainakin omissa piireissäni jonkinlainen kulttistatus, ja tämän myötä kuuntelin satoja kertoja albumit läpi ja fanitin. Viidentoista vuoden tauon jälkeen kuunneltuani ne uudestaan, en sanoisi että ne ovat kestäneet aikaa, toisin kuin The Who.

No, ainakin Suomessa 1992 se musiikki oli autenttista, missä tai mikä olisi ollut bändin ja sen musan vastine? Aikalaisista siis, ei ole. Siitä olen samaa mieltä, että ei periaatteessa klassikkokamaa, paitsi on minusta yksittäisin biisein. Mutta ei kaikkineensa. Koska olihan se kierrätyskamaa, toisin kuin nuo 60-lukulaiset.

Mutta minusta ansaitsee kulttimaineensa, meinaan se oli niille, jotka sen silloin tiesivät, ihan ”trippi(!)” itsessään (en siis viittaa psykedeeleihin, vaan musiikkiin).

Dream Theater? Esim. Scarred.

Scarredin riffi on pöllitty Panteralta.

Kerran olen nähnyt livenä Tampereen YO-talolla. Ihan jäätävä draivi ja boogie. Siellä oli joku ulkomaalainen yhtye ennen tai jälkeen Kingston Wallia. Yleisöstä tuli sellaista kannustusta että voisitte lähteä menemään ja joku nakkasi muovituopilla. Joku välispiikki että ei ollut kiva juttu tms. Sitten lensi viinipullo.

Onko kellään vielä muistoja?