Onko kukaan ollut tilanteessa, että saattelee 11-v tyttärensä tapaamaan ensi kertaa isäänsä?
Tai edes jotain vastaavaa.
Kaikki tapaamis tilanteet ovat varmasti ainutlaatuisia ja niin monesta tekijästä kiinni, ettei sen kulkua voi ennustaa, mutta olisi rohkaisevaa kuulla jotain kokemuksia!
Kommentit (9)
En oikein osaa kertoa siitä mitään näin äkkiseltään, kauheasti muistan tapaamista jännittäneeni. Halutako kysyä jotain?
Kenen aloitteesta tapaaminen lähti?
Jatkuiko tapaamiset siitä?
Rikkoiko tapaaminen jotain?
Meillä aloite lähti tytöltä. Isää oli vaikea löytää, eikä hän ollut lainkaan innostunut asiasta.
Sain soustutella häntä tytön tietämättä pitkään ennen kuin lupautui näytille:(
Tyttö on kuvitellut pienemäpänä paljon isäänsä liittyviä asioita. Todellisuudessa isä on aika renttu, eikä osaa huolehtia edes itsestään. Ainakin silloin oli ja sama rata taitaa jatkua edelleen, ellei ole mennyt pahemmaksikin, mikäli puhelimessa asian oikein ymmärsin.
Tyttö on nähnyt miten sisarukset tapaavat isejään ja haluaa nyt kovasti yhteyttä omaan isäänsä.
En ole tästä miehestä koskaan pahaa sanonut lapselle. Vain sen, ettemme me pystyneet elämään yhdessä ja että isällä on monta selvittämätöntä asiaa, jotka hänen pitää hoitaa pystyäkseen kantamaan vastuuta.
Mutta että vanhemmat aina rakastavat lapsiaan ja miten isä jää niin paljosta kauniista paitsi, kun ei ole voinut seurata ihanan tyttärensä kasvua...
Todellisuudessa isää ei kiinnosta, ei tainnut ensin muistaa koko lasta:(
Onko tapaamisessa mitään tolkkua?
En kai voi sitä kieltääkään.
Sattuu niin tytön puolesta:(
heille kehkeytyisi jonkinnäköinen suhde, vaikkapa tapaisivat muutaman kerran vuodessa.
Isä ei kuullosta miltään malliisältä jonka tapaamisesta syntyisi ikimuistoisia ihania muistoja.
Olet tosi hyvin kertonut isästä, ettet ole haukkunut.
Mulla ei ole tälläistä kokemusta lapsuudesta, mutta aiukuiiällä kun otin yhteyttä uudelleen isääni silti petyin VALTAVASTI.
Itse vierailu meni hyvin vaikka jäykästi ja oli lyhyt vierailu.
Mutta sen jälkeen asin haukkuma kirjeen perääni ja se vesitti koko käynnin. Vaikka olen yli kolmenkymmenen se kirje jossa isäni haukkui minut loukkasi tosi pahasti.
En siis ollut nähnyt isääni ja toki olin kuvitellut hänestä vaikka mitä. Hän ei ollut pitänyt noina vuosina mitään yhteyttä minuun tai äitiini. Aloite tapaamiseen lähti minulta, selvitin äitini avustuksella isäni asuinpaikan ja puhelinnumeron. Kirjoitin hänelle ensin kirjeen ja muutaman viikon päästä siitä hän soitti minulle. Muistan, kuinka " komealta" hänen äänensä kuulosti ja odotin innolla tuota tapaamista. Olinkin aika pettynyt kun näin hänet, koska olin nähnyt hänestä vain valokuvan syntymäni ajoilta. tavattessamme hän oli keski-ikäsitynyt lihava mies.
Muistaakseni äitini vastusti tuota tapaamista. Sen jälkeen isäni on kuitenkin pitänyt yhteyttä aina silloin tällöin ja muutaman kerran olen vieraillut hänenkin kotonaan.
Silloin lapsena en niinkään kyseenalaistanut sitä, miksi hän ei ollut pitänyt minuun tai äitiini yhteyttä. Silloin muka jotenkin " ymmärsin" asian, kun isäni taidokkaasti selitti. Nyt vasta omia lapsia saatuani olen alkanut ihmetellä ja kyseenalaistaa hänen toimintaansa. En voi käsittää, miten joku voi olla pitämättä yhteyttä omaan lapseensa. Mutta silloin se oli ihan ok ja halusin vain selvittää, millainen isäni oikeasti on.
Nyt jälkeenpäin olen kyllä ajatellut, että en ole saanut siitä tapaamisesta tai myöhemmistäkään itselleni mitään. Isäni on kai voinut huonoa omaa tuntoaan näillä tapaamisilla parannella.
Totta kai se sattuu pahastikin, jos isä on ihan hanurista, eikä kykene tytärtään järkevästi kohtaamaan, mutta se ei ainakaan sitten jää samallatavalla kaivelemaan, kuin se, jos ei koskaan edes tapaa...
Sitä ei koskaan voi tietää kuinka hyvin se tutustuminen meneekin!
Monenlaista tarinaa mahtuu tänne.
Asiallinen ketju, kiitos siitä myös:)
Ei tämä nyt niin ainutlaatuista ole!