Voisitteko muut kertoa kokemuksianne narsististen äitien lapsina?

Ota etäisyyttä. Älä kerro henkilökohtaisia asioitasi. Puhu säästä. Älä vastaa jos ahdistaa noin.

Sure ja lopulta hyväksy ettet koskaan saa hyvää äitisuhdetta. Keskity omaan elämääsi ja hyvinvointiisi.

Otat etäisyyttä ja yrität opetella suhtautumaan häneen kuin keneen tahansa raskaaseen ihmiseen. Jos ei muu auta niin terapia.
Minä kyllästyin äitini "äitinä" toimimiseen vuosia sitten ja lopetin omien sioiden jakamisen hänen kanssaan. En vastannut puhelimeen enää iltaisin tai yöllä, sillä en jaksanut enää olla jonkun paskasankona, johon kaikki paha olo voidaan kaataa. Blokkasin myös äidin puolisot täysin, kun en halunnut enää öisiä "nyt se yritti taas tappaa itsensä" -puheluita. Ja kun sillä meni hyvin niin ukot vaihtuivat uuteen lennossa. Nykyään ollaan kyllä pari kertaq viikossa tekemisissä, mutta pahimmat sekoilut jää etäisyyden vuoksi muiden kärsittäviksi. Mun elämään ei tarvita enää yhtään enempää persoonallisuushäiriöisiä päihdevammaisia.

:'( Minua oikeasti itkettää. Äiti on tehnyt minusta oman järkenikin mukaan itsensä jatkeen. Kehunut, ylistänyt, niissä asioissa, joissa hän on mielestään mieletön ja hänen vuokseen minäkin. Hävennyt ja haukkunut jos en ole kuin hän (minä kyllä olin aina se rohkein ensimmäinen kaikkea yrittämässä ... minä aina voitin ne ja ne urheilukisat, kuinka sä olet noin arka .. itsellä ei ollut mitään paino-ongelmia pienenä, mutta ei ihme, söinkin vain spagettia silloin tällöin, TOISIN KUIN SINÄ). Hän tekee itsestään sankarin keinolla millä hyvänsä, haukkuu omaa äitiään narsistiksi, koska hänen äitinsä liittää itsensä kaikkeen hienoon. Muttei itse ymmärrä tekevänsä samaa. Äitini on myös äärettömän iso marttyyri, joka on oman äitinsä uhri. Hän määrittää minun suhteeni isoäitiini.

Mitä enemmän mietin, sitä enemmän ahdistun. Joudunko hylkäämään molemmat? Olen ollut heidän tukenaan, välikätenään, paskaämpärinään, parhaana kaverina, välineenä ylpeillä, siis ihan mitä tarvitsee. Ja en ole edes tajunnut kuin vasta jälkikäteen.

Nyt en ole sitten kukaan. Ei ole minuutta.

Nro 3: äitini on myös umpialkoholisti, vaikka täysin muuta väittää. Tai joskus sanookin oikein leikkisästi, että "no tälleen alkoholistina otan tässä yhen, enhän mä nyt selvää päivää nää HEHHEHEHEH". - Hauskaa.

Kiitos vastauksista. :( On niin saatanan paha olo, ehkä 1235325. kertaa tämän 24-vuotisen elämäni aikana.

AP

Niin tuttua. Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pelastaa itsesi. Ehkä auttaisi myös jutella jonkun kanssa.

Muistan itse kun jouduin leikkaukseen vuosituhannen vaihteessa ja äitini marssi (kutsumatta) pienessä sievässä vuodeosastolle vierailulle. Koko vierailun hän itki sitä miten voi olla mahdollista että hänelle käy näin, että lapsi joutuu leikkaukseen. Itse mietin siinä maatessani, että taas se on maailman napana tuossa. Sama homma toistuu aina ja joka ainoassa asiassa. Ihan sama onko hyvä vaiko huono juttu, niin se on aina hän, jolle se on tapahtunut.
AA:ssa on omaisten ryhmiä, joista saattaisi olla apua. Ei sun tarvitse jaksaa tuollaista yksin. Päästä irti vaan, hetken kuluttua alkaa helpottamaan.

Äiti halusi päättää kaikesta, mutta muistan, kuinka neuvoton oli 5-vuotiaana, kun äiti käski päättämään, mitä silmäleikkauksessa tehdään. Kyseessä oli karsastuksen korjausleikkaus ja lääkäri olisi ilmeisesti halunnut korjata myös toista silmää jollakin kosmeettisella tavalla. Muistan, kuinka yritin päätellä äidin ilmeestä, mikä olisi ollut oikea vastaus, suostua vai ei.

"Ne on sitte kivoja tyttöjä," äiti kehui aina kiusaajiani. Äiti oli aina valmis nolaamaan minut kavereiden edessä esim. uimareissuilla. Minun kaverini olivat myös hänen kavereitaan. Sen lisäksi hän ei osannut kunnioittaa yksityisyyttä edes intiimeissä asioissa, vaan kommentoi murrosiässä ollessani esim. alapääni ulkonäköä negatiivisesti. Aikuistuminen oli äidistä naurettavaa, hän ei halunnut aikuistua, vaan kaiken piti olla hauskaa. Jopa hautajaisissa olisi pitänyt laulaa "vähän kevyempää" kuin virret. Itsehillintä ei ollut äidin vahvuuksia, vaan enon muistotilaisuudessa piti väkisin saada kirottua papin kuullen kertomalla "hauska lapsuusmuisto."

Äidin mielestä olin jo lapsena kuin hän eli minä en voinut osata matematiikkaa, koska hänkään ei ollut osannut enkä pelata pesäpalloa, koska hänkään ei ollut tykänyt siitä. Sisaruspuoleni taas ilman muuta "saivat osata" matematiikkaa, kun isäpuolikin "osasi." Minun olisi pitänyt nuorena olla yhtä hillitön kun äiti ja aiheutin pettymyksen, kun olinkin kiinnostunut uskonasioista, lukemisesta jne. Kouluttauduttani ensin kouluasteen ammattiin, äiti oli tyytyväinen, mutta kaikki sen jälkeiset ja erityisesti yliopisto-opinnot ärsyttivät ja aiheuttivat kateutta.

Nykyisin äiti omii minun muistoni ja muistelee minun elämäni tapahtumia kuin omiaan. Jos hän muistaa väärin ja korjaan, hän raivostuu. Sisarukset pitävät matalaa profiilia, ettei äiti vain suutu. Olen edelleen perheen vaikeuksien ja pahan mielen kaatoallas. Äitiä pitäisi aina rauhoitella, jos jotain pahaa tapahtuu. Lapsuudessakaan se ei toiminut toisinpäin. Äidiltä oli empatiaa turha odottaa, hän rypi itse pohjamudissa ja vaati huomiota nähden kaikessa vain uhkia. Perheessä vaiettiin kaikki ikävät asiat. En enää jaksa sitä, että äiti jankkaa kaikkien asioiden huonoja puolia ja ikäviä tapahtumia ja minun pitäisi löytää kaikkeen ratkaisu ja posiitiivinen näkökulma ja samalla äiti jauhaa edelleen negaatioitaan ja haluaa väitellä ja rähistä samalla tavalla kuin on tehnyt kaikki nämä vuodet. Olen usein ajatellut, että äidillä on ADHD tms.

Minunkin äitini kehui kiusaajiani ja salaa ilmeisesti toivoi näiden panevan minut ruotuun, eli opettavan menettämään minuuteni tmv. Hän sätti ja huusi ja odotti että opin kaiken kerrasta eikä koskaan vaivautunut selittämään asioita montaa kertaa. Kävi niin, että minusta kasvoi uhmakas, eli kun äiti odotti että opin kerrasta en välittänyt oppia ollenkaan ja luistin vain asioista. Se ei mielestäni ollut minun syy, enkä tänä päivänäkään ajattele niin. Oppiminen olisi ollut äidin mielivallan alle alistumista. 

Minulle kasvoi olematon itsetunto ja olettamus, etten merkitse kellekään mitään, enkä kelpaa kellekään. 6-vuotiaana muistan tajunneeni, etten päässe koskaan naimisiin, koska kukaan ei voi minua rakastaa. En ole naimisissa, parisuhteessa ja perheellinen olen tosin, mutta en tunne juuri mitään. 

Teen vielä 4-kymppisenäkin kipeää irrottautumistyötä äidistä ja koitan itsenäistyä, mutta se on niin vaikeaa, että välillä toivoisin, että olisin kuollut. Rakkautta kaipaan aivan hirveästi ja luulinkin sen jo löytäneeni eräästä miehestä, mutta eikö sekin osoittautunut luuloksi vaan. Ja minä kun en tosiaankaan helpolla rakastu! Eli pettymys ja hylätyksitulemisen tunne oli kauhea, alas tulin oikein ryminällä. Onneksi mieheni otti kopin. 

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 00:16"]Minunkin äitini kehui kiusaajiani ja salaa ilmeisesti toivoi näiden panevan minut ruotuun, eli opettavan menettämään minuuteni tmv. Hän sätti ja huusi ja odotti että opin kaiken kerrasta eikä koskaan vaivautunut selittämään asioita montaa kertaa. Kävi niin, että minusta kasvoi uhmakas, eli kun äiti odotti että opin kerrasta en välittänyt oppia ollenkaan ja luistin vain asioista. Se ei mielestäni ollut minun syy, enkä tänä päivänäkään ajattele niin. Oppiminen olisi ollut äidin mielivallan alle alistumista. 

Minulle kasvoi olematon itsetunto ja olettamus, etten merkitse kellekään mitään, enkä kelpaa kellekään. 6-vuotiaana muistan tajunneeni, etten päässe koskaan naimisiin, koska kukaan ei voi minua rakastaa. En ole naimisissa, parisuhteessa ja perheellinen olen tosin, mutta en tunne juuri mitään. 

Teen vielä 4-kymppisenäkin kipeää irrottautumistyötä äidistä ja koitan itsenäistyä, mutta se on niin vaikeaa, että välillä toivoisin, että olisin kuollut. Rakkautta kaipaan aivan hirveästi ja luulinkin sen jo löytäneeni eräästä miehestä, mutta eikö sekin osoittautunut luuloksi vaan. Ja minä kun en tosiaankaan helpolla rakastu! Eli pettymys ja hylätyksitulemisen tunne oli kauhea, alas tulin oikein ryminällä. Onneksi mieheni otti kopin. 
[/quote]

Öö, siis toinen mies otti kopin?

Äitini ei ole narsisti eikä muutakaan persoonallisuushäiriötä ole diagnosoitu, mut mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä sairaammaksi käy. Lapsena ollessa aina piti olla vihainen jollekin. Mulle, isälleni, siskolleni. Kotona oli aina painostava ilmapiiri. Ja niille, jolle ei ollut vihainen, hän oli yltiöystävällinen ja " rakastava". Sanoi: "A on sitten kiltti tyttö eikä hän koskaan juonittele." Tarkoittaen sanat B:lle, joka siinä kohtaa ei ollut. Koko lapsuuteni meni äidin mielialoja tulkitessa ja minusta kasvoi aikamoinen ilmapuntari ja tunteiden tulkitsija. Kuukausien mykkäkoulut olivat täysin normaaleja rangaistuskeinoja kotona. Lääkäriin ei viety, vaikka olis ollut lääkekuurin tarvis. Ravasin koululaisena usein terveydenhoitajalla ties mistä syystä. Nykyään varmaan oltais siitä jo huolestuttu. Äiti ei halunnut, että opiskelen ja vähätteli sitä aina. Ei nytkään muista, mitä teen työkseni.
Nyt aikuisena äiti ei ole päässyt itsestään yli. Ei vastaa, jos soitan, itse soittaa, jos on asiaa. Noin kerran kuukaudessa. Olemme nähneet viimeksi kaksi vuotta sitten. Kesällä oli esikoisemme rippijuhlat. Hän ei tullut juhliin. Emme ole tervetulleita heille. Välimatka on n. 200km emmekä pääse usein. Mut silloin kun pääsisimme, on aina jotain muuta. Olen luovuttanut ja nyt tuo rippijuhliin tulemattomuus oli viimeinen pisara. En soita, vastaan jos hän soittaa, mutta en yritä edes kertoa lasten kuulumisia, koska hän ei jaksa kuunnella. Varmaan pitäisi mennä terapiaan käsittelemään äititrauma ja ehkä joskus meenkin. Onneksi olen omille lapsilleni pystynyt olemaan toisenlainen äiti.

Minulla oli narsisti isäpuoli, hän löi ja tukisti jos en oppinut asioita heti. Meillä ei myöskään isäpuolen paikalla ollessa saanut itkeä, ei edes hautajaisissa. Hän pahoinpiteli minun lisäksi myös ja äitiäni ja myöhemmin sisaruksiani. Äitini ja mies alkoivat seurustella kun oli 2-vuotias, ja äidillä kesti 14 vuotta, että erosi miehestä. Koko lapsuuteni elin pelossa, että milloin isäpuoli lyö minua, sisaruksia tai äitiä, milloin mistäkin typerästä syystä. Hän myös lukitsi meitä lapsia pimeään vessaan jos teimme jotain hänen mielestä väärin, ei opittu jotain yms. Hän myös alisti ja haukkui, henkinen väkivalta oli jopa pahempaa kuin fyysinen, siitä on ollut vaikeampi toipua.

Muistan kuin yritin kotona olla mahdollisimman huomaamaton, että isäpuoli ei huomaisi minua ja pakottaisi esim siivoamaan tai opiskelemaan ja suuttuisi jos en oppisi. Vanhempana menin myös väliin jos isäpuoli kävi äitini tai sisaruksieni kimppuun ja löi heitä. Halusin että hän lyö mielummin minua, kuin äitiä tai sisaruksia, tuntui niin pahalta nähdä kuin heihin sattui. En usein myöskään halunnut lähteä kavereiden kanssa ulos jos isäpuoli oli kotona, koska en halunnut jättää äitiä yksin isäpuolen kanssa.

Muistan lapsuudesta sen kauhean pelon, kuuntelin kauhissani jos olohuoneesta alkoi kuulua tappelun ääniä. Muistan juosseeni lähellä asuvan sukulaisen luo hakemaan apua äidelleni, kun isäpuoli pahoinpiteli häntä. Itse en ole enää tekemisissä tyypin kanssa mutta sisarukseni ovat, mies on heidän isä.

Moni kuvitteli miehen olevan mukava ja vieraille hän sitä olikin. Vain jotku sukulaiset ja lähimmät ystävät tiesivät millaista meillä oikeasti on kotona, en ymmärrä miksi kukaan ei tehnyt lastensuojelu ilmoitusta. Monesti mietin millainen minusta olisi tullut ilman isäpuolta. Minulla olisi varmasti ainakin parempi itsetunto, luottaisin itseeni enemmän ja pystyisin luottamaan myös muihin.

Minulla on täysin sama asia.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 06:17"][quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 00:16"]Minunkin äitini kehui kiusaajiani ja salaa ilmeisesti toivoi näiden panevan minut ruotuun, eli opettavan menettämään minuuteni tmv. Hän sätti ja huusi ja odotti että opin kaiken kerrasta eikä koskaan vaivautunut selittämään asioita montaa kertaa. Kävi niin, että minusta kasvoi uhmakas, eli kun äiti odotti että opin kerrasta en välittänyt oppia ollenkaan ja luistin vain asioista. Se ei mielestäni ollut minun syy, enkä tänä päivänäkään ajattele niin. Oppiminen olisi ollut äidin mielivallan alle alistumista. 

Minulle kasvoi olematon itsetunto ja olettamus, etten merkitse kellekään mitään, enkä kelpaa kellekään. 6-vuotiaana muistan tajunneeni, etten päässe koskaan naimisiin, koska kukaan ei voi minua rakastaa. En ole naimisissa, parisuhteessa ja perheellinen olen tosin, mutta en tunne juuri mitään. 

Teen vielä 4-kymppisenäkin kipeää irrottautumistyötä äidistä ja koitan itsenäistyä, mutta se on niin vaikeaa, että välillä toivoisin, että olisin kuollut. Rakkautta kaipaan aivan hirveästi ja luulinkin sen jo löytäneeni eräästä miehestä, mutta eikö sekin osoittautunut luuloksi vaan. Ja minä kun en tosiaankaan helpolla rakastu! Eli pettymys ja hylätyksitulemisen tunne oli kauhea, alas tulin oikein ryminällä. Onneksi mieheni otti kopin. 
[/quote]

Öö, siis toinen mies otti kopin?
[/quote]

Vahinkon yläpeukku

En tiedä narsismista, mutta hyvin vaikea äitini on kyllä.

Itse olen elänyt ns. hyvän perheen kulississa. Äitisuhteeni on ristiriitainen. Toisaalta äiti oli yltiöhuolehtivainen, ylikontrolloiva ruuan, vaatteiden, puhtauden, menojen jne suhteen. Toisaalta joissain asioissa, kuten sosiaalisissa suhteissa, olin täysin omillani, kukaan ei neuvonut tai lohduttanut vaikkapa riitatilanteissa kavereiden kanssa.

Jos itse halusin lapsena jotain, oli se vaate, lelu tai mikä vaan, toive lytättiin ja haukuttiin ahneeksi. Samaan aikaan äiti saattoi raahat kassikaupalla itselleen mieluisia vaatteita minulle. Ja oikealla tavalla kehittäviä leluja. Sain harrastaa, mutta siinä vaiheessa kun harrastuksesta tuli liian tärkeä, se piti vaihtaa toiseen. Olin aika hyvä koulussa, ja äitini aina sillä tutuille kehuskeli, kuinka hänen lapsensa on niin hyvä, koska hän niin panostaa koulunkäyntiini.

Kaverit olivat tosiaan aika nounou. Kavereihin ei saanut luottaa, koska vain perheeseen voi luottaa. Myöskään isovanhemmistani en saanut pitää, tai serkuista, sedistä, tädeistä jne (sisaruksia minulla ei ole), mutta aikuisena minua sitten syyllistettiin siitä, kun en lähettele heille kortteja, käy kylässä, soittele tai muuten pidä yhteyttä kuin sukujuhlissa. Kaikki jäivät minulle lapsena aivan vieraiksi, mutta silti aikuisena kulissin vuoksi pitäisi pitää sopivasti yhteyttä. Toki jos joku olisi muodostunut minulle tärkeäksi, varmasti tämä olisi jotenkin huono. Kerran olin serkuillani kylässä ja erehdyin sanomaan tätini tekevän todella hyvää ruokaa (ehkä noin 10-vuotiaana). tämän jälkeen tätä tätiä haukuttiin minulle kuukausitolkulla, kaivettiin kaikkea ihme tarinaa nuoruudensekoiluista yms.

Joskus satunnaisesti minua lyötiin tai tukistettiin (mikä oli aika normaalia vielä lapsuudessani, en usko että äitini oli poikkeuksellisen väkivaltainen paitsi henkisesti), mutta kun kerran kerroin tukkapöllystä koulussa opettajalle, äiti sai sellaiset raivokohtaukset, että pelkäsin hänen kuolevan. Tämä pelko kulki kaikessa mukana, sillä jos joskus tein jotain väärin tai epäonnistuin esim. kokeessa (olin todella kiltti, mutta toki joskus tuli ihan ajattelemattomuutta tehtyä jotain väärin), äiti sanoi tappavansa itsensä, koska ei edes lasta pysty kasvattamaan. Tällaisia draamoja oli muutaman kuukauden välein. Isäni oli tiukasti äidin johdateltavissa, ja hänkin minulle saarnasi, kuinka äidin mieltä ei saa järkyttää. Teini-ikä oli aika paha, sillä vihasin sitä, etten saanut mennä mihinkään ja olin vain äitini jatke, vaikka kuinka yritin itsenäistyä. Mietin itseni tappamista monet kerrat, mutta tosissani en varsinaisesti koskaan ollut.

Kun sain esikoiseni, äitini alkoi pakkomielteisesti kytätä lapsenkasvatustani. Pahaksi onneksi silloinen mieheni oli myös melkoinen tossukka, kuten itsekin olin, jolloin menimme monta vuotta niin, että äiti päätti melkein kaiken. Vaatteet, syömiset, ulkoilut, koska tulemme kylään... jos emme viikkoon olleet käyneet, alkoi jumalaton syyllistäminen hylkäämisestä ja pahan olon tuottamisesta. Ex-mieheni on edelleen täysin äitini talutusnuorassa, vaikka hänellä on jo uusi perhekin.

Jouduin tosiaan lopulta pistämään välit täysin poikki. Minulla ei ole äitiä eikä isää enää. Minulla on uusi perhe ja olen pikku hiljaa kasannut itselleni oman elämän. Välillä suru lyö pahasti kasvoille, mutta pääosin olen sinut asian kanssa. Sukulaisten kanssa en myöskään ole tekemisissä kuin harvoin, sillä olenhan hylännyt oikean perheeni, ja saan tästä kuulla ihan riittämiin. 

Paljon samoja kokemuksia kuin edellisillä. Suosittelen vähittäistä irtiottoa, mielellään lopulta kokonaan. Nämä ihmiset kun eivät koskaan muutu, eikä itselleen ole tervettä tukahduttaa jatkuvasti omia tarpeitaan ja tunteitaan. Näiden kanssa kun niitä ei voi näyttää, eikä heidän mielestään toisilla ole tunteisiin ja tarpeisiin edes minkäänlaista oikeutta. Väittäisin, että edes typistetty kanssakäyminen ei useimpien kanssa ole toimiva ratkaisu, sillä siinäkin yhä joutuu alistumaan hyväksikäytetyksi eikä itse saa kanssakäymisestä mitään positiivista irti (huonon omatunnon hyvittely ei ole positiivista, sekin on vain yksi kieroon kasvattamisen oire).

Kun saatte näihin etäisyyttä, niin pikkuhiljaa alatte nähdä selvemmin kaikki ne kierot käyttäytymismallit ja ajatukset joita teihin on syötetty. Ja uskallatte taas päästää enemmän ja enemmän irti. Suosittelen myös avun hakemista, joko ihan terapiassa tai/ja aiheeseen liittyvien blogien ja kirjallisuuden avulla. Etenkin englanniksi hyviä blogeja löytyy loputtomasti.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2015 klo 21:45"]Olen niin väsynyt. :( Koko päivä on ollut hyvä, olen tsemppaillut ja ollut hyvällä tuulella. Äitini soitti juuri, puhelu oli ihan ok ja ei mitään hirveää, mutta miksi silti _aina_ on jotenkin syyllinen, huono, epäonnistunut ja epävarma olo kaiken kommunikaation jälkeen? En edes tiedä mikä siinä on, että sydän alkaa aina hakkaamaan ja muutun erilaiseksi kun koitan jutella äidilleni iloisesti ja kepeästi ja se on niin teennäistä. Pienistä äänensävyistä valahdan kalpeaksi ja pikku tytöksi, joka koittaa vaan puolustella ja samalla olla ihan olematon tai jotain. Hauskan ja karmean raja on ihan järkyttävän hämärä.

Raskas olo painaa 10min puhelun jälkeen, vaikka koko päivä muuten ollut niin hyvä. Miten päin tässä pitäisi olla, ettei imisi kaikkea itseensä ja olisi niin herkkä? :( Kiitos jos viitsitte kertoa omia kokemuksianne. Usein kysytty aihe, mutta silti.
[/quote]

Tunnen tuon olon täysin.
Äitini on jo kuollut, mutta aloin toimia niin että en useinkaan vastannut soittoihin mutta soitin itse takaisinpäin sopivalla hetkellä.
Varasin aikaa ja varustauduin henkisesti.
Jonkin verran se auttoi, mutta silti välillä pinna paloi.
Joskus puheluiden jälkeen meni koko päivä ennenkuin palauduin.
En silti koskaan pannut välejä poikki ja siitä olen nyt tyytyväinen, on helpompi tulla toimeen hyvän omantunnon kanssa.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 08:47"]

En silti koskaan pannut välejä poikki ja siitä olen nyt tyytyväinen, on helpompi tulla toimeen hyvän omantunnon kanssa.

[/quote]

Jos joku kohtelee sinua jatkuvasti huonosti eikä halua parantaa tapojaan, niin miksi ihmeessä pitäisi potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei enää suostu ottamaan vastoin huonoa kohtelua? Pitäisikö väkivaltaisen puolison jättävällä olla huono omatunto siitä, ettei enää suostu ottamaan turpaansa vaan lähtee? Miksi henkisesti väkivaltaisen äidin lapsella pitäisi olla huono omatunto siitä, ettei enää suostu ottamaan henkisesti turpaansa?

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 00:08"]

Äiti halusi päättää kaikesta, mutta muistan, kuinka neuvoton oli 5-vuotiaana, kun äiti käski päättämään, mitä silmäleikkauksessa tehdään. Kyseessä oli karsastuksen korjausleikkaus ja lääkäri olisi ilmeisesti halunnut korjata myös toista silmää jollakin kosmeettisella tavalla. Muistan, kuinka yritin päätellä äidin ilmeestä, mikä olisi ollut oikea vastaus, suostua vai ei.

"Ne on sitte kivoja tyttöjä," äiti kehui aina kiusaajiani. Äiti oli aina valmis nolaamaan minut kavereiden edessä esim. uimareissuilla. Minun kaverini olivat myös hänen kavereitaan. Sen lisäksi hän ei osannut kunnioittaa yksityisyyttä edes intiimeissä asioissa, vaan kommentoi murrosiässä ollessani esim. alapääni ulkonäköä negatiivisesti. Aikuistuminen oli äidistä naurettavaa, hän ei halunnut aikuistua, vaan kaiken piti olla hauskaa. Jopa hautajaisissa olisi pitänyt laulaa "vähän kevyempää" kuin virret. Itsehillintä ei ollut äidin vahvuuksia, vaan enon muistotilaisuudessa piti väkisin saada kirottua papin kuullen kertomalla "hauska lapsuusmuisto."

Äidin mielestä olin jo lapsena kuin hän eli minä en voinut osata matematiikkaa, koska hänkään ei ollut osannut enkä pelata pesäpalloa, koska hänkään ei ollut tykänyt siitä. Sisaruspuoleni taas ilman muuta "saivat osata" matematiikkaa, kun isäpuolikin "osasi." Minun olisi pitänyt nuorena olla yhtä hillitön kun äiti ja aiheutin pettymyksen, kun olinkin kiinnostunut uskonasioista, lukemisesta jne. Kouluttauduttani ensin kouluasteen ammattiin, äiti oli tyytyväinen, mutta kaikki sen jälkeiset ja erityisesti yliopisto-opinnot ärsyttivät ja aiheuttivat kateutta.

Nykyisin äiti omii minun muistoni ja muistelee minun elämäni tapahtumia kuin omiaan. Jos hän muistaa väärin ja korjaan, hän raivostuu. Sisarukset pitävät matalaa profiilia, ettei äiti vain suutu. Olen edelleen perheen vaikeuksien ja pahan mielen kaatoallas. Äitiä pitäisi aina rauhoitella, jos jotain pahaa tapahtuu. Lapsuudessakaan se ei toiminut toisinpäin. Äidiltä oli empatiaa turha odottaa, hän rypi itse pohjamudissa ja vaati huomiota nähden kaikessa vain uhkia. Perheessä vaiettiin kaikki ikävät asiat. En enää jaksa sitä, että äiti jankkaa kaikkien asioiden huonoja puolia ja ikäviä tapahtumia ja minun pitäisi löytää kaikkeen ratkaisu ja posiitiivinen näkökulma ja samalla äiti jauhaa edelleen negaatioitaan ja haluaa väitellä ja rähistä samalla tavalla kuin on tehnyt kaikki nämä vuodet. Olen usein ajatellut, että äidillä on ADHD tms.

[/quote]

Ei tuo mikään ADHD ole, selvä narsistinen äitihän tuo, oppikirjaesimerkki.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:15"]

Ei tuo mikään ADHD ole, selvä narsistinen äitihän tuo, oppikirjaesimerkki.

[/quote]

Samaa mieltä.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 08:41"]

Paljon samoja kokemuksia kuin edellisillä. Suosittelen vähittäistä irtiottoa, mielellään lopulta kokonaan. Nämä ihmiset kun eivät koskaan muutu, eikä itselleen ole tervettä tukahduttaa jatkuvasti omia tarpeitaan ja tunteitaan. Näiden kanssa kun niitä ei voi näyttää, eikä heidän mielestään toisilla ole tunteisiin ja tarpeisiin edes minkäänlaista oikeutta. Väittäisin, että edes typistetty kanssakäyminen ei useimpien kanssa ole toimiva ratkaisu, sillä siinäkin yhä joutuu alistumaan hyväksikäytetyksi eikä itse saa kanssakäymisestä mitään positiivista irti (huonon omatunnon hyvittely ei ole positiivista, sekin on vain yksi kieroon kasvattamisen oire).

Kun saatte näihin etäisyyttä, niin pikkuhiljaa alatte nähdä selvemmin kaikki ne kierot käyttäytymismallit ja ajatukset joita teihin on syötetty. Ja uskallatte taas päästää enemmän ja enemmän irti. Suosittelen myös avun hakemista, joko ihan terapiassa tai/ja aiheeseen liittyvien blogien ja kirjallisuuden avulla. Etenkin englanniksi hyviä blogeja löytyy loputtomasti.

[/quote]

Samaa mieltä. Miinulle on aivan vierasta se, että muut kestäisivät minun tunteitani ja tarpeitani ja olenkin oppinut osoittamaan itsekin ne (jollain osin äitini lailla, koska hänkin siis teki niin) ne vihan kautta, eli raivoamalla ja huutamalla :(  Onneksi mieheni on kestänyt minua ja pärjännyt kanssani ja rakastanut, jolloin olemme vaikeuksien kautta päässeet siihen pisteeseen, että hän jo ymmärtää, ettei vihani johdu hänestä, vaan lapsuudestani. Jolloin hän siis ymmärtää huutoani, joka taas saa minut ymmärtämään, etten halua huutaa.

Vähitellen olen hieman oppinut ilmaisemaan tunteitani ja jopa tarpeitani ihan puhumistyyliin, normaalisti. Olen aina aivan äimänkäkenä, että miestäni ne kiinnostavat ja hän jopa vastaa niihin. Ne eivät olekaan hänen kiusakseen ja hänen vaivoikseen. 

Kun kerroin äidilleni tästä, hän sanoi todella tyypilliseen narsistin tapaan (siis kiellettyään kaiken tuon minulta lapsena ja käyttäydyttyään itse kuin lapsi minulle): "No tuotahan mä olen aina sanonut, että totta kai sä voit ilmaista tunteesi ja tarpeesi, hyvä, että ilmaiset ne miehelle ja ainahan sä oot niin saanut tehdä". Justiinsa joo. IKINÄ en saanut kotona tehdä niin. Ihme, että ylipäätään uskon sen olevan mikään ihmisen oikeus ja mä olen melkein ollut eron partaalla että tällainen ilmaisu aikuisena edes onnistuu. 

8

8/20: todella samaa kokemusta mulla. Vieläkin on joskus vaikea esim. kipeänä pyytää toista tekemään jotain, kun siitä meinaa tulla huono omatunto. Siis ihan vaikka siitä, että pyytää toista käymään kaupassa. On ollut pitkä tie opetella, ettei siitä jää kiitollisuudenvelkaan. Suosittelen opettelemaan tätäkin ihan tietoisesti - pyydä vaikka työkaveria vaihtamaan sun pyyhkijänsulat, tai naapuria katsomaan postit viikon lomasi ajan, tai jotain vastaavaa pientä. Pikkuhiljaa opit ettei muut inhoakaan sinua vaikka oletkin "tarvitseva" eli ihan normaali ihminen, joka ei olekaan aina ja kaikissa tilanteissa kaiken osaava ja pystyvä :). 

Tuohan on tyypillinen narsistin tapa, että mitätöidään ja "gas light" -käsitellään toisen kokemukset. Parhaimmillaan (=pahimmillaan) narsisti saattaa seuraavassa lauseessa tehdä juuri päinvastoin mitä väitti. Tyyliin "En todellakaan mitätöi sun tunteita, et voi tuntea noin". Tai esim. oman äitini, kun kerroin että minua loukkaa kun miesystäväni ei ole tervetullut käymään hänen luonaan (*), niin vastaus oli "Höpö höpö ei todellakaan pidä paikkaansa, SINULLA on avain ja SINÄ olet aina tänne tervetullut" :'D. Hän siis oikein korosti noita SINULLA sanoja, kuin alleviivaten sen että minä ja vain minä, ja silti väitti höpöhööksi sitä ettei puolisoni saa tulla mukaan!

(*) Ei ole tervetullut koska äiti raukka niin kärsi siitä että erosimme exän kanssa. Olihan hän ehtinyt tavata ko. miehen jo kolme kertaa ja häneen niin kiintynyt. Ei halunnut kuulema enää kiintyä yhteenkään mieheen, kun kuitenkin mies jättäisi minut nuoremman takia tai minä olisin taas niin hankala että haukkuisin miehen turhaan lyttyyn ja kyllästyisin suhteeseen ja eroaisin... Niin, erosimme kun ex petti minua ystäväni kanssa, ja tähän äiti reagoi haukkumalla minut lyttyyn täysin itse keksimillään syillä, ja suremalla tuota kolmen tapaamiskerran pohjalta syntynyttä kiintymystään. Voi mamma raukka.

--15