Mistä voisin selvitellä, mikä meni pieleen läheiseni hoidossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaiset voivat tuntea syyllisyyttää siitä, että eivät osanneet auttaa ajoissa. Mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja läheiseni hyvin usein konsultoineetkin mua. Isäni on nyt 93v ja selvinnyt jo kolmesta eri syövästä. Ihan vain siksi, että mä olen passittanut erikoislääkärille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Jos olisi jäänyt odottelemaan, olisi syövät ehtineet levitä. 

Tuo on hyvä juttu ja isäsi on onnekas, kun hänellä on sinut. Tuntuu siltä, että pitäisi olla tietoutta lääketieteestä ja hoitoalasta, jotta edes osaisi auttaa ja tukea läheisiään näissä asioissa. Itse olen tyystin muulta alalta.

Ap

Totta. Vaikka vaihdoinkin alaa, en ole koskaan katunut sairaanhoitajaksi opiskelua ja niitä työvuosia, jotka olin töissä Meilahden sairaalassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä muuttunut sävy johtuu, ap? Edellisissä ketjuissasi halusit kieltää saattohoidon ja tietyt lääkkeet.

Onnea, olet ilmeisesti kehittynyt tunteiden tunnistamisessa!

Olen edelleen samaa mieltä tietyistä asioista, tosin eivät asiat ole noin yksioikoisiakaan. Suomessa kyllä roiskuu rapatessa noissa saattohoitoasioissa liikaa, vaikka vielä olisi toivoakin. Läheiseni olisi saanut lisävuosia elämäänsä, jos olisin tajunnut vaatia tiettyjä juttuja ajoissa hänelle tai jos hän itse olisi ne huomioinut. Mutta en tiennyt ja tajunnut ajoissa.

Ap

Entä läheinen itse ja hänen halunsa? Et vaatimalla kuitenkaan ylitse potilaan itsensä olisi päässyt. Tulee fiilis että halusit päättää itse mitä toinen tekee tai ei tee.

Koronaeristyksen takia omaiset menettivät yhteyden huonokuntoisiin potilaisiin ja jäivät pimentoon. Kysyin, eikö nyt mitään huonetta löydy mihin voisi edes harvoin kärrätä sängyn ja tavata. Vaikka pyhinä kun sairaala oli melkein tyhjä. Kun olin välillä juuri käynyt koronatestissäkin. Olisin pukenut vaikka avaruusvaatteet. Ja oli tiedossa, että kotiin ei pääse. Mutta ei voitu järjestää mitään. Vasta saattohoitoon ihan viime päivinä pääsi kuolemansairasta tapaamaan. No onni tietysti että edes sinne. Sitten kyllä edellytettiin, että omaiset äkkiä voivat olla lähes vuorokauden ympäri, koska hoitajat eivät ehdi istua potilaan seurana ja häiritsee kun tämä koko ajan soittaa kelloa. Onneksi pystyi olemaan edes osan vuorokaudesta, eivät kaikki pysty.

Kyllä kuolemansairaalle on tärkeää, että joku päivystää vieressä. Yrittäkää järjestää jos pystytte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämä muuttunut sävy johtuu, ap? Edellisissä ketjuissasi halusit kieltää saattohoidon ja tietyt lääkkeet.

Onnea, olet ilmeisesti kehittynyt tunteiden tunnistamisessa!

Olen edelleen samaa mieltä tietyistä asioista, tosin eivät asiat ole noin yksioikoisiakaan. Suomessa kyllä roiskuu rapatessa noissa saattohoitoasioissa liikaa, vaikka vielä olisi toivoakin. Läheiseni olisi saanut lisävuosia elämäänsä, jos olisin tajunnut vaatia tiettyjä juttuja ajoissa hänelle tai jos hän itse olisi ne huomioinut. Mutta en tiennyt ja tajunnut ajoissa.

Ap

Entä läheinen itse ja hänen halunsa? Et vaatimalla kuitenkaan ylitse potilaan itsensä olisi päässyt. Tulee fiilis että halusit päättää itse mitä toinen tekee tai ei tee.

Tietääkseni hän olisi halunnut elää ja selvitä. Mutta saattoi luulla, että ne tietyt loppuvaiheen "hoidot" auttaisivat. Juttelin hänen kanssaan ja säikähdin, kun hän mainitsi siitä, miten hoidetaan. Siihen saakka luulin, että hän olisi pian kotiutumassa.

Koetin sanoa, että nuo ovat saattohoitoa eli ei hyvä juttu pysyvän paranemisen kannalta. Hän ei ehkä sillä hetkellä ymmärtänyt, että ne olivat tie tuhoon ja kuolemaan. Ajatus oli hänellä kirkas muuten, mutta tuossa asiassa oli joku poikkeus.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Omaiset voivat tuntea syyllisyyttää siitä, että eivät osanneet auttaa ajoissa. Mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja läheiseni hyvin usein konsultoineetkin mua. Isäni on nyt 93v ja selvinnyt jo kolmesta eri syövästä. Ihan vain siksi, että mä olen passittanut erikoislääkärille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Jos olisi jäänyt odottelemaan, olisi syövät ehtineet levitä. 

Hoitoihin et olisi voinut pakottaa kuitenkaan. Minunkin isäni passitettiin lääkäriin ja syöpä löytyi, itse hän suostui hoitoihin emmekä olisi voineet pakottaa täysivaltaista ihmistä. Sillä vaan on rajansa mihin asti omainen voi vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Koronaeristyksen takia omaiset menettivät yhteyden huonokuntoisiin potilaisiin ja jäivät pimentoon. Kysyin, eikö nyt mitään huonetta löydy mihin voisi edes harvoin kärrätä sängyn ja tavata. Vaikka pyhinä kun sairaala oli melkein tyhjä. Kun olin välillä juuri käynyt koronatestissäkin. Olisin pukenut vaikka avaruusvaatteet. Ja oli tiedossa, että kotiin ei pääse. Mutta ei voitu järjestää mitään. Vasta saattohoitoon ihan viime päivinä pääsi kuolemansairasta tapaamaan. No onni tietysti että edes sinne. Sitten kyllä edellytettiin, että omaiset äkkiä voivat olla lähes vuorokauden ympäri, koska hoitajat eivät ehdi istua potilaan seurana ja häiritsee kun tämä koko ajan soittaa kelloa. Onneksi pystyi olemaan edes osan vuorokaudesta, eivät kaikki pysty.

Kyllä kuolemansairaalle on tärkeää, että joku päivystää vieressä. Yrittäkää järjestää jos pystytte.

Pitkälti sama kokemus on täälläkin. Se on iso osa ongelmaa, että koronan vuoksi ei saanut tai edes uskaltanut normaaliin tapaan vierailla sairaalassa ja en uskaltanut itsekään kyläillä yhtä paljon kuin ennen koronaa (pienikin kurkkuoire tai nuhantapainen samassa kotitaloudessa = koronariski).

En tajunnut edes, miten viime metreillä siinä mentiin ja varoin tartuttamasta käsistäni tai vaatteistani pöpöjä huoneeseen vielä viimeisenä päivänäkin (siitäkin huono omatunto, kun en uskaltanut halata edes, ettei vain teoriassa mahdollisia koronapöpöjä leviäisi häneen). Piti olla niin varovainen, vaikka viimeisenä päivänä se oli jo turhaa lopputulosta ajatellen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia annoit läheisesi kuolla ap? Miksi et hoitanut häntä? Vain sinä yksin olet syyllinen, ei kukaan muu.

Sinäpä sen sanoit. En vain osannut ja nyt harmittelen sitä ja jossittelen aivan kaikkea. Koen, että se on periaatteessa minun vikani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaiset voivat tuntea syyllisyyttää siitä, että eivät osanneet auttaa ajoissa. Mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja läheiseni hyvin usein konsultoineetkin mua. Isäni on nyt 93v ja selvinnyt jo kolmesta eri syövästä. Ihan vain siksi, että mä olen passittanut erikoislääkärille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Jos olisi jäänyt odottelemaan, olisi syövät ehtineet levitä. 

Hoitoihin et olisi voinut pakottaa kuitenkaan. Minunkin isäni passitettiin lääkäriin ja syöpä löytyi, itse hän suostui hoitoihin emmekä olisi voineet pakottaa täysivaltaista ihmistä. Sillä vaan on rajansa mihin asti omainen voi vaikuttaa.

En tietenkään olisi voinut pakottaa enkä olisi edes yrittänyt. Mutta isäni sai diagnoosinsa ajoissa ja siten mahdollisuuden valita, aloitetaanko parantava hoito (kaikissa kolmessa syövässä riitti leikkaushoito) vai ei. On kuitenkin valitettavan paljon ihmisiä, jotka ensinnäkin hakeutuvat lääkäriin vasta myöhemmin ja alussa varsinkin terveyskeskuksissa lähdetään siitä sairaudesta, mikä on yleisin ja todennäköisin niillä oireilla (eli määrätään vaan Buranaa) . Ei siis lähdetä edes tutkimaan, voisiko kyse olla jostain vakavammasta. Vasta, kun tulee muitakin oireita tai oireet pahenevat, aloitetaan tutkimukset. 

Vierailija kirjoitti:

Sanni16kerava kirjoitti:

Näillä lähtötiedoilla, sanoisin että niiltä henkilöiltä jotka hoidosta vastasivat. Ja aloita vaikka ihan kysymällä asiasta.

Toisaalta - onko ap edes sellainen henkilö, jolle tietoja saisi antaa? Jotkut potilaat kieltävät tietojen antamisen tietyille ihmisille, saattavat jopa sanoa, ettei edes lapsille saa antaa mitään tietoja.

Emme tiedä kaikkia yksityiskohtia. Eikä ap:kään tiedä kaikkea läheisensä sairauden kulusta.

Tämä. Miten tästä voi keskustella kun me eikä aloittaja itsekään välttämättä tiedosta jos hän on itse se sairas. Sairas ihminen ei aina itse huomaa olevansa sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koronaeristyksen takia omaiset menettivät yhteyden huonokuntoisiin potilaisiin ja jäivät pimentoon. Kysyin, eikö nyt mitään huonetta löydy mihin voisi edes harvoin kärrätä sängyn ja tavata. Vaikka pyhinä kun sairaala oli melkein tyhjä. Kun olin välillä juuri käynyt koronatestissäkin. Olisin pukenut vaikka avaruusvaatteet. Ja oli tiedossa, että kotiin ei pääse. Mutta ei voitu järjestää mitään. Vasta saattohoitoon ihan viime päivinä pääsi kuolemansairasta tapaamaan. No onni tietysti että edes sinne. Sitten kyllä edellytettiin, että omaiset äkkiä voivat olla lähes vuorokauden ympäri, koska hoitajat eivät ehdi istua potilaan seurana ja häiritsee kun tämä koko ajan soittaa kelloa. Onneksi pystyi olemaan edes osan vuorokaudesta, eivät kaikki pysty.

Kyllä kuolemansairaalle on tärkeää, että joku päivystää vieressä. Yrittäkää järjestää jos pystytte.

Pitkälti sama kokemus on täälläkin. Se on iso osa ongelmaa, että koronan vuoksi ei saanut tai edes uskaltanut normaaliin tapaan vierailla sairaalassa ja en uskaltanut itsekään kyläillä yhtä paljon kuin ennen koronaa (pienikin kurkkuoire tai nuhantapainen samassa kotitaloudessa = koronariski).

En tajunnut edes, miten viime metreillä siinä mentiin ja varoin tartuttamasta käsistäni tai vaatteistani pöpöjä huoneeseen vielä viimeisenä päivänäkin (siitäkin huono omatunto, kun en uskaltanut halata edes, ettei vain teoriassa mahdollisia koronapöpöjä leviäisi häneen). Piti olla niin varovainen, vaikka viimeisenä päivänä se oli jo turhaa lopputulosta ajatellen.

Ap

Ja edelleen toivon, että viimeinen päivä ei olisi ollut viimeinen. Paremmalla ja siis aktiivisella hoidolla läheiseni ehkä eläisi edelleenkin, voisi olla jopa hitaasti toipumaan päin.

Ap

Ap, sä tarttisit nyt jonkun jolle uskoutua noista tunteista. Toi syyllisyydentunto on nyt ihan liiallisella tasolla, vaikka itseänikin järkyttää se, miten monessa tilanteessa pitäisi potilaalla olla paljon tietoa sekä lääketieteestä että terveydenhuollon systeemeistä voidakseen auttaa itseään. 

Olen itsekin liian kiltti väärässä kohtaa ja äitini kuoli vaikka onnistuin vaatimaan hänelle apua ja saatiin sitä juuri ennen kuin korona alkoi. Jos en olisi siinä tilanteessa osannut sanoa vastaan, asia olisi jäänyt roikkumaan. Syöpä oli kuitenkin ehtinyt levitä ennen kuin luomi poistettiin. 

Eli sun kiltteys on ihan oikeastikin voinut estää sun läheisiä saamasta apua ajoissa. Mutta se ei ole sinun syysi, että systeemi on mitoitettu ja ohjeistettu niin, että vasta vaatimalla saa apua. Sama ongelma on kaikilla kilteillä, eikä edelleenkään ole rikos olla kiltti. Jonkun on oltava sitäkin, koska muuten olisimme yksi tappeleva lauma. 

Ehkä meillä pitäisi olla sellaisia potilasasiamiehiä, joiden tehtävä olisi ottaa vastuulleen ne, jotka eivät itse pysty vaatimaan. Huolehtia siitä, että nämäkin saavat oireittensa mukaisesti apua. Ei ole sinun syysi, että sitä ammattiryhmää ei ole vielä keksitty, ja että sellainen on pakko olla jos lääkärit eivät potilaitaan tunne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanni16kerava kirjoitti:

Näillä lähtötiedoilla, sanoisin että niiltä henkilöiltä jotka hoidosta vastasivat. Ja aloita vaikka ihan kysymällä asiasta.

Toisaalta - onko ap edes sellainen henkilö, jolle tietoja saisi antaa? Jotkut potilaat kieltävät tietojen antamisen tietyille ihmisille, saattavat jopa sanoa, ettei edes lapsille saa antaa mitään tietoja.

Emme tiedä kaikkia yksityiskohtia. Eikä ap:kään tiedä kaikkea läheisensä sairauden kulusta.

Tämä. Miten tästä voi keskustella kun me eikä aloittaja itsekään välttämättä tiedosta jos hän on itse se sairas. Sairas ihminen ei aina itse huomaa olevansa sellainen.

Ei nyt ehkä kannata lähteä liikkeelle tuollaisesta olettamuksesta. Voihan asioita kyseenalaistaa ja kritisoida ja niin jopa pitää tehdä, jotta asiat kehittyisivät parempaan suuntaan. Jossain Pohjois-Koreassa ja nyky-Venäjällä toisinajattelijoita pidetään viallisina, vaikka länsimaisen mittapuun mukaan ne toisinajattelijat ovat täysin oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koronaeristyksen takia omaiset menettivät yhteyden huonokuntoisiin potilaisiin ja jäivät pimentoon. Kysyin, eikö nyt mitään huonetta löydy mihin voisi edes harvoin kärrätä sängyn ja tavata. Vaikka pyhinä kun sairaala oli melkein tyhjä. Kun olin välillä juuri käynyt koronatestissäkin. Olisin pukenut vaikka avaruusvaatteet. Ja oli tiedossa, että kotiin ei pääse. Mutta ei voitu järjestää mitään. Vasta saattohoitoon ihan viime päivinä pääsi kuolemansairasta tapaamaan. No onni tietysti että edes sinne. Sitten kyllä edellytettiin, että omaiset äkkiä voivat olla lähes vuorokauden ympäri, koska hoitajat eivät ehdi istua potilaan seurana ja häiritsee kun tämä koko ajan soittaa kelloa. Onneksi pystyi olemaan edes osan vuorokaudesta, eivät kaikki pysty.

Kyllä kuolemansairaalle on tärkeää, että joku päivystää vieressä. Yrittäkää järjestää jos pystytte.

Pitkälti sama kokemus on täälläkin. Se on iso osa ongelmaa, että koronan vuoksi ei saanut tai edes uskaltanut normaaliin tapaan vierailla sairaalassa ja en uskaltanut itsekään kyläillä yhtä paljon kuin ennen koronaa (pienikin kurkkuoire tai nuhantapainen samassa kotitaloudessa = koronariski).

En tajunnut edes, miten viime metreillä siinä mentiin ja varoin tartuttamasta käsistäni tai vaatteistani pöpöjä huoneeseen vielä viimeisenä päivänäkin (siitäkin huono omatunto, kun en uskaltanut halata edes, ettei vain teoriassa mahdollisia koronapöpöjä leviäisi häneen). Piti olla niin varovainen, vaikka viimeisenä päivänä se oli jo turhaa lopputulosta ajatellen.

Ap

Ja edelleen toivon, että viimeinen päivä ei olisi ollut viimeinen. Paremmalla ja siis aktiivisella hoidolla läheiseni ehkä eläisi edelleenkin, voisi olla jopa hitaasti toipumaan päin.

Ap

Mä vähän luulen, että ei olisi parantunut. Ei saattohoitoa aloiteta silloin, jos potilaalla on vielä toiveita parantumisesta. Tai edes siitä, että eläisi vielä vuoden tai pari pidempään. Joskus valitettavasti tilanne on sellainen, ettei parantavaa hoitoa enää ole. Ja tiettyjä hoitoja kuten elinsiirtoja ei tehdä sellaisille potilaille, joille hoito antaa enää vain vuoden pari lisäaikaa. Esim jos potilaalla on jokin syöpä, joka on levinnyt maksaan, ei tällaiselle potilaalle tehdä maksansiirtoa, vaikka sillä saisikin pidennettyä potilaan jäljellä olevaa elinaikaa jonkin verran. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaiset voivat tuntea syyllisyyttää siitä, että eivät osanneet auttaa ajoissa. Mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja läheiseni hyvin usein konsultoineetkin mua. Isäni on nyt 93v ja selvinnyt jo kolmesta eri syövästä. Ihan vain siksi, että mä olen passittanut erikoislääkärille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Jos olisi jäänyt odottelemaan, olisi syövät ehtineet levitä. 

Hoitoihin et olisi voinut pakottaa kuitenkaan. Minunkin isäni passitettiin lääkäriin ja syöpä löytyi, itse hän suostui hoitoihin emmekä olisi voineet pakottaa täysivaltaista ihmistä. Sillä vaan on rajansa mihin asti omainen voi vaikuttaa.

En tietenkään olisi voinut pakottaa enkä olisi edes yrittänyt. Mutta isäni sai diagnoosinsa ajoissa ja siten mahdollisuuden valita, aloitetaanko parantava hoito (kaikissa kolmessa syövässä riitti leikkaushoito) vai ei. On kuitenkin valitettavan paljon ihmisiä, jotka ensinnäkin hakeutuvat lääkäriin vasta myöhemmin ja alussa varsinkin terveyskeskuksissa lähdetään siitä sairaudesta, mikä on yleisin ja todennäköisin niillä oireilla (eli määrätään vaan Buranaa) . Ei siis lähdetä edes tutkimaan, voisiko kyse olla jostain vakavammasta. Vasta, kun tulee muitakin oireita tai oireet pahenevat, aloitetaan tutkimukset. 

Vaikka oireet pahenevat, niin ei yleislääkärissä tutkita. Ilmeisesti yleislääkärin tarkoitus on vain estää meno erikoislääkäriin ja hoitaa tulehdukset antibiooteilla. Se on siis turha paikka, jos tarvitsee muuta kuin antibioottikuurin.

Hoidossa on yleensä tarpeen omainen, joka pitää potilaan puolia, valvoo ja vaatii tarvittaessa. Valitettavasti kaikilla ei ole omaisia ja koronarajoitusten takia omaisten osallistuminen on rajoitettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaiset voivat tuntea syyllisyyttää siitä, että eivät osanneet auttaa ajoissa. Mä olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja läheiseni hyvin usein konsultoineetkin mua. Isäni on nyt 93v ja selvinnyt jo kolmesta eri syövästä. Ihan vain siksi, että mä olen passittanut erikoislääkärille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Jos olisi jäänyt odottelemaan, olisi syövät ehtineet levitä. 

Hoitoihin et olisi voinut pakottaa kuitenkaan. Minunkin isäni passitettiin lääkäriin ja syöpä löytyi, itse hän suostui hoitoihin emmekä olisi voineet pakottaa täysivaltaista ihmistä. Sillä vaan on rajansa mihin asti omainen voi vaikuttaa.

En tietenkään olisi voinut pakottaa enkä olisi edes yrittänyt. Mutta isäni sai diagnoosinsa ajoissa ja siten mahdollisuuden valita, aloitetaanko parantava hoito (kaikissa kolmessa syövässä riitti leikkaushoito) vai ei. On kuitenkin valitettavan paljon ihmisiä, jotka ensinnäkin hakeutuvat lääkäriin vasta myöhemmin ja alussa varsinkin terveyskeskuksissa lähdetään siitä sairaudesta, mikä on yleisin ja todennäköisin niillä oireilla (eli määrätään vaan Buranaa) . Ei siis lähdetä edes tutkimaan, voisiko kyse olla jostain vakavammasta. Vasta, kun tulee muitakin oireita tai oireet pahenevat, aloitetaan tutkimukset. 

Vaikka oireet pahenevat, niin ei yleislääkärissä tutkita. Ilmeisesti yleislääkärin tarkoitus on vain estää meno erikoislääkäriin ja hoitaa tulehdukset antibiooteilla. Se on siis turha paikka, jos tarvitsee muuta kuin antibioottikuurin.

No näinhän se yleensä on. Valitettavasti. Eli menee pitkään, ennenkuin julkisella edes pääsee erikoislääkärille. Sen vuoksi isäni kohdalla valittiin yksityislääkärit ja juuri sen alan erikoislääkärit, jonka erikoisalaan oireet viittasivat. Monilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia tähän :(

Jokainen meistä kuolee joskus. Mietipä ap nyt rauhassa sanomisiasi. Läheisesti sairasti pitkään. Häntä hoidettiin pitkään. Kauanko hyviä vuosia mahdollisesti vähän aikaisemmin aloitettu hoito olisi tuonut? Kysyn nimenomaan hyviä vuosia?!

Samalla kuitenkin olet itse heittämässä pyyhkeen kehään. Sinulla ei ilmeisesti ole lapsia, läheisiä tai ystäviä? Jos on edes joku, eivätkö he jää samalla tavalla kaipaamaan sinua ja tuntevat syyllisyyttä, jos sinulle koittaa lähtö liian aikaisin?

Vierailija kirjoitti:

Jokainen meistä kuolee joskus. Mietipä ap nyt rauhassa sanomisiasi. Läheisesti sairasti pitkään. Häntä hoidettiin pitkään. Kauanko hyviä vuosia mahdollisesti vähän aikaisemmin aloitettu hoito olisi tuonut? Kysyn nimenomaan hyviä vuosia?!

Samalla kuitenkin olet itse heittämässä pyyhkeen kehään. Sinulla ei ilmeisesti ole lapsia, läheisiä tai ystäviä? Jos on edes joku, eivätkö he jää samalla tavalla kaipaamaan sinua ja tuntevat syyllisyyttä, jos sinulle koittaa lähtö liian aikaisin?

Loppuvaiheen tilanne oli jopa akuutti siinä mielessä, että tuli yllätyksenä. On mulla perhettä, mutta esim. äitini ei aidosti välitä minusta. Muutama henkilö saattaisi jäädä kaipaamaan kyllä, mutta ne tärkeimmät minua mahdollisesti kaipaavat sukulaiseni eivät enää elä. Heidän vuokseen piti sinnitellä hengissä silloinkin, kun en olisi jaksanut joskus esim. parikymppisenä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jospa mikään ei mennyt pieleen vaan henkilökunta teki kaiken minkä pystyi. Olet aloittanut aiheesta monta ketjua, ja kuulostaa siltä, että sinulle kuoleman hyväksyminen on hyvin vaikeaa yleensäkin.

Lisäksi, läheiselläsi oli myös oikeus tehdä omaa hoitoaan koskevia päätöksiä. Mainitsit hänen olevan vastuullinen ihminen, joten luultavasti hän tiesi koko ajan missä mennään sekä osallistui omaa hoitoaan koskeviin päätöksiin. Ei aikuista, täysivaltaista ihmistä voi pakottaa mihinkään toimenpiteisiin.

Tuota lisäisin vaan, että vaikka ei ole vastuullinen ihminen ei voi yrittää pakkohoitaa, eikä pakottaa mihinkään toimenpiteisiin. Oman vastuullisuudenkin valitsee ihminen itse ja lopulta siiven voi puuttua vain oikeuslaitoksen kautta.

Pakkohoidolle ihan omat kriteeeit, mutta kun kattelette noita ihmisiä tuolla, niin eipä sinnekään kovin heppisin perustein oteta.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen meistä kuolee joskus. Mietipä ap nyt rauhassa sanomisiasi. Läheisesti sairasti pitkään. Häntä hoidettiin pitkään. Kauanko hyviä vuosia mahdollisesti vähän aikaisemmin aloitettu hoito olisi tuonut? Kysyn nimenomaan hyviä vuosia?!

Samalla kuitenkin olet itse heittämässä pyyhkeen kehään. Sinulla ei ilmeisesti ole lapsia, läheisiä tai ystäviä? Jos on edes joku, eivätkö he jää samalla tavalla kaipaamaan sinua ja tuntevat syyllisyyttä, jos sinulle koittaa lähtö liian aikaisin?

Jos katsoo aloittajan aloituksesta kahta ensimmäistä lausetta, niin mistäpä me tai aloittaja itsekään tietäisimme. Mun isäni on elänyt ensimmäisen syöpädiagnoosinsa jälkeen jo 43 vuotta, koska syöpä todettiin ajoissa ja siten myös hoidettiin ajoissa. Tokasta syöpädiagnoosista on kulunut nyt 22 vuotta ja kolmannesta 5 vuotta. Asuvat äidin kanssa kahdestaan kotona ja ovat ikäänsä nähden hyväkuntoisia. Heillä ei käy edes kotisairaanhoito eikä ole muitakaan kotipalveluita. Paitsi naapurissa asuva tytär, joka on aiemmalta ammatiltaan sairaanhoitaja. 

Mä ymmärrän aloittajaa, koska ei ole mitenkään harvinaista, että omainen syyttää itseään. Jossiittelee. "Jos olisin huomannut ajoissa...", "Jos olisin silloin kehottanut....", "Jos olisin.tiennyt.....". Kyllä nämä ovat ihan normaaleja ajatuksia surutyössä. Joillekin itsesyytokset tulevat voimakkaampina kuin toisille. Ja on ihan mahdollista, ettei aloittajalle tai hänen kuolevalle omaiselleen edes ollut tietoa, että saattohoidon voi järjestää kotiinkin. 

Jokaisen olisi hyvä kertoa lähiomaisilleen, millaisen elämän loppuajan itselleen toivoo. Mä tiedän omista vanhemmistani, että he haluavat kuolla kotona. Eli kotisaattohoito tulee olemaan heidän valintansa.