Lue keskustelun säännöt.
Tuleeko teille paha mieli jos raivostutte lapsille
27.08.2015 |
vai puhkutteko yhä vain siitäs sai -mentaliteettia? Tai pidätte toimintaanne muuten oikeutettuna? Mulla on ollut yleensä niin, että syytän itseäni, mutta en tunne mitään pahaa mieltä sen puolesta, jolle raivostuin. Kunnes yhtenä päivänä kävi niin. Oli tavallaan kauheaa ykskaks tuntea, miten mulle tuli paha mieli itselleni, kun olin mennyt raivostumaan. Siis tajuta, miten ikävä olen tätä toista kohtaan. Oli sitten lapsi tai mies.
Kun olin pieni äitini raivostui usein, eikä juurikaan näyttänyt sille, että asia olisi varsinaisesti vaivannut häntä. Hän tuntui antavan minulle sellaista viestiä, että oli ihan oikeinkin, että hän syyttäen raivosi minulle. Jos raivostun äidilleni, koen suurin piirtein vain voitonriemua, että siitäs taas sait, kun voin sulle aikuisena antaa takaisin.
Tuntuu, että oon kasvanut ihan kieroon. Mietin vaan, että onko suurinpiirtein kaikki äidit varsinkin teineilleen tuollaisia sitten kuitenkin, eli täysin välinpitämättömiä omasta toiminnastaan ja sen vaikutuksesta toiseen.
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitatko raivoamista ilman syytä? Kyllä mulla kuppi menee nurin joskus, ihan syystäkin, mutta koitan välttää raivoamista. Kun se asia on sovittava kuitenkin. En silloin syytä itseäni. JOS taas tiuskin lapsille ilman, että siihen on syytä, koen todellakin syyllisyyttä. Silloin pyydän anteeksi, jotta tietävät, että on huono päivä aivan muiden asioiden takia. Vaikea selittää :D
Tulee paha olo, jos reagoin liian vahvasti tai pelottavalla tai epäreilulla tai epäkypsällä tavalla.
Kyllä joskus tulee paha olo, kun tunnistan, että vaikka suutuin aiheesta, suuttumuksen määrää lisäsi oma väsymys tai turhautuminen johonkin työasiaan tai joku muut täysin lapsista riippumaton asia. Eli kun itse on väsynyt, suuttuu helposti liikaa ja tekee kärpäsestä härkäsen. Aikuisen pitäisi pysyä aina rauhallisena eikä hermostua ja kiukutella kuin lapsi. helppoa se vaan ei aina ole.
[quote author="Vierailija" time="27.08.2015 klo 07:54"]
Tarkoitatko raivoamista ilman syytä? Kyllä mulla kuppi menee nurin joskus, ihan syystäkin, mutta koitan välttää raivoamista. Kun se asia on sovittava kuitenkin. En silloin syytä itseäni. JOS taas tiuskin lapsille ilman, että siihen on syytä, koen todellakin syyllisyyttä. Silloin pyydän anteeksi, jotta tietävät, että on huono päivä aivan muiden asioiden takia. Vaikea selittää :D
[/quote]
Joo, tarkoitan raivoamista ilman syytä. En aiemmin tuntenut pahaa mieltä siitä, vaan tunsin että olin "joutunut" niin äärirajoille, joka sitten "oikeutti" toimintani. Toki epämiellyttävälle se tuntui, mutta ei sydämessä pahana mielenä. Ennen kuin vasta tuon kerran, joka tuntui hyvälle ja oikealle, toiminnan mukaiselle tunteelle. Mietin vaan, mahtoikohan äitinikään kokea pahaa mieltä sydämessään kun huusi minulle, sen verran usein huusi, että jos olisi tuntenut, niin olisi saanut olla pahoilla mielin koko ajan, enkä kyllä muista sellaista. Ennemminkin tuntui sille, että hän syytti minua tulistumisestaan, koska olin niin mahdoton, että se sitten oikeutti käyttäytyä kuin hullu raivoaja. Kaikki niistä kerroista ei ainakaan ollut mitään oikeutettua huutamista (en koe, että sellaista onkaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee paha mieli. Ihan siksi että hyvin usein, käytännössä aina, se oma raivostuminen on suureksi osaksi muusta syystä kuin siitä että lapsi esimerkiksi temppuilee. Koska pelkkä lapsen temppuilun lopettaminen ei vaadi raivostumista vaan pelkästään jämäkkää ohjausta, mikä on eri asia kuin ne kilarit joita olen saanut. Ja kun tiedostaa näin pitkälle, se velvoittaisi mua huolehtimaan paremmin siitä, että en antaisi näiden muiden syiden vaikuttaa minun ja lapsen välisiin suhteisiin, eli ns. koen että tavallaan maksatan lapsella sen oman pahan päiväni.
Minusta on täysin normaalia ja tervettä tuntea olonsa pahaksi jos on tehnyt pahoja asioita. Ja se, että saa lapsen tuntemaan itsensä huonoksi ja mitättömäksi ja sellaiseksi lapseksi, joka ei tee mitään oikein eikä tule ymmärretyksi, on iso juttu. Ja huono juttu. Lapsi on ihan puolustuskyvytön niille "totuuksille" joita vanhempi hänelle sanoo, ne kaikki uppoaa sinne hauraaseen mieleen ja pysyy siellä loppuelämän vaikuttaen lapsen minäkuvaan ja niihin päätöksiin mitä hän tekee elämässään. Kamalaa ajatella, jos se pieni ihminen, joka on mulle rakkainta maailmassa, oppiikin että hän on jotenkin huono ja vääränlainen.
Up