Kaduttaako koiran hankinta?

Tosi hyviä vastauksia, kiitos kaikille niistä! Kyllä meillä tosiaan laitetaan nyt jäitä hattuun eikä hankaloiteta ehdoin tahdoin pikkulapsiarkea, kun koira voi odottaa ja elämä on antoisaa näinkin. Ja 22 ja 24: nauttikaa karvaturreistanne, kyllä ne sydämeen tassunkokoisen aukon jättää.

Älä ota vielä tuossa vaiheessa. Ottakaa sitten, kun lapsetkin on sen ikäisiä, että osaavat käyttää koiraa pissalla ja ei ole vaaraa, että taaperi kaatuu koiranpennun päälle ja tappaa tai vammauttaa sen näin. Muutenkin meneehän sisäsiistiksi ja yksin olemisen opettamiseen aikaa ja koira haluaa muutakin lenkkiä ja virikettä kuin ison pihan.

Ei kaduta. Paras ostos ikinä. Mutta meillä oli nuorinkin jo koulussa kun hankimme koiran. Koiran hankintapäätös punnittiin tarkkaan.

Ei kaduttanut ensimmäiseen viiteen vuoteen. Otin toisenkin siinä välillä. Kunnes sairastuin. Nyt koirat eivät kyllä elä koiranarvoista elämää, niin rakkaita kun ovatkin. Minimillä mennään. Elinikää noilla kuitenkin todennäköisesti on vuosia.

Elämää ei voi ennustaa. Tuossa tilanteessa en kuitenkaan koiraa ottaisi. Koiraan menee aikaa, jos sille tahtoo tarjota hyvän elämän.

ei oo ikinä kaduttanut vaikka paljon arki pyöriikin koiran tarpeiden ympärillä (ei voi jäädä työpäivän jälkeen kaupungille ja ex-tempore reissuille ei lähetä noin vain) mutta kyllä on sen kaiken arvosta :) ite en kuitenkaa ehkä vielä ottais koiraa kun lapsi on noin pieni, koiranpennun koulutus vie niin paljon aikaa ja voimavaroja. muutaman vuoden päästä ois varmasti parempi aika ja kerkee asiaa kypsytellä rauhassa ettei tee hätäsiä päätöksiä :)

Ota tuttavien koiria hoitoon esim. matkan ajaksi ja kokeile miltä se tuntuu.

Hyvä, kiitos - ehkä mun pitää vaan muistuttaa itseäni, että koira on aikaavievä harrastus ja se aika on AINA enemmän tai vähemmän pois lapsilta. Oon siis itsekäs, jos hankin koiran. Lapset saa iloa siitä enemmän vähän vanhempana. Säästyneet rahat voi sit käyttää johonkin muuhun. Jo alkaa helpottaa :)

ap

Koiraihmisten täyttämään ketjuun ei varmaan kovin moni sellainen vastaa jota kaduttaa. Omalta osaltani voin sanoa, että koiran hankkimatta jättäminen oli elämäni parhaita päätöksiä. Meillä oli kyllä suuret suunnitelmat ja haavekuvat syksyisistä metsälenkeistä, uusista koiranulkoilutuskavereista, temppuvideoista ja elämää suuremmasta toveruudesta, mutta päätettiin vielä odottaa. Odotteluaikana katsoin tarkalla silmällä muita koiranulkoiluttajia ja kyllä se aina välillä näytti se lenkittäminen enemmän väsyneiden työssäkäyvien pakkopullalta kuin yhteiseltä seikkailulta. Tuskin kukaan heistäkään oli ennen koiran tuloa ajatellut että homma käy tylsäksi.

Nyt kun kuume on hellittänyt niin olen huomannut kuinka paljon helpompi on suunnitella elämää kun siinä ei tarvitse huomioida jokapäiväisiä lenkkejä (säällä kuin säällä) ja pakko myöntää että myös omatuntoni olisi ollut riekaleina koska koira olisi yksin päivät melkein koko elämänsä. Joku väliaikainen ratkaisu (sijaiskotina toimiminen tms.) olisi voinut sopia kun lapsi oli kotona, mutta oma koira olisi kuitenkin ollut olemassa ja tarvitsemassa huomiota joka ikinen päivä yli kymmenen vuoden ajan. Ja näistä päivistä suurimman osan ilman omistajan läsnäoloa. Raskana työpäivän jälkeen on myös usein kivempi vain mennä kaupan kautta kotiin ja nostaa jalat ylös kun ei tarvitse joka päivä työmatkalla miettiä miten nyt aktivoisi koiraa illalla ja huolehtia satojen eurojen eläinlääkärilaskuista tai kirota pentuajan jätöksia ja pureskeltuja kynnyksiä.

Pitovaikeudet ja muuttuva elämäntilanne ovat yleisin syy miksi koirista luovutaan, eikä mikään rotu ole näiltä suojassa. Se hankinnassa myös mietitytti, koska tiesin että en voi luvata koiralle että me emme koskaan eroa, tai että oma jaksaminen riittää jos seuraavaksi syntyisi vaikkapa vaativampi lapsi tai että oma osaaminen riittää jos koira osoittautuukin vaativaksi.

Mukavaa, että sinäkin pohdit asiaa tosi tarkkaan. Monet ei aina mieti ja koirahan siitä kärsii kaikkein eniten :(

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 09:36"]

Ota tuttavien koiria hoitoon esim. matkan ajaksi ja kokeile miltä se tuntuu.

[/quote]

Ei oikein toimi. Ensihuuma ei yleensä viikossa parissa häviä ja vanhempien koirien hoito on aina paljon helpompaa kuin pentujen. Pitäisi ottaa toisen koira pariksi vuodeksi ja katsoa jaksaako sittenkin kun se ei ole enää erikoinen juttu. Saa myös nähdä kaikki vuodenajat. Harva vaan antaa koiraansa vuodeksi "lainaan" :D. Lisäksi yleensä kokeilukoiriksi pääsee ne mukavat tapaukset ja siinä on pettymyksiä tiedossa kun oma ei sitten vastaakaan odotuksia.

Joo, kaduttaa. Otin koiran ennen lapsia, ja silloinhan se nyt ei ollut homma eikä mikään hoitaa koiraa, kun aikaa oli. Mut lasten kanssa koirasta on ollut tosi paljon lisätyötä ja huolta. Pahin vaihe oli just tuo taaperovaihe, kun ei taapero osaa vielä käsitellä koiraa. Meillä onneksi oli jo sen verran vanha ja rauhallinen koira tuossa vaiheessa, että ei hötkyillyt, mut kuitenkin koira ja lapsi piti pitää koko ajan erillään, ja se oli todella rasittavaa aikaa. En mistään hinnasta enää lähtisi siihen rumbaan, varsinkin kun meillä oli paljon myös isomman lapsen kavereita, joilta meinasi unohtua koko ajan koiraportit auki ja ulko-ovet auki. Koiran suusta on kaivettu leikkiruokia joita pikkuemännät sille on tarjoilleet, koira on päässyt karkuun kun pikkuapuri on avannut sille ulko-oven (reppana luuli tehneensä hyvän työn) ja mitähän kaikkea. Koira on hässäkkään yksi lisähässäkkä lisää. 

Eli jos vaan olisin osannut ajatella, kuinka paljon elämä muuttuu viidessätoista vuodessa, ja kuinka paljon koira vaatii, kun sen hoitaa hyvin, eikä vaan pidä sitä jotenkuten hengissä ja käytä välillä pissalla, en todellakaan olisi koiraa ottanut. 

8, kiitos kun jaoit kokemuksesi. Sinänsä meidän tilanne on vähän eri, sillä minä olen ollut vuosia koiran omistaja ja tiedän, mitä koira vaatii. Tosin, aivan kuten vauvojen kanssa, se työnmäärä unohtuu ja aika kultaa muistot. Se aikuinen, hyvätapainen koulutettu koira, vaati paljon työtä. Silloin vain ei ollut lapsia ja vieläpä opiskelin, joten aikaa oli eri tavalla kuin nyt. Sitä lenkille viemistä kyllä kaipaan: nyt ei tule lähdettyä kun ei ole pakko. Ja vaikka ilmeet koiranulkoiluttajilla olisivatkin joskus kärsivät, niin kyllä muistelisin, että välillä otti päähän lähteä, mutta koskaan ei ottanut päähän, kun lenkiltä tuli pois :) 

Olen nyt puolisen vuotta miettinyt koiran hankintaa ja tämä on mielestäni ihan minimi jokaiselle koiran ostoa suunnittelevalle. Vähentäisi kummasti kiertoon  tarjottavien koirien määrää, kun asiaa kypsyteltäisiin kauan.

ap

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 09:48"]

Koiraihmisten täyttämään ketjuun ei varmaan kovin moni sellainen vastaa jota kaduttaa. Omalta osaltani voin sanoa, että koiran hankkimatta jättäminen oli elämäni parhaita päätöksiä. Meillä oli kyllä suuret suunnitelmat ja haavekuvat syksyisistä metsälenkeistä, uusista koiranulkoilutuskavereista, temppuvideoista ja elämää suuremmasta toveruudesta, mutta päätettiin vielä odottaa. Odotteluaikana katsoin tarkalla silmällä muita koiranulkoiluttajia ja kyllä se aina välillä näytti se lenkittäminen enemmän väsyneiden työssäkäyvien pakkopullalta kuin yhteiseltä seikkailulta. Tuskin kukaan heistäkään oli ennen koiran tuloa ajatellut että homma käy tylsäksi.

Nyt kun kuume on hellittänyt niin olen huomannut kuinka paljon helpompi on suunnitella elämää kun siinä ei tarvitse huomioida jokapäiväisiä lenkkejä (säällä kuin säällä) ja pakko myöntää että myös omatuntoni olisi ollut riekaleina koska koira olisi yksin päivät melkein koko elämänsä. Joku väliaikainen ratkaisu (sijaiskotina toimiminen tms.) olisi voinut sopia kun lapsi oli kotona, mutta oma koira olisi kuitenkin ollut olemassa ja tarvitsemassa huomiota joka ikinen päivä yli kymmenen vuoden ajan. Ja näistä päivistä suurimman osan ilman omistajan läsnäoloa. Raskana työpäivän jälkeen on myös usein kivempi vain mennä kaupan kautta kotiin ja nostaa jalat ylös kun ei tarvitse joka päivä työmatkalla miettiä miten nyt aktivoisi koiraa illalla ja huolehtia satojen eurojen eläinlääkärilaskuista tai kirota pentuajan jätöksia ja pureskeltuja kynnyksiä.

Pitovaikeudet ja muuttuva elämäntilanne ovat yleisin syy miksi koirista luovutaan, eikä mikään rotu ole näiltä suojassa. Se hankinnassa myös mietitytti, koska tiesin että en voi luvata koiralle että me emme koskaan eroa, tai että oma jaksaminen riittää jos seuraavaksi syntyisi vaikkapa vaativampi lapsi tai että oma osaaminen riittää jos koira osoittautuukin vaativaksi.

Mukavaa, että sinäkin pohdit asiaa tosi tarkkaan. Monet ei aina mieti ja koirahan siitä kärsii kaikkein eniten :(

[/quote]

Tää oli hyvä kirjoitus. Ne koiran lenkittmäiset kun suurimmaksi osaksi ajoittuu siirtymiiin. Kun aamulla pitää ehtiä töihin ja lapset pitää ehtiä viemään hoitoon, niin se aika on tehokkaasti kortilla, puolen tunnin irrottmainen aamurutiineista koiranpissatukseen ei yhtäkkiä tunnukaan niin pikkujutulta siinä aamuviiden kieppeillä, kun kuuden jälkeen pitää olla jo koko porukka valmiina hoitoona ja töihin. Ja sama juttu kun tullaan kotiin; kaikki on väsyneitä ja nälkäisiä ja siinä on se oma tunnelmansa. Sitä haluaisi istahtaa, juoda ja syödä jotain, miettiä hetken. Ei lähteä heti pissattaamaan koiraa, varsinkaan kun lapset piti pitkään ottaa mukaan pissareissuille, ja lapset ei ois millään jaksaneet.

Ja sitten, kun ruoka on tehty ja vois hetken aikaa vaan olla, ihan rehellisesti löhötä sohvalla, pitääkin lähteä viemään koiraa päivän pitemmälle lenkille. Koiran lenkitys kuitenkin syö illasta sen 1,5 tuntia, mikä on melko paljon, jos siinä illassa pitää saada jotain muutakin aikaiseksi kuin pelkät ruuanlaitot ja kotityöt.

Koira elää pitempään kuin mitä useimpien ihmisten parisuhteetkaan kestää, joten ei se ole pikkujuttu sitoutua koiraan.  

10, löydyithän sinäkin! Siis koiranomistaja, jota kaduttaa. Mulla on varmaan ollu vähän ruusunpunaiset lasit silmillä koko koirajutun kanssa. Edellinen menehtyi esikoisen ollessa 1vee ja se oli niin pomminvarma ja luotettava toveri, että lasta ja koiraa ei tarvinnut eristää toisistaan ja olivat ne keskenäänkin joitain hetkiä. Tämä koira ei myöskään kulkenut avoimista ovista ilman emännän lupaa ja pysytteli pihassa irti. Näen sieluni silmissä tämänkaltaisen koiran perheessämme, mutta eihän uusi välttämättä ole samanlainen helmi kuin vanha... varsinkaan alkuvuosina.

Toivottavasti ketjusta on hyötyä muillekin. Itse aion jarrutella siihen saakka, että lapsista saisi lenkitysapua ja että he pärjäävät hetken keskenään kotona. Eli menee vielä muutama vuosi. 

ap

Kyllä voisi miettiä ennemmin niin, että onko valmis tarjoutumaan elinikäiseksi perheeksi koiralle, kuin niin että ottaako koiraa itselleen. Pieni nyanssiero mutta siinä kiteytyy mielestäni se ongelma mikä monilla on. Koira on omistajalle vain yksi asia elämässä, omistaja on koiralle koko elämä. Siltä ei jää huomaamatta ne hetket ja päivät kun itsellä on niin paljon ajateltavaa ettei oikein ole läsnä. Hengissä saa koiran pidettyä, mutta onnellisena ei enää niin helposti.

Entäpä ap, jos aloittaisit ensin jonkun mieleisen harrastuksen? Vai onko päätös jo kuitenkin tehty?

Mies otti meille koiran kun kuopus oli kaksivuotias. Se oli ihan miehen päätös kokonaan ja puhe oli että hoitaa koiransa. Koko koiran pentuaika oli ihan hirveää. Pentu riehui alakerrassa ja minä ja lapset kökötimme joko ulkona tai yläkerrassa. Meno olisi ollut ihan liikaa lapsille, jotka arastelivat vilkasta ja raisua pentua joka myös puri ja raapi kynsillä.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 09:18"]Kamala koirakuume, vaikka järki sanoo ei. Nuorempi lapsi on vasta 2vee, joten luulen että koirakuume johtuu osin siitä, että kaipaan uutta hoivattavaa, kun ei tuo menijä juuri äidin sylissä viihdy. Arki on kiireistä näin ilman lemmikkejäkin, mutta kuvittelen koiranhoidon mahtuvan arkipäiviin. Vaikka aamuihin en enää lisämuuttujia oikeasti tarvitsisi...

Tiedän, että koira antaa myös paljon, sillä minulla on ollut sellainen aiemminkin (kuoli syöpään), mutta samalla mietityttää  että kaduttaako se sitten kuitenkin, sillä sitoohan se päivittäin. Olosuhteet koiralle olisivat hyvät, iso tontti ja mies apuna, mutta lapset yhä pieniä... 

Puhukaa mulle järkeä, miten unohtaisin koko jutun??
[/quote]
Älä ota, jos olet epävarma ja pieni lapsi. Väitetään kotona olevan koiran jopa ehkäisevän allergiaa, mutta ei kyllä aina päde varsinkaan, kun lapsi on jo syntynyt ennen koiran tuloa eli vauva ei siedäty alusta asti. Ei kannata ottaa myöskään, jos perheessä allergiaa - geenitkin vaikuttaa.
Rodun valinta on aina iso ja vaikea päätös. Omasta mielestä hyvä rotu ei välttämättä sovikaan pienten, yleensä äänekkäiden ja vauhdikkaiden lasten seuraan. Ei saisi olla rodussa esim. ääniherkkyyttä, huonoa hermorakennetta, vahvaa terävyyttä(herkkyyttä reagoida ärsykkeisiin) eikä tietenkään aggressiivisuuteen taipumuksia. Ylettömän energinen koira taas koituu sinulle ja kaikille ongelmaksi, jos ei aikaa ja energiaa riitä koiran toiminnan- ja liikunnantarmon tyydyttämiseen - juuri tällaisia koiria muuttuu ns. ongelmakoiraksi tulee käytösongelmia. Odota aikaa, jolloin lapsi isompi ja sinulla(+puolisolla!ehdottomasti) rahkeita koiran hoitoon ja koulutukseen.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2015 klo 09:26"]Ei kaduta. Paras ostos ikinä. Mutta meillä oli nuorinkin jo koulussa kun hankimme koiran. Koiran hankintapäätös punnittiin tarkkaan.
[/quote]
Kaduttaa. Lapsi tuli allergiseksi + astma alle vuodessa. Ja kaikkien kuulemieni kokemusten mukaan: lasten varaan ei kannata laskea mitään, jopa innostuneen esiteinin lupaukset yhtä tyhjän kanssa. Eivät lapset viitsi aikatauluttaa elåmäänsä eivät keräillä kakkoja tms vaikka olisi sellainenkin rotu, jota lapsi kokonsa/osaamisensa puolesta voisi hoitaa ja ulkoiluttaa. Aikuset tulevat hoitamaan lähes kaiken ja se olet todnäk juuri sinä, ellei siippa yhtä innoissaan koirasta. JA koiran pito maksaa paljon enemmän kuin vain ostohinnan, lapsiperheessä tuppaa olemaan menoja ilman niitäkin(esim. eläinlääkäri kallis)

Toisaalta joo, ja toisaalta taas ei. Listaanpa pari asiaa:

Unirytmin muuttuminen. Olen siis opiskelija, joka nautti pitkään nukkumisesta kun siihen on ollut mahdollisuus. No, koiran hankin 3kk sitten, ja unet aika vähillä. Herättää joka aamu viimeistään yhdeksältä. Toisaalta hyväkin juttu, kerkeää tehdä enemmän ja ainakaan ei ole iltaisin ongelmaa nukahtaa.

Vastuu on sit taas yksi juttu. Aina huolehdittava miten koira pärjää, ei voi jättää koko päiväksi yksin kotiin jos vaikka haluaakin tehdä päiväreissun vaikka Särkänniemeen. Keksittävä aina hoitaja. Tää ehkä ärsyttää eniten. Että pitäis hoitaja aina keksiä. Eikä oo niin vapaa menemään ja tulemaan. Ja illalla on käytettävä pissillä, vaikka kuinka nukuttais ja sängyllä ois kivempi makailla.

Nytkin mietittiin avomiehen kanssa ulkomaan reissua, mut ekana pitää aina varmistaa että löytyykö hoitajaa just sille ja sille ajalle.

No sitten ne harrastukset ja lenkkeily.. Saanut uusia kavereita koirapiireistä. Liikuntaa saa paljon, aina on tekemistä.

Kyllähän toi sotkeekin.. mut kai tässä plussalle mennään. Oma koira vasta pentu, et eiköhän tää vielä helpotu ja asetu paikoilleen elo ton kanssa.

Meillä ei kaduta, harkitsin sitä tosin 5 vuotta ja hiukan ihmettelen, miksi en ottanut aiemmin:-) Mutta nuorin lapsi oli siis 6 koiran ottamisen aikaan ja meillä on mennyt hienosti. Lisäksi koiralla on hoitopaikka, johon voi viedä, kun olemme matkoilla. Se on toki tärkeä.