Mies suuttuu heti, jos sanon jotakin.
Tätä on ollut jo muutaman viikon.
Meillä on ollut erittäin poikkeuksellinen kesä. On jouduttu olemaan tässä kotona.
Mies käy kyllä töissä, eli joka päivä pääsee täältä kotoa pois. Mutta minä olen joutunut olemaan koko kesän tässä kotona. Ja lähes tekemättä mitään, kun en pysty. Miehelle on siis jäänyt kotihommat myös työn lisäksi.
Turhaudun tässä kotona. Haluaisin olla kuin normaalit ihmiset, käydä töissä, mennä ja tulla miten huvittaa. Joskus ottaa viinilasillisen tai pari, viimeksi juhannuksena. Mutta ei.
Nämä perkeleen kyynärsauvat ja kipsi estää kaiken. Ainoa huvi on päästä kerran viikossa kauppaan pyörätuolissa ihmisten tuijotettavaksi.
Mies suuttuu kun puhun asiasta, kun minua harmittaa, mitä kaikkea voisi tehdä jos tätä kipsiä ei olisi. Hän vaan huutaa, että lopeta ajattelu ja kaiva se lappu esiin, missä on viimeinen lääkärikäynti, missä kipsi otetaan pois. Ja ajattele vasta sen jälkeen.
Eikö puolison pitäisi olla tukena ja ymmärtää?