Kohtelivatko vanhempasi sinua ja sisaruksiasi eriarvoisesti?

Vanhempani ovat kohdelleet meitä lapsia erittäin samanarvoisesti ja samoin myös lapsenlapsia. Miehen vanhemmista ei ikävä kyllä voi sanoa samaa.

Kyllä, eriarvoisia oltiin. Ja ollaan vieläkin. Minulta esikoisena vaadittiin täydellisyyttä, kaikessa. Tein naisten ja miesten töitä, eikä mikään koskaan riittänyt: laiska ja osaamaton sain vain kuulla olevani. 

Kaksi vuotta nuorempi veli on ollut aina vähän "reppana", pieni ja nuorin jolta ei ole voinut vaatia oikein mitään. Hän sai harrastaa ja "elää kuin pellossa" ja silti hehkutettiin muiden aikaan. Mua taas haukuttiin ja vähäteltiin, etten "vaan luule itsestäni liikoja". Liittyi varmaan syntymäjärjestyksen ohella sovinistisesti myös sukupuoleen: eli mies on vanhempieni (erityisesti isäni) mielestä aina arvokkaampi kuin nainen, miehellä on enemmän oikeuksia kuin naisella. (Pelkästään tuon em. kirjoittaminen saa mut voimaan pahoin!)

Veljeni oli helposti ohjailtavissa ja manipuloitavissa, hänellä ei ollut periaatteita tai omia ajatuksia, minä taas olen jo varhain oppinut ajattelemaan omilla aivoillani. Siitä mua kai eniten rankaistiin, kun en ole mukisematta niellyt heidän mustavalkoista ja suvaitsematonta maailmankuvaansa. Mulla on ollut - niin kauan kuin muistan - todella vahva tunne, että olen syntynyt ihan väärään perheeseen. Niin perheeseen kuulumaton ja syrjitty koin vanhempieni käytöksen perusteella olevani.

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 08:49"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 16:16"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 16:00"]

Tuttuja tarinoita.

Minä muutin lapsuuskotiini ja hoidin halvaantuneen äitini hautaan ja sain haukkumiset palkaksi. Sisar, joka koulutettiin pitkälle talon rahoilla, ei vaivautunut äitiä katsomaan kuin kerran vuodessa, vaikka asui kymmenen km päässä. Silti äiti kehui siskoani lakkaamatta. Sisko oli kaunis, viisas, ahkera (eikä siksi ehtinyt äitiä katsomaan) ja minä olin ruma ja saamaton. 

Oikeasti sisko on eronnut alkoholisti, joka on saanut työssään jo monta varoitusta.

[/quote]

On se mielenkiintoista. Minäkin olen se paremmin kohdeltu, mutta sillä hinnalla että piloille lellitty. Veljelläni menee ihan rehelisesti paremmin. Hän taitaa välillä auttaakin vanhempiani. Minä taas otin tarkoituksella etäisyyttä, koska erityisesti äitini...hmm, tunteet minua kohtaan olivat liikaa. Liikaa on liikaa. Elämä menee pohjamutia pitkin yhä. Siis minulla.

[/quote]

Mielenkiintoinen näkökanta. Kertoisitko enemmän? Millä lailla sinua haittasi äidin huomio? Etkö oppinut ottamaan itse vastuuta elämästä vai mikä meni pieleen?

[/quote]

en ole tuo, jolta kysytään, mutta voin kuvitella, että tällaiset vanhemmat ovat helposti aika vaativia ja painostavia ja tukahduttavia. He olettavat ja eri tavoin vaativat, että nämä lempilapset haluavat samaa kuin vanhemmat. Lapset joutuvat elämään todeksi vanhempiensa unelmia, eivätkä pysty kehittämään omiaan. Tätä ei ehkä koskaan sanota ääneen, se vain tulee jatkuvasti ilmi pienissä yksityiskohdissa, jota ulkopuolinen tai edes se vähemmän läheinen sisarus ei ehkä edes huomaa - tai sit huomaa, mutta ei silti pysty noudattamaan. Se joka pystyy noudattmaan niitä, pakotetaan siihen vaikka hän ei itse haluaisi. Kumpikaan lapsista ei ole oikein eikä hyvin kohdeltu: toinen pakotetaan muottiin johon ei halua ja toinen haukutaan siiä, että kasvaa sellaiseksi kuin haluaa.

monun vanhempani kohtilivat minua ja siskoani hyvin eri tavoin, mutta silti tasapuolisesti. Me olimme ja olemme siskon kanssa hyvin erilaisia ihmisiä ja tottakai se vaikuttaa siihen, mitä olemme tarvinneet ja halunneet. 

Nuo lempilapsiaan tukahduttavat vanhemmat jotka elävät lapsensa kautta, itse koko ajan valintoja ohjaten ja asioista päättäen... Hyvä esimerkki on mieheni, joka oli ensimmäiset 20 vuorta vanhempiensa lempilapsi, erityisesti koulumenestyksensä perusteella.  Anoppi ylpeili poikansa saavutuksilla kunnes poika alkoikin päättää asioistaan itsenäisesti.  Lasta siis "rangaistaan", mikäli ei teekään vanhempien tahdon mukaan. Mieheni esim. lähti yliopistoon opiskelemaan haluamaansa alaa (joka ei ollut mikään äitinsä itse haaveilemista unelmavaihtoehdoista), äiti aloitti mykkäkoulun ja ns. cold shower-tyylisen kylmyyden, ei auttanut taloudellisesti, ei osallistunut poikansa elämään, ei ollut kiinnostunut poikansa opinnoista. Tyttärensä taas noudatti äitinsä toiveita ja äiti oli kuin taivaassa, oli niin kiinnostunut ja osti tytölle kaiken mitä tämä osasi haluta, jopa asunto ostettiin opiskelijalle!

"Kilttiä" aikuista lasta palkittiin äidin toiveiden mukaan tekemisestä. "Tuhmaa" aikuista lasta taas rangaistiin kun tekikin päätöksensä oman mielensä mukaan. Tosi tervettä. 

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 09:24"]

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 08:49"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 16:16"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 16:00"]

Tuttuja tarinoita.

Minä muutin lapsuuskotiini ja hoidin halvaantuneen äitini hautaan ja sain haukkumiset palkaksi. Sisar, joka koulutettiin pitkälle talon rahoilla, ei vaivautunut äitiä katsomaan kuin kerran vuodessa, vaikka asui kymmenen km päässä. Silti äiti kehui siskoani lakkaamatta. Sisko oli kaunis, viisas, ahkera (eikä siksi ehtinyt äitiä katsomaan) ja minä olin ruma ja saamaton. 

Oikeasti sisko on eronnut alkoholisti, joka on saanut työssään jo monta varoitusta.

[/quote]

On se mielenkiintoista. Minäkin olen se paremmin kohdeltu, mutta sillä hinnalla että piloille lellitty. Veljelläni menee ihan rehelisesti paremmin. Hän taitaa välillä auttaakin vanhempiani. Minä taas otin tarkoituksella etäisyyttä, koska erityisesti äitini...hmm, tunteet minua kohtaan olivat liikaa. Liikaa on liikaa. Elämä menee pohjamutia pitkin yhä. Siis minulla.

[/quote]

Mielenkiintoinen näkökanta. Kertoisitko enemmän? Millä lailla sinua haittasi äidin huomio? Etkö oppinut ottamaan itse vastuuta elämästä vai mikä meni pieleen?

[/quote]

en ole tuo, jolta kysytään, mutta voin kuvitella, että tällaiset vanhemmat ovat helposti aika vaativia ja painostavia ja tukahduttavia. He olettavat ja eri tavoin vaativat, että nämä lempilapset haluavat samaa kuin vanhemmat. Lapset joutuvat elämään todeksi vanhempiensa unelmia, eivätkä pysty kehittämään omiaan. Tätä ei ehkä koskaan sanota ääneen, se vain tulee jatkuvasti ilmi pienissä yksityiskohdissa, jota ulkopuolinen tai edes se vähemmän läheinen sisarus ei ehkä edes huomaa - tai sit huomaa, mutta ei silti pysty noudattamaan. Se joka pystyy noudattmaan niitä, pakotetaan siihen vaikka hän ei itse haluaisi. Kumpikaan lapsista ei ole oikein eikä hyvin kohdeltu: toinen pakotetaan muottiin johon ei halua ja toinen haukutaan siiä, että kasvaa sellaiseksi kuin haluaa.

monun vanhempani kohtilivat minua ja siskoani hyvin eri tavoin, mutta silti tasapuolisesti. Me olimme ja olemme siskon kanssa hyvin erilaisia ihmisiä ja tottakai se vaikuttaa siihen, mitä olemme tarvinneet ja halunneet. 

[/quote]

Joo, 18 tässä, ja minä olen samaa edellä mainitun kanssa. En vain osannut pukea sitä sanoiksi. Varsinkin äidin ja tyttären suhde aina haasteellinen, puhumatttakaan siitä että suosikkina minun piti olla jokin miniatyyri versio äidistäni jolla on samat toiveet ja mielipiteet. Toisaalta äitiäni oli kohdeltu huonosti aikanaan, joten hän kai näki minut (niin kuin oikeastaan monet vanhemmat) parempana versiona itsestään. Joku jolla on se elämä ja asiat jota hänellä ei ollut. En vain koskaan halunnut elämältä samoja asioita kuin hän. Toisaalta hän ei koskaan opettanut minulle elämän taitoja, koska tarkoitus ole vain saada minut "onnelliseksi". Siis hän sai siitä jotain omaa tyydytystä. Miehiä hän inhosi ja siksi veljeni sai sen kohtelun mitä sai. 

Kyllä. Pikkuveljen ei tarvinnut opetella ruoan laittoa tai pyykin pesua. Minut myös ajettiin kotoa pois heti lukion päätyttyä ja muutinkin valmistujais päivänäni. Veli asui kotona vielä paljon myöhemminkin. Veljeni sai myös lapsena harrastaa ihan mitä halusi. Hänelle ostettiin kaikki harrastusvälineet, joita sitten jaksoi harrastaa sen viikon ja siirtyi sitten taas uuteen. Itse en saanut mitään, eikä mua koskaan viety yhtään mihinkään. Näin kirjoitettuna tämä kyllä kuulostaa niin eriarvoiselta, ja sitä olikin, mutta onneksi en silloin lapsena tästä kovasti kärsinyt. Toisaalta minulla on koko elämäni ollut tunne, että minua ei rakasteta ja minulle on jäänyt traumoja luottamuksen ja ihmissuhteiden kanssa.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:00"]

Ei muistaakseni. Veljelläni voi olla eriävä mielipide, mutta mielestäni ei.

Itse olen huomannut, että aikanaan vaadin ehkä esikoiselta enemmän (tyttö), kun veljeltään. Esikoinen oli kiltti suorittajatyttö ja veljensä vaativa riiviö. Sisko jäi aina kakkoseksi. Onneks oppi isompana pistämään veljelleen kampoihin. Toivon, ettei tyttö itse koe näin.

[/quote]

Kyllä lapsi sen tajusi, että ihan eri viivalta kohdeltiin.

Itselle tulee ehkä mieleen juuri tuo tytön ja pojan välinen ero. Ajokortti vielä oli tasa-arvoisesti mutta oliko tytöllä auto heti seuraavana päivänä pihassa, eipä niin. Pojalla kyllä, mistäs tällainen tulee?

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 09:41"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:00"]

Ei muistaakseni. Veljelläni voi olla eriävä mielipide, mutta mielestäni ei.

Itse olen huomannut, että aikanaan vaadin ehkä esikoiselta enemmän (tyttö), kun veljeltään. Esikoinen oli kiltti suorittajatyttö ja veljensä vaativa riiviö. Sisko jäi aina kakkoseksi. Onneks oppi isompana pistämään veljelleen kampoihin. Toivon, ettei tyttö itse koe näin.

[/quote]

Kyllä lapsi sen tajusi, että ihan eri viivalta kohdeltiin.

Itselle tulee ehkä mieleen juuri tuo tytön ja pojan välinen ero. Ajokortti vielä oli tasa-arvoisesti mutta oliko tytöllä auto heti seuraavana päivänä pihassa, eipä niin. Pojalla kyllä, mistäs tällainen tulee?

[/quote]

Oliko tytöllä mopo vai polkupyörä ja entä pojalla, arvatkaapa.

Ei. Erittäin tasapuolisesti kohdeltiin. Tästä me kaikki neljä sisarusta olemme samaa mieltä.

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 09:43"]

Ei. Erittäin tasapuolisesti kohdeltiin. Tästä me kaikki neljä sisarusta olemme samaa mieltä.

[/quote]

Lisään että äitini on aikanaan ollut omassa lapsuudenperheessään se lempilapsi ja kärsinyt siitä. Ehkä sen vuoksi kohdellut omia lapsiaan korostetun tasapuolisesti.

No meillä asia meni vähän niin, että olin sellainen väliinputoaja, josta kukaan ei oikein välittänyt. Olen kasvattanut itseni jostain 10 vuotiaasta. Ei siis ihme, että tapasin nykyisen mieheni jo 13 vuotiaana. Ilman häntä voin sanoa rehellisesti, että en olisi elossa. Todella syvissä vesissä kävin aikanaan.

Minusta ei siis välitetty enää edes ala-asteella, isommat sisarukset pitivät itsestään meteliä ja heistä onkin sitten kannettu huolta. Oli vanhemmilla ihmettelemistä, kun vein ylä-asteen päättötodistuksen kotiin. Vein siis vain todistuksen ja lähdin samantien silloisen poikaystävän (nykyisen mieheni) kanssa hänen kotiinsa. Kuulin vain ovelta, että ohoh, kun avasivat todistuksen (ka 9.0). Olivat luulleet ihan jotain muuta! Onneksi mieheni avulla tajusin, että itse teen elämäni, siihen en vanhempia tarvitse ja hyvin olen pärjännytkin..

Opiskellessa isommille sisaruksille maksettiin opiskelut, kirjat, huonekalut, ajokortit ja kännykät jne. Minä elin viikkoja ilman voita leivän päällä, jos edes leipää oli. Toki mieheni osti sitten ruokaa, mutta hänen ollessa armeijassa, olin todella tiukilla.. Itku tulee, kun muistelen noita aikoja.

Äitini joskus sanoi, että auttaa sitten maksamaan opintolainani takaisin, mutta eipä oo apuja näkynyt..

Vanhempani eivät varmaan edes tajua, miten eriarvoisesti meitä on kohdeltu, sisarukset varsinkaan eivät!

Sama jatkuu lastenlasten kanssa. Isosisaruksien perheitä autetaan jatkuvasti rahallisesti ja lapsenhoidolla, minulle vain päivitellään kuinka rankkaa toisilla on! Ja muille ne edellytykset pärjätä on olleet paljon paremmat..

Meitä on neljä sisarusta vähän kuin kahdessa sarjassa (kahdella vanhemmalla pieni ikäero keskenään ja suuri ikäero kahteen nuorempaan joilla taas pieni ikäero keskenään).

Nuorin oli varsinkin isän lellikki, edelleen aikuisiällä saa kaiken haluamansa eikä oikein kukaan pistä vastaan hänen kiukutteluilleen. Vanhin taas oli nuoruusiällä vaikea lapsi ja siksi varmasti kokee saaneensa huonompaa kohtelua kuin muut vaikka johtuikin vain hänen omasta kapinoinnistaan. Keskimmäiset sen sijaan olivat ns. helppoja lapsia, tosin isä vaikutti siltikin tykkäävän enemmän toisesta kuin toisesta.

Äiti sen sijaan kohteli ja kohtelee edelleenkin kaikkia samanarvoisesti. Isällä tosin olisi parantamisen varaa.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:16"]Jep. Pikkusiskoani kohdeltiin aina paremmin kuin minua. Nykyään se näkyy eniten koulutustasossa (siskoni on korkeastikoulutettu) ja minä en uskalla vieläkään toteuttaa unelmiani.
[/quote] Isosiskoni ajattelee myös näin ja on aina ollut kateellinen, vaikka hänen lapsiaan on hoidettu ja autettu rahallisesti yms ja minua ei. Nykyään minä autan vanhempiani, hän ei. En viitsi riidellä, koten pitäkööt luulonsa. Olen iltatähti, jonka kohdalla kyllästyttiin vanhemmuuteen ja sain pärjätä omillsni. Vanhempien hoitovastuu kuitenkin lankesi minulle

Mä olin se suvun kauan odottama tyttölapsi, joka äitini mukaan "sai aina kaiken". Minun kokemukseni on erilainen.
Veljeni kutosia kehuttiin, minun ysini eivät olleet riittävän hyviä. Ystäväni olivat vääriä ja huonoja - veljeni ystävät ihmeellisiä ja ihania. Minun harrastukseni (50e/vuosi) oli kallis ja kyydit sain itse järjestää, veljeni jääkiekko- ja jalkapalloharrastukset edullisia ja kehittäviä, vanhempani kuskasivat aina.

Veljeni sai kiitosta jos (yleensä ei) vei pyykkinsä pyykkikoriin. Minä en ollut imuroinut riittävän hyvin sohvan alta, pölytkin olin jättänyt pyyhkimättä karmien päältä.
Olin tyhmä, ruma ja lihava. Veljeni oli aktiiviurheilija ja todella älykäs, jos vain olisi jaksanut keskittyä opiskeluun.

Minun piti mennä lukioon. Veljeni keskeytti ammattikoulun viikon jälkeen. Laitettiin suojatyöpaikkaan sukulaiselle. Minä en apua saanut työnhakuun. Ensimmäinen poikaystäväni oli aivan vääränlainen, kanssani vain rahan ja seksin takia. Turha oli kuulemma kuvitella, että minua rakastaisi. Veljeni tyttöystävä oli ihana, fiksu, empaattinen. Se oma tytär jota äitini ei saanut.

Muutin pois. Sekin oli väärin.

Enää en etsi kiitosta muilta kuin itseltäni. Vuosikymmeniä siihen meni, mutta ymmärsin etten ollut huonompi. Nykyäänkin välit äitiini ovat hyytävät.

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 10:19"]

Mä olin se suvun kauan odottama tyttölapsi, joka äitini mukaan "sai aina kaiken". Minun kokemukseni on erilainen. Veljeni kutosia kehuttiin, minun ysini eivät olleet riittävän hyviä. Ystäväni olivat vääriä ja huonoja - veljeni ystävät ihmeellisiä ja ihania. Minun harrastukseni (50e/vuosi) oli kallis ja kyydit sain itse järjestää, veljeni jääkiekko- ja jalkapalloharrastukset edullisia ja kehittäviä, vanhempani kuskasivat aina. Veljeni sai kiitosta jos (yleensä ei) vei pyykkinsä pyykkikoriin. Minä en ollut imuroinut riittävän hyvin sohvan alta, pölytkin olin jättänyt pyyhkimättä karmien päältä. Olin tyhmä, ruma ja lihava. Veljeni oli aktiiviurheilija ja todella älykäs, jos vain olisi jaksanut keskittyä opiskeluun. Minun piti mennä lukioon. Veljeni keskeytti ammattikoulun viikon jälkeen. Laitettiin suojatyöpaikkaan sukulaiselle. Minä en apua saanut työnhakuun. Ensimmäinen poikaystäväni oli aivan vääränlainen, kanssani vain rahan ja seksin takia. Turha oli kuulemma kuvitella, että minua rakastaisi. Veljeni tyttöystävä oli ihana, fiksu, empaattinen. Se oma tytär jota äitini ei saanut. Muutin pois. Sekin oli väärin. Enää en etsi kiitosta muilta kuin itseltäni. Vuosikymmeniä siihen meni, mutta ymmärsin etten ollut huonompi. Nykyäänkin välit äitiini ovat hyytävät.

[/quote]

Heijastaisiko äitisi sinuun itseään kohtaan tuntemaansa inhoa? Kun hän sinua haukkuu, hän haukkuukin enemmän itseään ja purkaa turhautumistaan omaan itseensä. Ne pahat, loukkaavat sanat, on kohdistettu häneen, ei sinuun. Hän kokee olevansa ruma, huono ja laiska, ja sinussa näkee peilimäisesti omat piirteensä. Ei pysty näkemään sinua arvokkaana, itsenäisenä yksilönä vaan itsensä heijastuksena.

Oli oikein tai väärin, itse olen järkeillyt näin isäni haukkumista ja henkistä väkivaltaa koko lapsuuteni (ja aikuisikäni) koettuani. Jälkikäteen ajateltuna, hän varmaan inhoaa syvästi itseään eikä kykene välittämään kenestäkään aidosti. Ja jos ei rakasta tai arvosta edes itseään, ei voi rakastaa tai arvostaa ketään muutakaan. 

Toisaalta, minä edustin erilaisuutta. Olin sosiaalinen ja rohkea, reipaskin. Ehkä se tuntui ahdistavalta introvertista ja sosiaalisesti hyvin rajoittuneesta tyypistä?

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 09:57"]

No meillä asia meni vähän niin, että olin sellainen väliinputoaja, josta kukaan ei oikein välittänyt. Olen kasvattanut itseni jostain 10 vuotiaasta. Ei siis ihme, että tapasin nykyisen mieheni jo 13 vuotiaana. Ilman häntä voin sanoa rehellisesti, että en olisi elossa. Todella syvissä vesissä kävin aikanaan. Minusta ei siis välitetty enää edes ala-asteella, isommat sisarukset pitivät itsestään meteliä ja heistä onkin sitten kannettu huolta. Oli vanhemmilla ihmettelemistä, kun vein ylä-asteen päättötodistuksen kotiin. Vein siis vain todistuksen ja lähdin samantien silloisen poikaystävän (nykyisen mieheni) kanssa hänen kotiinsa. Kuulin vain ovelta, että ohoh, kun avasivat todistuksen (ka 9.0). Olivat luulleet ihan jotain muuta! Onneksi mieheni avulla tajusin, että itse teen elämäni, siihen en vanhempia tarvitse ja hyvin olen pärjännytkin.. Opiskellessa isommille sisaruksille maksettiin opiskelut, kirjat, huonekalut, ajokortit ja kännykät jne. Minä elin viikkoja ilman voita leivän päällä, jos edes leipää oli. Toki mieheni osti sitten ruokaa, mutta hänen ollessa armeijassa, olin todella tiukilla.. Itku tulee, kun muistelen noita aikoja. Äitini joskus sanoi, että auttaa sitten maksamaan opintolainani takaisin, mutta eipä oo apuja näkynyt.. Vanhempani eivät varmaan edes tajua, miten eriarvoisesti meitä on kohdeltu, sisarukset varsinkaan eivät! Sama jatkuu lastenlasten kanssa. Isosisaruksien perheitä autetaan jatkuvasti rahallisesti ja lapsenhoidolla, minulle vain päivitellään kuinka rankkaa toisilla on! Ja muille ne edellytykset pärjätä on olleet paljon paremmat..

[/quote]

Voisitko kuvitella kirjoittavasi vanhemmillesi kirjeen, jossa kerrot nämä asiat?

Tuntuu hirveältä, jos he eivät ole tajunneet asetelmaa, ts. luulevat tilanteen olevan sinulle OK.

Tosi paljon tsemppiä sinulle, olet saanut kokea kovia.

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 09:38"]

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 09:24"]

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 08:49"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 16:16"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 16:00"]

Tuttuja tarinoita.

Minä muutin lapsuuskotiini ja hoidin halvaantuneen äitini hautaan ja sain haukkumiset palkaksi. Sisar, joka koulutettiin pitkälle talon rahoilla, ei vaivautunut äitiä katsomaan kuin kerran vuodessa, vaikka asui kymmenen km päässä. Silti äiti kehui siskoani lakkaamatta. Sisko oli kaunis, viisas, ahkera (eikä siksi ehtinyt äitiä katsomaan) ja minä olin ruma ja saamaton. 

Oikeasti sisko on eronnut alkoholisti, joka on saanut työssään jo monta varoitusta.

[/quote]

On se mielenkiintoista. Minäkin olen se paremmin kohdeltu, mutta sillä hinnalla että piloille lellitty. Veljelläni menee ihan rehelisesti paremmin. Hän taitaa välillä auttaakin vanhempiani. Minä taas otin tarkoituksella etäisyyttä, koska erityisesti äitini...hmm, tunteet minua kohtaan olivat liikaa. Liikaa on liikaa. Elämä menee pohjamutia pitkin yhä. Siis minulla.

[/quote]

Mielenkiintoinen näkökanta. Kertoisitko enemmän? Millä lailla sinua haittasi äidin huomio? Etkö oppinut ottamaan itse vastuuta elämästä vai mikä meni pieleen?

[/quote]

en ole tuo, jolta kysytään, mutta voin kuvitella, että tällaiset vanhemmat ovat helposti aika vaativia ja painostavia ja tukahduttavia. He olettavat ja eri tavoin vaativat, että nämä lempilapset haluavat samaa kuin vanhemmat. Lapset joutuvat elämään todeksi vanhempiensa unelmia, eivätkä pysty kehittämään omiaan. Tätä ei ehkä koskaan sanota ääneen, se vain tulee jatkuvasti ilmi pienissä yksityiskohdissa, jota ulkopuolinen tai edes se vähemmän läheinen sisarus ei ehkä edes huomaa - tai sit huomaa, mutta ei silti pysty noudattamaan. Se joka pystyy noudattmaan niitä, pakotetaan siihen vaikka hän ei itse haluaisi. Kumpikaan lapsista ei ole oikein eikä hyvin kohdeltu: toinen pakotetaan muottiin johon ei halua ja toinen haukutaan siiä, että kasvaa sellaiseksi kuin haluaa.

monun vanhempani kohtilivat minua ja siskoani hyvin eri tavoin, mutta silti tasapuolisesti. Me olimme ja olemme siskon kanssa hyvin erilaisia ihmisiä ja tottakai se vaikuttaa siihen, mitä olemme tarvinneet ja halunneet. 

[/quote]

Joo, 18 tässä, ja minä olen samaa edellä mainitun kanssa. En vain osannut pukea sitä sanoiksi. Varsinkin äidin ja tyttären suhde aina haasteellinen, puhumatttakaan siitä että suosikkina minun piti olla jokin miniatyyri versio äidistäni jolla on samat toiveet ja mielipiteet. Toisaalta äitiäni oli kohdeltu huonosti aikanaan, joten hän kai näki minut (niin kuin oikeastaan monet vanhemmat) parempana versiona itsestään. Joku jolla on se elämä ja asiat jota hänellä ei ollut. En vain koskaan halunnut elämältä samoja asioita kuin hän. Toisaalta hän ei koskaan opettanut minulle elämän taitoja, koska tarkoitus ole vain saada minut "onnelliseksi". Siis hän sai siitä jotain omaa tyydytystä. Miehiä hän inhosi ja siksi veljeni sai sen kohtelun mitä sai. 

[/quote]

Hienosti osaat pohtia ja analysoida tilannettasi, niin outo kuin se onkin ollut.

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 09:57"]

No meillä asia meni vähän niin, että olin sellainen väliinputoaja, josta kukaan ei oikein välittänyt. Olen kasvattanut itseni jostain 10 vuotiaasta. Ei siis ihme, että tapasin nykyisen mieheni jo 13 vuotiaana. Ilman häntä voin sanoa rehellisesti, että en olisi elossa. Todella syvissä vesissä kävin aikanaan. Minusta ei siis välitetty enää edes ala-asteella, isommat sisarukset pitivät itsestään meteliä ja heistä onkin sitten kannettu huolta. Oli vanhemmilla ihmettelemistä, kun vein ylä-asteen päättötodistuksen kotiin. Vein siis vain todistuksen ja lähdin samantien silloisen poikaystävän (nykyisen mieheni) kanssa hänen kotiinsa. Kuulin vain ovelta, että ohoh, kun avasivat todistuksen (ka 9.0). Olivat luulleet ihan jotain muuta! Onneksi mieheni avulla tajusin, että itse teen elämäni, siihen en vanhempia tarvitse ja hyvin olen pärjännytkin.. Opiskellessa isommille sisaruksille maksettiin opiskelut, kirjat, huonekalut, ajokortit ja kännykät jne. Minä elin viikkoja ilman voita leivän päällä, jos edes leipää oli. Toki mieheni osti sitten ruokaa, mutta hänen ollessa armeijassa, olin todella tiukilla.. Itku tulee, kun muistelen noita aikoja. Äitini joskus sanoi, että auttaa sitten maksamaan opintolainani takaisin, mutta eipä oo apuja näkynyt.. Vanhempani eivät varmaan edes tajua, miten eriarvoisesti meitä on kohdeltu, sisarukset varsinkaan eivät! Sama jatkuu lastenlasten kanssa. Isosisaruksien perheitä autetaan jatkuvasti rahallisesti ja lapsenhoidolla, minulle vain päivitellään kuinka rankkaa toisilla on! Ja muille ne edellytykset pärjätä on olleet paljon paremmat..

[/quote]

Oletko puhunut tästä koskaan vanhempiesi kanssa?

Olin ADHD veljen pikkusisko. Veljeni käyttäytyi tosi huonosti ja häntä ei osattu myöskään oikealla tavalla tukea. Äiti yritti kyllä. Kotona ja koulussa olin aina se kiltti tyttö ja hyvittelin. Koulussa hämmästeltiin olenko x sisko?
Kävin koulut ja olen maisteri. Hyvässä työssä. Veljeni mielestä minulle on annettu kaikki. Koulutettu ja autettu. Tosiasiassa olen itse maksanut kaiken. Veljeni lainat ja muut velat äitini on maksanut. Mutta hänen elämänsä on kulkenut vankilan ja petosten teitä. Isän kuoleman jälkeen hän vaati pimeästi rahaa. Koska muuten ulosotto vie.
Hän on tuhonnut välit kaikkiin. Lainannut rahaa. Ei maksa. Äitiä piinasi pitkään. Syytti, että minäsaan kaiken. Mitään en saanut perintöä, koska vanhemmilla oli keskinäinen testamentti. Veljeni sai auton ym. Äiti ei jaksanut taistella.
Olenko minä perheen paremmin kohdeltu?

Todella eriarvoista kohtelua meillä. Minua ei ollut edes olemassa, paitsi silloin, kun joku maatilan työ oli tekemättä. Se oli aina minun vikani. Muut lähtivät uimaan, minä isän kanssa töihin liian isoissa kumisaappaissani, kuusivuotiaana. Ja olen tyttö, jolla on myös veljiä.