Onko muilla oloa, että on hukannut itsensä lapsen myötä

Olisi, jos olisin hankkinut lapsen. Juuri noin minulle kävisi.

Kyllä... Tätähän se lapsiperheen arki toki onkin, varsinkin kun lapsi/lapset on pieniä, että mukuloiden ehdoilla mennään, mutta enpä olisi uskonut, että elämä muuttuu näin totaalisesti ja todellakin huonompaan suuntaan. Enää ei ole aikaa itselle, eikä harrastuksille, eikä parisuhteelle niin paljoa kuin haluaisi. Varmaan sitten joskus vanhana taas, kun lapset saa potkittua pois kotoa ja kasvavat yhteiskuntakelpoisiksi itsensä elättäjiksi. Vituttaa tällä hetkellä aika huolella, mutta kuulemma vitutuksen ei voi kuolla.

Tuntui, mutta kun mä oon jatkanut opintoja, niin on tullut sellanen olo että "asiat menee eteenpäin" enkä vaan jumita himassa. Teen aikuisten asioita enkä vaan istu hiekkalaatikolla ja tee kotitöitä. Mulla on siis lapsi kotihoidossa, mutta iltaisin ja viikonloppuisin luen. Että on siis tällanen oma isompi projekti mikä etenee hitaasti mutta varmasti, se on ollut todella tärkeetä itsetunnolle ja muulle. 

Mulle oli juokseminen todella rakas harrastus ennen ensimmäistä lasta, mutta sit mulla oli liitoskipuja yli vuosi synnytyksen jälkeenkin ja kun ne lopulta loppu niin sitten mulla hajos polvi (oma vika!) ja sit kun se lopulta alko yhtään sietää juoksua niin olinkin taas raskaana ja ja. Tän todella tärkeän asian menettäminen on ollut sellanen isoin kriisi itsetunnolle ja minäkuvalle ja stressinhallinnalle ja kaikelle. Mä en oo nyt juossut 3,5 vuoteen eikä mua muu liikunta kiinnosta niin sekin sit vaikuttaa kun lihakset surkastuu ja vartalo muuttuu pehmeämmäksi ja kunto laskee. Mutta mä oon nyt päättänyt saada tän raskauden aikana ton polven kuntoon ja sitten kun oon synnyttänyt niin jos vuosi sen jälkeen pääsisi juoksemaan taas. Luulen että se on kuin tapaisi rakkaan ystävän pitkästä aikaa.

Kiitos jo näistä muutamista vastauksista. Hetken oon jo miettinyt, että onko tämä olotila epänormaalia vai ei. Ja siis juu, itsekin opiskelin kun lapsi syntyi ja opinnot suoritin loppuun. Nyt on vaan semmonen olo, että jahas tässäkö tämä sitten on. Vielä kun on luonteeltaan semmoinen, että herkästi asettaa kaikki muut ja muiden tarpeet omien tarpeiden edelle, niin ai ai, siitä ei hyvä seuraa.

Kertokaa toki lisää kokemuksianne. Helpottavaa saada vähän vertaistukea.

T.Ap

Itselle on ollut kaikenlainen liikunta todella tärkeää. Käyvin treenaamassa salilla, pelasin joukkueessa mimmifutista ja niin kuin aiempi kirjoittaja totesi kropan muuttumisesta, minunkin vartalo oli sporttinen ja kaunis. Nyt kun aikaa ei ole oikein muuhun, kuin joskus harvoin lenkillä käyntiin, niin tuntuu, että en ole nainen vaan äiti - juuri sitä mitä olen aina inhonnut naisissa, jotka muuttuvat äideiksi, joilla ei ole muuta sisältöä elämässä kuin äiteys ja lapset. Henkisesti en ole sellaiseksi tullut enkä tule, mutta fyysisesti kyllä. Lapsi on ihana, mutta mulle riittäis kyllä pari tuntia päisässä sen kanssa :D Haaveileeko muut karkaamisesta maailman ääriin, pois lapsiperhearjesta? :D

Oi kyllä haaveilen karkaamisesta. Miten ihanaa olisikin istua lentokoneesa yksin ja siemailla kuohuviiniä ja odottaa kaikkia seikkailuja.

-Ap

Hetkellisesti kyllä, esim. yksi lapsista oli allerginen huutaja ja kyllä sekä minulla että miehellä meni kaikki aika pelkästään perheeseen. Nyt kun nuorinkin on jo 5-vuotias, niin tässähän on omaa aikaa vaikka kuinka paljon, eikä yhtään hankalaa esim. ilmoittautua jokaviikkoiseen liikuntaharrastukseen. Oisko sulla ketään kaveria jonka kanssa voisi suorittaa karkaamisen esim. viikonloppureissu tai edes päiväreissu Tallinnaan? Tai mikä ettet lähtisi ihan yksin, mutta aina helpompi orientoitua jos on joku toinen reissaaja mukana menossa.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:14"]

 Nyt kun nuorinkin on jo 5-vuotias, niin tässähän on omaa aikaa vaikka kuinka paljon, eikä yhtään hankalaa esim. ilmoittautua jokaviikkoiseen liikuntaharrastukseen.

[/quote]

Onkohan sulla suhteellisuudentaju vähän hukassa, jos pidät kerran viikossa harrastuksiin pääsemistä "vaikka kuinka paljon omaa aikaa" tilanteena :D?!

Tosiasia on, että ainakin vanhemmuuden ekat 10-15 vuotta joko vanhemmilla ei ole juurikaan omaa aikaa, TAI lapsi on heitteillä, TAI parisuhde on heitteillä. On yksinkertaisesta mahdotonta mahduttaa sekä oma aika, parisuhteen hoito että lapsen kanssa tarpeeksi ajan viettäminen samaan yhtälöön. Ainakin yhden näistä joutuu aina karsimaan pois.

Kyllä,mutta vasta lasten tullessa teini-ikään. Siihen saakka minulla oli mielestäni myös oma elämä,kunnes teinien metkut ja sotkut veivät kaiken aikani. Nyt mun elämä on mulla taas. I-HA-NAA!!!!!

Se näyttää riippuvan aika paljon tukijoukoista. Jos on paljon hoitoapua, niin sitä aikaa itselle on enemmän. Mut jos ei sitä ole, niin sitähän on pakko olla lasten käytettävissä koko ajan. Ajatus ja tekeminen katkeilee lasten vuoksi koko ajan, ei siinä ehdi edes miettiä mitä haluaisi itse. Se helpottaa ajan myötä. :)

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:21"]

On yksinkertaisesta mahdotonta mahduttaa sekä oma aika, parisuhteen hoito että lapsen kanssa tarpeeksi ajan viettäminen samaan yhtälöön. Ainakin yhden näistä joutuu aina karsimaan pois.

[/quote]Totta. Minulle riittävä määrä omaa aikaa on 3-6 tuntia päivässä. On aika ilmeistä, miksi en ole tehnyt lapsia. Mikään lapsista saatava hyvä ei korvaa sitä, että menetän kaikkein arvokkaimman resurssin, joka minulla on.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:27"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:21"]

On yksinkertaisesta mahdotonta mahduttaa sekä oma aika, parisuhteen hoito että lapsen kanssa tarpeeksi ajan viettäminen samaan yhtälöön. Ainakin yhden näistä joutuu aina karsimaan pois.

[/quote]Totta. Minulle riittävä määrä omaa aikaa on 3-6 tuntia päivässä. On aika ilmeistä, miksi en ole tehnyt lapsia. Mikään lapsista saatava hyvä ei korvaa sitä, että menetän kaikkein arvokkaimman resurssin, joka minulla on.

[/quote]

Minulla on monta syytä miksi en aio hankkia lapsia, mutta yksi niistä nimenomaan on introverttiys. Minä todella haluan olla joskus yksin ja vähän pidempään. Tulisin nopeasti enemmän tai vähemmän hulluksi lapsiperhearjessa, koska se jatkuu myös vuodesta toiseen :P

Minä kyllä ihmettelen, että oman ajan menetys tulee yllätyksenä. Minä mietin kyllä tarkkaan jo etukäteen, olenko valmis luopumaan omasta elämästä lapsen takia. Tulin siihen tulokseen, että elämä loppuu lasten tekoon, siis siinä muodossaan kuin mitä se siihen asti on ollut, mutta siitä alkaa se toinen elämä, elämä äitinä. Surin "elämäni loppumista", mutta kun lapsen teko oli ajankohtaista, olin valmis uuteen. Silti vauva-arjen rankkuus yllätti, sillä lapsi on allerginen refluksikko. Kuitenkin harkitsemme toista, sillä lapsi on kuitenkin elämäni ylivoimaisesti paras asia. Toki olen väsynyt ja kadotinkin itseni vauva-vuonna, mutta väliaikaistahan tämä on. Minusta tämä uusi elämä on ehdottomasti parempi kuin se vanha!

Siitäkin huolimatta että meillä on pienien lastenkin kanssa kohtuullisesti omaa aikaa, koen kyllä muuttuneeni viimeisten vuosien aikana paljon - ja huonompaan suuntaan. Olin ennen iloinen, sosiaalinen ja aktiivinen, nyt en vaan jaksa mitään, olen negatiivinen, valitan ja uupunut. Vaikka elämä ei ole edes mitenkään erityisen raskasta. Tiedän että joskus helpottaa mutta onkohan sitten jäljellä enää parisuhdetta tai ystäväpiiriä tai uraa?

Olen hukassa itseltäni viiden lapsen jälkeen. Siis lapset maailman ihanimpia ja rakastan heitä koko sydämestäni, mutta en tiedä kuka olen (siis äitiyden ulkopuolella) ja miten tästä eteenpäin.

Kun lapsi oli 2,5 v. Aloitin työt ja se paransi oloa. Onneksi olin kotona 2,5 v sillä se on pieni aika aikuiselle, mutta iso ja tärkeä aika lapselle! Itselle ei kyllä yllätyksenä tullut oman ajan puute?

En voi hyväksyä sitä, että on ainoastaan kaksi vaihtoehtoa äitiyteen. Joko 100% omistautuminen "äiti-elämään" ilman lähes mitään äitiyden ulkopuolista elämää, tai sitten huono äiti, joka jättää lapsensa ja miehensä (kärjistys). Pakkohan tähän on olla joku ratkaisu, tai muuten pälli tässä leviää ja minusta tulee todellakin se vittumainen ja kitisevä akka! Siksi olemme hankkineet vain yhden lapsenkin, että homma pysyisi jotenkin käsissä.

Tehkää niinkuin mun naapuri.Jätti miehen ja 2 alle 3v lasta yksin.Muutti toiseen kaupunkiin ja bailaa hulluna. uuta sisältö elämään.Kätevää kun mies suostui jäämään lasten kanssa kotiin kun emäntää kyllästytti lapsiperhe arki.

Tunne helpottaa kun lapsi ei ole enää koko ajan kiinni vanhemmassa. Meidän tyttö 10 v. ja on perheen yhteistä aikaa, parisuhdeaikaa ja kaikilla omia harrastuksia

Tää aihe on aika jännä. Monet taitaa potea huonoa omaatuntoa siitä, että on hukassa itsensä kanssa ja haluaisi välillä karata tai tarvitsisi enemmän omaa aikaa. On selvää, että lapsen saaminen muuttaa elämää ja omaa aikaa ei ole samalla tavalla kuin ennen, mutta mielestäni siitä ei ole hirveästi puhuttu kuinka se muuttaa ihmistä, etenkin äitiä.

En tiedä vaikuttaako lapsen saanti miehiin samalla tavalla, epäilen. Ja miehet kyllä osaavat ottaa sitä omaa aikaa. Pitäisikö äitien alkaa itsekkäimmiksi? Eikä aina asettaa muut itsensä edelle?

Itselläni on myös semmoinen hassu mielikuva, että äitien pitäisi olla hyvin seesteisiä ja ulkoisesti äitimäisiä, pukeutua käytännöllisesti jne. Itse kun en ole niin kovin äitimäinen, enkä siis ulkoisesti haluakaan olla, tulee siitäkin semmoinen olo, että ajatteelkohan ulkopuoliset, että olen huono äiti. Ihan kuin se ulkoinen olemus vaikuttaisi äitiyteen. Ja mikä siinä on, että siitä itsensä ulkoisesta huolehtimisesta monet tinkii. Käydään siis toki kampaajalla, mutta ei vaan vahingossakaan leikata sellaista mallia jonka kanssa joutuisi vähän tekemään työtä tai joka imartelisi kasvon muotoja paremmin.

Huh, mitä vuodatusta. Mutta ihanaa lukea muiden kokemuksia. Jatketaan ihmeessä keskustelua.

-Ap