Selviytyminen läheisen kuolemasta - kokemuksia?

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin selviytyä.  Suru jää ikuiseksi kaveriksi, mutta ajan kuluessa se muuttaa muotoaan vähemmän kuluttavaksi siten, että itse surun sijaan voi muistella ilolla.

Olen lähivuosien aikana menettänyt useita rakkaita eri ikäisiä ihmisiä, mutta immuuniksi surulle ja menetyksen tunteelle ei tunteva ihminen voi koskaan tulla.

Kun suru häipyy, tulevat muistot ja jokainen niistä koskee yksitellen.  Minulla on kova ikävä vanhempiani, vaikka olivatkin jo iäkkäitä kuollessaan.

Meneppäs nyt muualle iltiksen toimittaja.

Vuosi sitten menetin läheiseni. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet olivat vaikeimmat. Alkushokki kesti viikon kaksi. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ja purin sinne tunteita sekä ajatuksia,se auttoi. Puhuin myös ja itkin paljon. Tunsin myös helpotusta,vihaa yms mitä menetys herätti. Ei suru koskaan katoa ja ikävä hyökyy aina välillä. Surutyötä ei tarvitse kiirehtiä tai suorittaa tietyllä tavalla.

Selvitytyy ja selvityy.

Pakkohan siitä menetyksestä ja surusta on selviytyä, mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa.

Mitä pitempi aika menetyksestä kuluu, sen paremmin tilanteen hyväksyy ja käsittää.

Ei kukaan voi jäädä suruun riippumaan loppuiäkseen, vaikka se tietty kaipaus jääkin aina sydämeen, mutta ei se tarkoita sitä, että on jokapäivä ja joko ikinen hetki mielessä.

Ja on olemassa sururyhmiä seurakunnissa, niistä saa vertaistukea, ja huomaa miten muut ihmiset käsittelevät surua, kestävät sen ja miten yrittävät vähitellen palata takaisin normaalin elämään.

Voisin suositetella vaikka osallistumista tuollaiseen ryhmään.

Vierailija kirjoitti:

Kun suru häipyy, tulevat muistot ja jokainen niistä koskee yksitellen.  Minulla on kova ikävä vanhempiani, vaikka olivatkin jo iäkkäitä kuollessaan.

Nåinhän se on, mutta ensimäisen lauseen siteerasit suoraan eräästä runokirjasta.

Miten estää mielen sekoaminen kun läheinen kuolee? Osa ihmisistähän pimahtaa kun perheenjäsen kuolee.ap

Moni on selviytynyt, muuten ei olisi enää ketään jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Selvitytyy ja selvityy.

Pakkohan siitä menetyksestä ja surusta on selviytyä, mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa.

Mitä pitempi aika menetyksestä kuluu, sen paremmin tilanteen hyväksyy ja käsittää.

Ei kukaan voi jäädä suruun riippumaan loppuiäkseen, vaikka se tietty kaipaus jääkin aina sydämeen, mutta ei se tarkoita sitä, että on jokapäivä ja joko ikinen hetki mielessä.

Ja on olemassa sururyhmiä seurakunnissa, niistä saa vertaistukea, ja huomaa miten muut ihmiset käsittelevät surua, kestävät sen ja miten yrittävät vähitellen palata takaisin normaalin elämään.

Voisin suositetella vaikka osallistumista tuollaiseen ryhmään.

Kyllä ihminen voi jäädä roikkumaan ja prosessi ei etene. Tämän näki eräästä ihmisestä joka velloi yhä siinä tapahtumassa kuin se olisi juuri tapahtunut eikä 25v sitten. Ei muistoja ja nykyhetken ajatuksia. Hän varmasti olisi tarvinnut oikeanlaista apua ja tukea silloin kun tuo menetys tapahtui.

Hanki apua, seurakunta, terveyskeskus tarjoaa keskustelu apua, puhu ystäville.. oikeasti puhuminen auttaa, just silloin sä pystyt käsittelemään asiaa. Mieheni kuoltua ei ollut mitään tämmöistä tarjolla, mä ajauduin psykoosiin, jonka jälkeen vasta sain tukea. kannattaa ottaa sitä heti vastaan.