Lue keskustelun säännöt.
Ovatko kaikki varautuneet pärjäämään yksin?
17.08.2015 |
Siis olen jäänyt yksinhuoltajaksi miehen lähdettyä toisen naisen matkaan, ja katkaistua välit minuun ja lapsiin. On pärjätty kyllä, mutta pari ensimmäistä vuotta meni ihan sumussa. Nyt alkaa helpottaa. Eroa en sure, mutta ainainen kiire töihin ja sieltä kotiin, kokoajan jotain tekemistä. Mietin vain, että jos joku olisi sanonut 5-vuotta sitten millaista pyöritystä arki on, kun puoliso sanoutuu irti siitä, olisin sanonut että en jaksa enkä pärjää. Mutta ihmeesti sitä ihminen venyy kun on pakko.
Kommentit (28)
Äitini oli yh, joten olen miettinyt noita asioita kyllä. Mutta minulla se on niin päin, että olen oikeastaan tehnyt miehelleni selväksi, että jos ero tulee, niin hän saa ottaa lapset. Yksinhuoltajaksi en ala. Miehellä on siihen henkisiä resursseja, mulla ei ole.
Mutta ennen kaikkea valitsin miehen niin, että ero mahdollisimman epätodennäköisesti tulee, eli tingin miehen "ihanuudesta" saadakseni kunnon luotettavan miehen. Hänelle voisi hyvillä mielin jättää lapsetkin. Mutta yhdessä ollaan pysytty, vaikka itse kipuilenkin suhteessa paskaa äitisuhdettani.
Jos mieheni kuolisi, selviäisin ehkä pakolla, mutta sitten voisi varautua siihen, että lapsille jäisi jonkinlaisia kiintymyssuhdepuutteita, koska en pysty olemaan lapsilleni kovin hyvin läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On varmasti vaikeampaa, kun on asennoitunut toisen tukeen ja siihen, että perheessä on kaksi aikuista. Meillä alkoi mennä jo avioliiton aikana siihen, että oli minä hoidin kaiken. Ero ei muuttanut arkeani, vain helpotti kun sai itse päättää kaikesta. Töihinpaluu tuo oman vaikeutensa siihen, kun työt eivät jousta yhtään.
Minäkin totesin ettei ollut mitään järkeä liitossa missä mies elää siivellä ja kehtaa vielä valittaa siitä. Eron myötä elämäni on pelkästään helpottunut. Kokopäivätyö, kaksi pientä lasta, krooninen sairaus ja opiskelu. Kaikki sujuu ja rahaakin jää säästöön kun ei ole miestä niitä tuhlaamassa. Kaikki on kiinni asenteesta. Ainoa huono puoli tässä on seksin puuttuminen mutta kyllä siihenkin on jo tottunut.
En minäkään näe että millä tavalla elämä on yksinhuoltajana vaikeampaa kuin pöljän miehen kanssa. Exäni oli lievästi asperger ja ihan normaalit arkitilanteet saattoivat hänen kanssaan muuttua täysin arvaamattomasti kauheiksi raivokohtauksiksi, joita pelkäsin minä ja lapset. Nyt eronneena minulla ja lapsilla ei ole rahaa, mutta ainakin kotona saa elää ilman ahdistusta miehen tempauksista. Itselläkin on enemmän energiaa kun ei tarvitse hermoilla.
Olen jotenkin aina osannut tulla toimeen yksin lasten kanssa. Minulla on ollut jo pienestä pitäen tarvittavat työkalut ja taidot tehdä myös niitä ns. miesten hommia. Johtunee siitä että minut kasvatti leskeksi jäänyt mummo ja asenne oli se että ilman miestäkin pärjää mainiosti. Siksi kai eron jälkeen elämä muuttui helpommaksi eikä vaikeammaksi kun se henkinen painolasti lähti ovesta ulos. Käytännön rutiinit ja työn ja perheen yhteensovittaminen on lisäksi minulle helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pärjäisin kyllä muuten yksin, taloudellisesti tekisi tiukkaa (pieni palkka). Teinit olisi pakko jättää isälleen, tällä palkalla ei suursyömäreitä elätettäisi, muista kustannuksista puhumattakaan.
Kun rahapulaan tottuu, elämä on yksinhuoltajana yhtä juhlaa. Saa tehdä mitä lystää ihan omaan tahtiinsa ja tyyliinsä, kukaan ei nipota mistään. Kamalaa myöntää, että haaskasin ns. parhaat vuoteni huonossa avioliitossa läheisyydentarpeeni ja rahapulanpelon takia! Myin siis oman onneni rahasta! Nyt olen yksinhuoltaja, ja köyhä mutta onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis lähtökohta on, että aikuiset ihmiset pärjää omillaan ja tekee lapsia sen mukaan että saa ne kasvatettua itsenäisiksi aikuisiksi. Siis kumpikin erikseen. Sitten se parisuhde ja muut ystävyyssuhteet on kiva lisä elämässä.
Ihanko oikeesti joku edes kuvittelee rakentavansa oman elämänsä toisen ihmisen varaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai olen. En halua olla riippuvainen kenestäkään.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 11:28"]
Ihanko oikeesti joku edes kuvittelee rakentavansa oman elämänsä toisen ihmisen varaan?
[/quote]
Kyllä, suorastaan pelottavan moni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 11:28"]
No siis lähtökohta on, että aikuiset ihmiset pärjää omillaan ja tekee lapsia sen mukaan että saa ne kasvatettua itsenäisiksi aikuisiksi. Siis kumpikin erikseen. Sitten se parisuhde ja muut ystävyyssuhteet on kiva lisä elämässä.
Ihanko oikeesti joku edes kuvittelee rakentavansa oman elämänsä toisen ihmisen varaan?
[/quote]
Mulla lähtökohtana lasten teolle oli se, että ne kasvatetaan ja huolehditaan yhdessä. Ei erikseen. Lapsia en olisi hankkinut lainkaan, jos olettama olisi ollut että yksin niistä huolehtisin.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 11:28"]No siis lähtökohta on, että aikuiset ihmiset pärjää omillaan ja tekee lapsia sen mukaan että saa ne kasvatettua itsenäisiksi aikuisiksi. Siis kumpikin erikseen. Sitten se parisuhde ja muut ystävyyssuhteet on kiva lisä elämässä.
Ihanko oikeesti joku edes kuvittelee rakentavansa oman elämänsä toisen ihmisen varaan?
[/quote]
Voi tietäisitpä! Sitten kärsitään näissä kulissiliitoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska miehelläni vakava sairaus olen näitä yksinjäämisasioita joutunut pohtimaan. Olen järjestänyt elämäni niin että pärjäisin, arjen asioissa ja taloudellisesti. Henkinen pärjääminen on sitten eri asia.
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 11:36"]
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 11:28"]
No siis lähtökohta on, että aikuiset ihmiset pärjää omillaan ja tekee lapsia sen mukaan että saa ne kasvatettua itsenäisiksi aikuisiksi. Siis kumpikin erikseen. Sitten se parisuhde ja muut ystävyyssuhteet on kiva lisä elämässä.
Ihanko oikeesti joku edes kuvittelee rakentavansa oman elämänsä toisen ihmisen varaan?
[/quote]
Mulla lähtökohtana lasten teolle oli se, että ne kasvatetaan ja huolehditaan yhdessä. Ei erikseen. Lapsia en olisi hankkinut lainkaan, jos olettama olisi ollut että yksin niistä huolehtisin.
[/quote]
Periaatteessa kyllä, mutta et silti voi siihen toiseen ja sen pysyvyyteen luottaa täysin, onnettomuukisa ja sairastumisiakin tapahtuu.
Pojan kanssa pärjättäisiin ihan hyvin jos äiti jonnekin häviäisikin.
Kyllä yhden lapsen kanssa pärjäisin, ei teinistä paljon vaivaa ole. Sekin olisi vaihtoehto, että lapsi jäisi isälleen, niin saisi asua väljemmin ja syödä paremmin. En ole ollenkaan mieheni veroinen kokki.
Ei siihen minusta etukäteen mitenkään kannata tai voi varautua. SItten kun asia tulee eteen, pärjää kyllä. Tässä yhteiskunnassa on onneksi myös tukiverkot, niin ettei tarvi pelätä että jää asunnotta tai lapset joutuu näkemään nälkää tms. Käytännön asioihinkin voi saada apua yhteiskunnalta jos on erityistä tarvetta.
Itselläni on myös kokemusta. Olin 32-vuotias ja meillä oli 2- ja 4-vuotiaat lapset, kun mies vaihtoi minut nuorempaan ulkomaalaiseen naiseen. Hän myös muutti naisen kanssa pois Suomesta, ja jäin totaaliyksinhuoltajaksi. En minä siihen ollut mitenkään varautunut, mutta en kyllä ymmärrä miten varautuminen olisi mitään auttanutkaan. Sitten kun tilanne tuli eteen, täytyi vaan päivä kerrallaan pärjätä.
Sen jälkeen kun vaihdoin asunnon pienempään ja menot alkoivat vastata yhden tuloja, ei oikeastaan suurempia ongelmia ollut. Meillä mies ei muutenkaan merkittävästi osallistunut kodin tai lasten hoitoon edes siinä ollessaasn, joten työmääräni ei sen suhteen juuri lisääntynyt. Joskus sentään oli voinut jättää lapset tunniksi-pariksi miehelle jos halusi vaikka yksin shoppailemaan, tai työpaikan iltamenoon, mutta sellaisesta oli yksinhuoltajuuden myötä toki luovuttava. Ei se oikeastaan minulle ole henkisesti kovin raskasta ollut, vaikka joskus lievästi harmittanutkin että ikinä koskaan en pääse mihinkään ilman lapsia. Nyt lapset on jo sen verran isompia että pääsenkin. Nopeasti ne raskaat vuodet ennen lasten kouluunmenoa lopulta meni.
Olen varautunut ja toisaalta ei se elämä mulla olisi paljon vaikeampaa ilman miestä. Se kai siinä onkin, että en edes ole olettanut sellaista samanvertaista työmäärää mieheltä, ei myöskään tule tappelua siitä. Mies ei siis ei ainuttakaan kotityötä, ei vaihda vaippaa vauvalta, ei vie lapsia ulos puistoon ja pihallekin tosi harvoin. Harrastuksiin tulevaisuudessa varmaan veisi ja lääkäriin vie, mutta mulla on se vastuu kaikesta. Pidän huolta, että miehellä on ruoka töihin ja maksan laskut, lasken mihin on varaa, hoidan asiat jne. Mies käy töissä ja minä olen kotona. Kun menen töihin, on mulla lyhyemmät työvuorot, joten vien ja haen lapset hoidosta. En sano, että olen tyytyväinen, mutta näin on eletty. Kun mies tulee töistä, on hän väsynyt ja toivoo, etten lähde mihinkään heti, jos ei ole pakko, toivoo, että lähden vasta kun laitan lapset nukkumaan ja niin yleensä teenkin. Toki välillä käyn kaupassa autolla yksin, vaikka mies olisi vasta tullut, se on vaan toive. Laitan lapset nukkumaan jne.
Jos eroaisin, muuttuisi vaan se, etten pääsisi enää yksin kauppaan ja lääkäriin pitäisi lähteä koko porukalla. Moni voi sanoa miksi olen tässä suhteessa. Olen, koska rakastan miestä ja niin monen erohetken aikana olen huomannut, etten halua erota. Mies on turvallinen ja on pitää huolta perheestä ja olen tosi surkea miesten töissä. Liian vähän voimaa ja joutuisin pyytämään lapsen satulankin nostoon naapurin miestä tai omaa isää. Onneksi isäni on myös aina apuna näissä, jos tulisi ero. Matkustaminen ja talonrakennus, omakotitaloon muutto jne. On turvallisempaa miehen kanssa, mutta selvii niistä ilmankin. Mulle riittää, että mies on mies ja huoltaa auton ja tekee ne miesten hommat. Ollaan muutakin yritetty, mutta ei vaan toimi. Se olisi sitten ero, koska olen vaatinut, nalkuttanut, itkenyt, halunnut eron, ollut seksilakossa jne. Ei auta mikään, joten turha toista muuttaa, jos tässä haluan olla. Lapset rakastavat isäänsä ja heille on paras ehjä ja toimiva perhe
Miten nyt noin kultakimpale ja isuliini irtisanoutui? Varmaan syrjit häntä jotenkin, hyi sinua.