Te, jotka olette itse katkaisseet välit äitiinne (joko pysyvästi tai väliaikaisesti), mikä on ollut syy?

Olen katkaissut pysyvästi ja odotan vaan ilmoitusta, että olisi lopultakin kuollut.

Syy?

Äitini on psykopaatti, jolla on toki omia hyvin traumaattisia kokemuksia. Hänen psyykkinen kehityksensä on niiden takia pysähtynyt suurinpiirtein jonnekin 15-vuotiaan tasolle, eikä hän ole koko elinkaarensa aikana siitä edennyt. Hän on väkivaltainen tunnesyöppö, jolle on ehdotettu apua mutta hän ei sitä halua ottaa vastaan, koska "psykologi ei anna mitään lääkettä". Ainoa "lääke", joka hänelle kelpaa on, että lasten pitäisi olla loputtomasti läsnä häntä tukemassa, palvelemassa ja kuuntelemassa tarinoita, miten häntä on kohdeltu kaltoin. 

Aikanaan lapsuudessani hän sai silmittömiä raivokohtauksia noin suunnilleen 3-4 päivän välein ja hän kohdisti sen raivon puolustuskyvyttömiin lapsiin. Aikuisiällä hän vainosi ja vaati jatkuvaa yhteydenpitoa. Kun en siihen suostunut, hän usutti koko suvun kimppuuni. Olen saanut syyllistäviä yhteydenottoja jopa ihmisiltä, joita en ole koskaan edes tavannut. Työpuhelimen takia jouduin kertomaan jopa työnantajalle tilanteesta, jotta äidiltäni tulevat puhelut saatiin keskuksen kautta estettyä. Ei ollut mitenkään kovin kivaa avautua esimiehelle asiasta, miten minulla on hullu äiti, joka vainoaa minua.

Isäni hautajaisissa tilanne lopulta eskaloitui niin, että tälle ämmälle meni asia perille. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut ja hyvä niin. Anteeksi en tule antamaan koskaan ja hänen hautajaisiinsa en mene, jos elän häntä pidempään. Perikunnalle ilmoitan, että penniäkään en halua, jos siellä ylipäätään mitään perittävää on.

Katkera teksti, tiedän, mutta kuinka moni teistä on joutunut elämään tilanteessa, että sinun suurin pahoinpitelijäsi ja vihollisesi on sinun oma äitisi? Vielä sellaisena aikana, jolloin äitimyytti oli voimissaan: kaikki äidit rakastavat lapsiaan pyyteettömästi ja ihanteellisesti, tuoreelta pullalta tuoksuen ja ikuisesti herttainen hymy kasvoilla kuin Myrskyluodon Maijalla. Jos olisin yrittänyt pyytää apua, minua ei olisi uskottu, koska ulkoisesti kaikki näytti varmasti tosi hyvältä ja kunnolliselta. Arkipäivä oli tosiasiassa kuin keskitysleirillä, jatkuvaa pelkäämistä.

Ymmärrän. Mulla vähän lievempi muoto, mutta 5 vuotta on jo mennyt hyvin ilman häntä. Kerran-pari vuodessa lähettää jonkin postikortin tms. Nyt olen muuttanut. Posti käänsi kuoren, joka sisälsi vanhan neuvolakorttini, yhteisvalokuvan ja kiusaamisrunon. Pari päivää olin järkyttynyt, että vieläkö jaksaa.

Hän on vanha, mutta pitkäikäistä sukua. Vähintään 5 vuotta elää vielä. En ole kiinnostunut perinnöstä.

Ne haavat, jotka lapsuudessa ja pitkälle aikuusuudessakin sain, muistuttavat edelleen. Oma henkinen tilanteeni parani kun katkaisin välit.

Täydellinen rajattomuus.

Äiti ei uskonut että minulla oli puhjennut astma ja eläinallergia. Haukkui ja vaati tulemaan silti hänen useamman kissan huusholliinsa - olisi tarvinnut siivoojaa jne. Kuolemaansa asti oli sitä mieltä, että huijaan. 

Ei yhtä syytä vaan vuosien aikana kerääntyneet erilaiset pienet ja isot jutut. Epämääräinen sisarusten erilanen suosiminen, omien lapsuuden traumojen käsittelemättömyys ja niiden vaikutus lasten kohteluun. Joskus lapsena saatiin tukkapöllyä ja kämmenellä persposkille, muuten ei fyysistä kurittamista ollut ja ne jäi onneksi(?) vain sinne varhaislapsuuteen. Pelolla kasvattaminen sekä järjetön suuttuminen pienistä asioista ilman järjellistä syytä tai selityksiä. Aina piti olla nätisti ja kiltisti, tehdä kotitöitä ja kaikenlainen, äitin mielestä, ylimääräinen kiva oli suuttuminen aihe.

Nyt aikuisiällä edelleen katsotaan pahasti, jos haluaa käydä ulkona juhlimassa tai ottaa enemmän kuin yhden annoksen alkoholia. Joskus jopa se yksi saunakalja vanhempien luona ollessa saa aikaan vihaisia katseita ja marttyyrimaista käytöstä sekä passiivisaggressiivisia kommentteja.

Tässä vain osa syistä. Lisääkin olisi, mm. kateellisuus kaikkea kohtaan, mistä äiti on itse jäänyt lapsena paitsi ja suuttuu aikuisille lapsilleen, jos nämä sellaisia kehtaa tehdä. Nyt on helpompi hengittää, kun ei tarvitse pohtia, olenko tarpeeksi kiltti, reipas ja omaanko äitin mielestä sopivia mielipiteitä ja olenko oikean miehen kanssa naimisissa (kyllä olen)

En ole täysin katkaissut, mutta pidän ns. kepin päässä. En siis kerro mitään henkilökohtaisia asioitani, en käy hänen luonaan ja soitellaan hyvin satunnaisesti.

Äiti on ollut välittävä äiti, josta koen, että hän teki omista puutteistaan huolimatta parhaansa, kun olin lapsi. Valitettavasti kaupan päällisiksi joudun asioimaan myös isäni kanssa, kun olen mitenkään tekemisissä ätini kanssa. Äitini on monisairas ja vanhuuttaan passivoitunut niin, ettei hän enää poistu kotoaan, paitsi kun käy lääkärissä.

Isä oli ja on henkisesti väkivaltainen ja uhriutunut henkilö, joka ei näe itsessään mitään vikaa koskaan. Hän myös kuritti fyysisesti, kun olin hyvin pieni lapsi. Yksi ensimmäisistä muistoistani on se, kun isäni tukisti sisarustani jostakin ihan mitättömästä asiasta (olin max 3-v.). Isään olen vielä vähemmän tekemisissä. En vain jaksa käydä mitään keskusteluja välien katkaisuista, kun välttely on toiminut ihan hyvin.

Toinen syy vähäiseen yhteydenpitoon on se, että vanhemmillani on aivan liian vähän omaa elämää. Jos kertoisin jotakin omista asioitani, niin he miettisivät niitä jatkuvasti ja alkaisin saada puheluja, joissa saisin neuvoja, joita en toivo.

Tilanne kyllä surettaa. Haluaisin olla enemmän äitini kanssa tekemisissä, mutta en aio altistaa itseäni isäni seuralle. Alan voida hänen seurassaan henkisesti huonosti noin vartissa ja viimeistään kahden tunnin päästä tulisi hermoromahdus. Kaikki muu on elämässäni hyvin, niin miksi altistaisin itseäni tuollaiselle?

Asun kauempana vanhemmistani ja odotan vaan heidän kuolemaa. Ovat päälle 70v.