Kostaisitko, jos yläasteella kiusaajasi pyytäisivät anteeksi?

Tietysti. Anteeksi voin antaa vasta sitten kun olen kostanut ja koston pitää olla ainakin kaksi kertaa pahempi. Muuten kiusaaja ei saa ansionsa mukaan vaan pääsee kuin koira Venäjältä.

Anteeksi hän saa pyytää, anteeksi hän myös saa - mutten välttämättä unohda.

En ehkä kostaisi, mutta miksi sanoisin antavani anteeksi? Pelkkä pyyntö ei riittäisi. Pitäisi osoittaa, että todella merkitsen hänelle eikä ole kysymys mistään omantunnon pesemisestä. Tämä siis ylipäätään, jos tunteitani oikeasti loukataan, kokemusta ei sen erityisemmästä kiusaamisesta ole. 

En usko, että joku anteeksipyyntö vaikuttaisi mitään mihinkään.  En tosin kuvittele kostavanikaan: en kuvittele enää koskaan tapaavani niitä ihmisiä, jokta peruskoulussa ja lukiossa kiusasivat. Kuviot ovat nykyään aivan toiset. He eivät vaikuta elämääni mitenkään, enkä minä oleta vaikuttqvani tai edes törmääväni heihin.

Kerran kuudennella luokalla kiusasin tai olin vähän ilkeä semmoiselle joka muutenkin sosiaalisesti syrjäytetty, ja sain puhuttelun opettajalta. Vielä 25 vuotta myöhemmin omatunto joskus kolkuttaa siitäkin. Näen hänet sattumalta ehkä joka kolmas vuosi harrastusten parissa, yritän olla ystävällinen, kehun jos saan tilaisuuden, mutta varsinaista anteeksipyyntöä en ole tehnyt. Jos edes muistaa en usko että auttaisi enää.

Anteeksi antaminen tai saaminenkin jotenkin tyhjä, ontto ele, sanoja vain.

Todennäköisesti siitä kostosta saisi itselleen vain pahan mielen; ja miksi ylipäätään minulla olisi aikuisena oikeus kiusata jotain, koska hän on kiusannut minua lapsena? Siinähän joutuisin tavallaan alentamaan itseni kiusaajan tasolle, ja vielä aikuisena täysissä järjissäni. Lapsena sentään on kehitykseltään kesken ja pahasti.

Anteeksi antaminen on tietty eri juttu, en tiedä pystyisinkö antamaan. Mutta arvostaisin kyllä, jos pyydettäisiin anteeksi ja se tehtäisiin vilpittömästi. Minua ainakin helpottaisi tietää, että jostain on kasvanut ihan järkiyksilö, sen sijaan että pyörittelisin mielessäni että kiusaajat ovat varmasti edelleen samanlaisia kuin lapsena. Enhän minäkään ole samanlainen kuin lapsena, silloin on vielä niin emotionaalisesti ja henkisesti kesken. Ymmärrän kyllä, ettei joku voi päästää irti menneisyydestä, mutta en osaa samaistua siihen täysin kuitenkaan. Itseäni siis enemmänkin helpottaa, kun kuulen että joku kiusaaja on muuttunut paremmaksi ihmiseksi jne.