liian väsynyt arkeen

Olen käytännössä yh vaikka meillä on yhteishuoltajuus lasten isän kanssa. Lasten isää ei kiinnosta lasten asiat, ei auta missään asioissa esim jos ne sairastelee ja ottaa ne luokseen vain silloin kun haluaa/jaksaa. Parhaimmillaan 2kertaa kuukaudessa viikonlopuksi ja pahimmillaan kerran kk yhdeksi yöksi. Ei ikinä ole ottanut lapsia esim lomalla pidemmäksi aikaa ja viikonlopuksi jos ottaa niin hakee perjantaina illalla ja minun pitää sunnuntaina hakea aamulla jo takaisin kotiin. Lasten iät 5v ja 7v.

Tiedän että monella ei ole näinkään "paljon" omaa aikaa mitä minulla mutta itse olen niin väsynyt. Menin tekemään lapset liian nuorena. Koko tämän 7v aikana olen missannut älyttömästi huikeita kokemuksia mitä taas ystäväni ovat päässeet kokemaan. Eniten pahaa mieltä aiheuttaa kavereiden heitot esim "laitat ne vaan johonkin hoitoon ja tulet meidän kanssa lappiin lomalle 4 yöksi" Koska ei mulla ole paikkaa mihin niitä saisin hoitoon ja vielä noin pitkäksi aikaa. Sitten katson kotisohvalla kuvia somesta miten hauskaa heillä on ollut ja kuulen jälkeenpäin juttuja, muistoja, inside juttuja joita itse en ymmärrä kun en koskaan mihinkään pääse. Ystävät voi lähteä extempore reissuihin, ajelemaan vaikka yöllä, nauttimaan vapaapäiviä kaveriporukalla vaikka rinteeseen, kylpylään tms. Minä en, tuntuu kuin olisin vankilassa.

Rakastan lapsiani eniten maailmassa mutta on niin surullinen olo kun en itse pääse kokemaan mitään noista kivoista jutuista, sitten kun lapset ovat niin isoja että pärjää kotona yksin niin olen jo itse niin paljon vanhempi että varmaan muut alkavat hommaamaan lapsia ja muistelee huikeaa nuoruuttaan.

Eikä tähän auta sanoa että lastenkin kanssa voi reissata ja tehdä kaikkea, niin voi ja olen tehnytkin, nekin on kivoja reissuja mutta olen silloinkin kokoajan vastuussa, huolehdin ja hoivaan, ajat on suhteellisen tarkkoja lasten kanssa, en voi olla rennosti ja vapaasti.

Tämä isompi ahdistus lähti siitä että tänä viikonloppuna pääsin ensimmäistä kertaa varmaan kahteen vuoteen näkemään vanhoja tuttuja kunnolla, valvottiin aamuun asti, kaikilla oli tosi kivaa, olin niin onnellinen ja toki vieläkin hyvästä muistosta mutta sitten taas tänään arki jatkuu, kuuntelen lasten tappelua, huutoa, riehumista, kuuntelen miten kaverit vielä lähtivät pitämään hauskaa kun on lomakin ja oikein täydellinen keli ulkona, heillä ei ole aikataulua, ei kiirettä, vaan se hetki ja vapaus.
Tuntuu tosi musertavalta, haluaisin itsekkin joskus edes sen viikon olla vapaa.