Taisteluntahtoni elää mutta on koetuksella

Hei, 26-vuotias maatalon mies täällä avaa mieltänsä.
Sota on syttynyt virallisesti Ukrainassa ja uhka sodan leviämisestä on nostanut valmius tilaa kaikkialla, Suomi mukaan luettuna.

Olen saanut ymmärtää koulutus järjestelmän, median ja ihmissuhteiden kautta että olisin miehenä vain välttämätön paha yhteiskunnassa ja ennemmin vain tukko naisen tasaarvolle ja kehitykselle.
Tähän en ole pääsääntöisesti uskonut sen enempää mitä perhe ja ystävätkään siihen ovat uskoneet mutta olen kuullut tämän aiheen tässä vaiheessa ihmisten huulilla enemmän kuin tarpeeksi. Tämä kyseinen ajattelumalli on noussut nyt pääkoppani taka osiin kyseenalaistamaan taisteluntahtoni jos sota joskus suomeen tulisikin.
Kyllä minä perhettä ja läheisiä puollustan vaikka haarukalla uhaten jos muuta keinoa ei ole mutta ajatus siitä että selkäni takana voi hyvinkin olla joku joka toivoo minun kaatuvan rintamalle syö mieltä ja miestä.
Tästä tulee niin hyväksi käytetty olo.

Jos nyt joku näin oikeasti uskoo, pysytkö kiinni tasoarvo ajatuksessa ja seisot samassa rivissä minun kanssani omaisten ja uhan välissä vai odotatko parempaa huomista Jossain muualla?
Nouseeko arvoni tämmöisen ihmisen silmissä ja onko se pysyvää? Vai palataanko vanhaan heti jos sodasta selviäisin?