Mitä tehdä: muuttuako vaiko erota?

Mulla on puoliso, joka on korvaamaton arjessa. Meillä on kolme pientä lasta, vanhin aloittaa eskarin, kuopus on 3 v. Olemme ollleet yhdessä useita vuosia jo ennen lapsia. Puolisoni on liki täydellinen isä lapsille ja meistä ehdottomasti se ns. "parempi" vanhempi, hän laittaa useammin ruokaa perheelle, käy lasten kanssa leikkipuistossa, lukee enemmän ym. Minuakin kohtaan hän on monin tavoin ihana. Hän on kustantanut reilusti perheemme sekä ihan minun henkilökohtaisia menoja. Hänellä on kuitenkin suuri tarve, saada minusta joku muu kuin minä olen.

Kun juttelen ihmisten kanssa, hän potkii minua jalkaan tai tökkii käteen, koska häntä hävettää (syy voi olla vaikka, että hänen mielestään juoruan, kun puhun jostakin ihmisestä, joka ei ole sillä hetkellä paikalla, vaikka puhuisin aivan ystävälliseen sävyyn). Minulla on melko laaja ystäväpiiri, mutta miehelläni hyvin pieni. Hänellä on kaksi omaa ystävää ja joitakin meidän yhteisiä tuttavaperheitä, joiden miespuolisiin hänkin on tutustunut. Osa ystävieni miehistä ei selvästikään välitä tavata häntä, eivätkä he vieraile meillä perheenä vaan minä ja lapset tapaamme perheiden äitejä ja lapsia.

Kotona olen jättäytynyt monista arkiaskareista kokonaan taka-alalle, koska teen ne hänen mielestään väärin, kasvatan lapsia väärin, täytän astianpesukoneen väärin, tapani suuttua on väärä (se on erilainen kuin hänen tapansa - hän ei korota ääntä, vaan on muutoin veemäinen, saattaa nimitellä, vähätellä ym. minä taas korotan ääntä).

Olen yrittänyt muuttua ja muutosta toki on tapahtunut monin tavoin ihan pelkästään äidiksi tulon myötä, mutta olen myös tukahduttanut itseäni, koitan olla hajuttomampi ja mauttomampi kuin olenkaan, että olisin hyväksytty. Seksiä minulla ei ole tehnyt mieli ollenkaan kuopuksen syntymän jälkeen. Tuntuu, että olen loukussa omassa elämässäni eikä ulospääsyä ole. Kerran kuopuksen vauva-aikana, otin kourallisen unilääkkeitä, jotka mieheni kaivoi pois suustani. Se oli enemmän hetken mielijohde väsyneenä, mutta olen minä ollut onnetonkin jo vuosia, vaikkakaan en aivan niin onneton. Hyviäkin aikoja on ja välillä jopa viihdyn tässä itselleni hieman vieraassa roolissani.

Nyt olen havahtunut kuitenkin toden teolla, voinko oikeasti elää näin. Tämä on minun elämäni, toista ei ole eikä tule, näinkö minulle kävi. Erokaan ei tunnu vielä vuosiin pienten lasten kanssa mahdolliselta vaihtoehdolta. Ehkä vain koitan sinnitellä vielä muutaman vuoden näin yrittäen olla joku muu kuin olen.