Pelko masennuksesta raskausaikana..

Hei. Löysin kyllä netistä keskustelu odotusajan masennusta koskien, mut keskusteluketjut oli aika vanhoja, joten päätin tehdä uuden..

Ensin vähän itsestäni taustaa. Olen siis raskaana, pian tulee täyteen rv 20. Odotan mun ensimmäistä lasta ja takana on yks aiempi abortti. Mulla on omassa lapsuudessa ja erityisesti nuoruudessa monenlaista ongelmaa. Enimmäkseen psyykkisiä mm. ahistuneisuutta, masennusta ja syömishäiriö. Välit omiin vanhempiinki oli jossain vaiheessa melko rikki ja olen viettänyt osan nuoruutta sijoitettuna muualle.. Monesti oon vannonu, etten koskaan halua lapsia, kun pelkään tekeväni samoja virheitä ja muutenki ajatukset lapsuudesta ei oo mun mielessä kovinkaan helppo :( Nyt kuitenkin kun sain tästä tietää, ajattelin et kyllä mä pärjään ja oon tehny päätöksen pitää tän lapsen.

Pikkuhiljaa musta tuntuu et alakuloisuus on alkanu oleen osa mun jokaista päivää, pahinta se on sillon ku vietän aikaa yksin.. Mulla on kyllä mies tukena tässä, mutta tuntuu ettei se vaan ymmärrä täysin, enkä sitten toisaalta halua omilla murheilla toista kuormittaa kokoajan. Nään mielentilat ja ajat on alkanu pelottavasti muistuttaa  aiempaa masennusta, josta on kyllä jo monia vuosia aikaa.. Mä itken tosi paljon, tiiän et herkistely kuuluu monen raskauteen. Sen lisäks mulla on erilaisia "pelkotiloja", pelkään välillä järjettömän paljon, että mies jättäis mut ja joutuisin pärjäämään yksin (mies ei ole sanonut tai tehnyt mitään tähän viittaavaa, vaan sanonu mulle ettei pitäis edes ajatella tommosia, mutta en vaan voi mitään..) toinen iso pelko on se, että multa vietäis oma lapsi pois niinku mulle itelle kävi, vaikka tiedän että eihän niitä ilman painavaa syytä keltään "vain viedä".. Entisen syömishäiriön vuoksi myös raskausmahan kasvaminen ahistaa kovasti. En näe muita raskaana olevia naisia rumina tai lihavina, mutta oma peilikuva alkaa välillä itkettämään, vaikka olen normaalipainoinen ja on mulle sanottu, että "et näytä lihavalta, vaan raskaana olevalta". Välillä vaan tuntuu, että olen jo nyt huono äiti ja siitä ajatuksesta syyllisyys kaikesta vaan kasvaa :(

haluan tässä vielä erikseen sanoa että uskon tietty rakastavani lastani kun me nähdään ja mulla on halu ja ajatus siitä, että haluan antaa sille pienelle paremman lapsuuden. omat kyvyt vaan pelottaa ja ahdistaa niin vietävästi. Täälläkin on varmaan paljon iloisia äitejä, joille raskaus on ihanaa aikaa. Mä koen valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei se ole mulle sitä ollut ainankaan tähän asti ja pelkään, että tää ajan kanssa pahenee vaan. Mietin jo nyt, että jos tää jatkuu niin miten mä kykenen kaikkeen ja huolehtimaan siitä hyvin :(

Toivon asiallisia vastauksia ja vastaavanlaisia kokemuksia, onko teillä mennyt masennus ohi ja jos ei, niin miten ootte sen kanssa jaksaneet? Ja kuten sanoin, mulla on niin kovat paineet jo nyt, etten sinänsä haukkuja kaipais.. Parhaani teen ja itteni jaksamista ja tulevaisuutta ajattellen täältä vertaistukea haen.