Lue keskustelun säännöt.
Koska viimeksi purskahdit itkuun ja miksi?
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Tais olla joskus lenkillä, kun muistelin yhtä kaveria. Meni vuosi sitten oman käden kautta. Emme olleet mitenkään läheisiä, mutta ikävä on silti. Ja surku, että piti niin tehdä.
Niin, ja tämä oli ehkä noin kuukausi sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://youtube.com/playlist?list=RDOPoEKOkflSk&playnext=1
Eilen kun kuulin tämän. Isäni kuolemasta tulee pian vuosi 😭
Joskus alle 10v. Kaaduin pyörällä alamäessä ja sattui.
M49
Ennen nukkumaanmenoa. Ahdisti ja turhautti.
Joka päivä liikutun jostain.Tänään kun kerroin tuttavalle, että minun ihana naapuri on kuollut yhtäkkiä.
60 vuotta, ihana ihminen. Sai suolistosairauden, kortisoonia ja sai sydänkohtauksen. .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun täytin tasavuosia, järjestin hyvät tarjoilut, toivoin kaikkien viihtyvän. Pari ihmistä päätti sitten järjestää draamakohtauksen alkoholin vaikutuksesta. Pahoitin mieleni, olin kokenut paineita järjestelyistä ja toivoin ihmisten viihtyvän.
Vierailija kirjoitti:
Kun täytin tasavuosia, järjestin hyvät tarjoilut, toivoin kaikkien viihtyvän. Pari ihmistä päätti sitten järjestää draamakohtauksen alkoholin vaikutuksesta. Pahoitin mieleni, olin kokenut paineita järjestelyistä ja toivoin ihmisten viihtyvän.
Ei ole pitkä aika tästä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin vuosi sitten kun menin liian syvälle Koskelan murhaan esitutkintapöytäkirjoineen jne.
Vierailija kirjoitti:
https://youtube.com/playlist?list=RDOPoEKOkflSk&playnext=1
Eilen kun kuulin tämän. Isäni kuolemasta tulee pian vuosi 😭
Nyt kun kuulin tämän kauniin kappaleen , mietin poismennyttä rakkainta äitiä ja poismenneitä omia rakkaita velipoikia .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viikko sitten kun luin ystävän lähettämän tervehdyksen, siihen kiteytyi hienosti meidän suhteemme. Asutaan kaukana toisistamme ja nähdään kerran tai pari vuodessa mutta silti läheisyys on säilynyt, hän on yksi harvoja ihmisiä jonka kanssa voin olla täysin oma itseni.
Vaikea sanoa, miten usein, useamman kerran kuussa itken. Itkuun purskahtaminen kuulostaa kornilta, enemmän sanoisin sitä surun hyökyaalloksi, joka menee melko nopeasti myös ohi. Ei yhtään harvinaista, että hetkeä aiemmin olen hekotellut hillittömästi itsekseni jollekin hyvälle muistolle (joka on usein sama).
Joko muistelen kuollutta lähiomaistani tai omia nuoruuden vaikeuksiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En purskahtele näkyvään(?) itkuun, mutta herkistyn todella helposti monista maailman pahoista asioista. Lasten ja eläinten, myös muiden puolustuskyvyttömien ihmisten kaltoinkohtelu.
Pitäisisi tehdä jotain asioiden parantamiseksi, eikä vain itkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä on jo jonkin aikaa.. about 2 kuukautta kun sain tietää siskoni kautta, että isäni ehkä sittenkin välittää minusta. Itkin koko illan putkeen.
Vierailija kirjoitti:
Noin vuosi sitten kun menin liian syvälle Koskelan murhaan esitutkintapöytäkirjoineen jne.
Sama homma täällä. Enpä muista milloin viimeksi olisin sillä tavalla itkenyt ylipäätään.
Toissapäivänä. Koetin levätä pois kroonisen sairauden tuomaa pahoinvointia, enkä vain jaksanut enää. Eilen sain tavata lääkärin, ja päätettiin uusista hoitotoimenpiteistä. Kai tämä taas tästä.
Puolustin potilasta, esihenkilö haukkui tyhmäksi. Itkin silmät tomaateiksi pukuhuoneessa, tapahtui tänään..
Ja itku ei tahdo loppua vieläkään. Sitä vääryyttä, jota potilaat kohtaavat, ei ole hoitajalla oikeutta nousta puolustamaan. Varoitus tulee, se on varmaa.
Mutta sekin on varmaa, että väärin perustein varoitus annetaan.
Tänään, eilen, toissa päivänä, jne
Syynä ikuinen ylipaino..
N37 98kiloa
En ole itkenyt vuosiin ihan kunnolla. Varmaan viimeksi silloin kun viimeisin koirani kuoli. Enkä ole sen jälkeen enää uutta koiraa hankkinut, vaikka kovasti mieleni tekisi. Niiden kuolemat on vaan jotain ihan sanoinkuvaamatonta viiltävää tuskaa. Muistan kuinka en koskaan ollut nähnyt isänikään itkevän, ei edes vaikka veljeni, eli hänen esikoisensa kuoli.
Mutta kun koirani (joka oli joka päivä työpäivieni aikana eläkeläisvanhempieni luona päivähoidossa) kuoli niin isänikin pillitti ihan avoimesti. Koirissa on vaan jotain...en edes tiedä miten kuvailla sitä, ne on kuin jotain enkeleitä maan päällä. Niiden rakkaus on niin ehdotonta. Ei niitä kiinnosta miltä näytät, mikä on sun status, oletko lapsi, nuori tai vanha, terve vai sairas. Sellaisen ehdottoman rakkauden kuoleman edessä nöyrtyy raavas mieskin kyyneliin.
Tais olla joskus lenkillä, kun muistelin yhtä kaveria. Meni vuosi sitten oman käden kautta. Emme olleet mitenkään läheisiä, mutta ikävä on silti. Ja surku, että piti niin tehdä.