Onko kenenkään "masennus" parantuntu sillä

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 13:46"]

Hieno kuvaus ja ajatustesi avaus, ap. Mutta kyllä sä löydät, pääset eteen päin ja saat apua. Sen kuulee sun tekstistä, et ole kuitenkaan mikään "uhri". En minäkään. Mutta aikaa se vaan vie. Mutta siis hienoa, että sait itsesi kiinni! Mulla vähän samaa, että yhden ongelman ratkettua alan nähdä itseäni toimimassa hölmösti. Vaikka en olekaan syypää siihen, että toimin hölmösti. Niin itsenihän se hölmö toiminta on lopetettava. Mutta mä olen (jo) siinä vaiheessa, että mulle oli/on vapauttavaa tajuta se hölmö toiminta, nyt kun voin muuttaa sitä, niin mun elämäni raskaus helpottaa ja tulee helpottamaan dramaattisesti. Tai ainakin paljon.

15

[/quote]

Kiitos sinulle. :) Sitä minäkin toivon, että elämä tulisi jotenkin helpottamaan, jos vaan opin tajuamaan omaa käytöstäni. Minusta tuntuu, että kaikki tää tiedostamaton alitajuinen hässäkkä on vienyt minulta valtavasti psyykkistä energiaa ja tehnyt mut usein väsyneeksi ilman mitään ns. syytä. Toivon että jos tässä oppii selviämään paremmin tän oman päänsä kanssa, saan sen energian parempaan käyttöön.

ap.

Kylläpä täällä usea syyttelee muita omasta olostaan ja vetoaa että ei ole itse vastuussa vaan ongelmat ovat kasvatuksesta johtuvia. Ehkä tässä olisi se kasvun ja vastuunoton paikka, eikä jäädä märehtimään sitä kamalaa lapsuutta, vaan mennä eteenpäin.

Ja sen verran että itselläni on ollut huono lapsuus, mutta varmasti löytyy niitä pahempiakin kohtaloita. Taustalla perheen vaihto puoli vuotiaana ja takaisin alkuperäiseen kolmen vanhana. Uusperhe-elämää jossa toinen vanhempi alkoholisti ja toisella mielenterveysongelmia, lisäksi sisaruksella parantumaton sairaus ja perheessä väkivaltaa. Vanhempien avioero ja teininä käytännössä yksin asuminen kun vanhempi laittoi rankan kipuilun käyneen sisaruksen kotoa pihalle. alkoholistivanhempi teki itsemurhan ja mielenterveysongelmista kärsivä löysi uuden avopuolison jonka luokse muutti ja johon ripustautua.

Mutta miten voi sanoa, että "kaikki on hyvin", jos mieliala on maassa tai jos kokee olleensa epäempaattinen? Ei kai aloittajakaan voi väittää, ettei olisi koskaan tajunnut, että pitäisi olla jonkinverran empaattinenkin tässä elämässä, jos aikoo sen onnellisena elää? 

Mutta ei niista pidä itseä syyttää. Se on varmasti ollut aloittajallakin puolustuskeino jotain vastaan, ettei ole voinut ajatella enää toisia. Ehkä nämä ovat olleet itse hyvin epäempaattisia tai mahdottomia. 

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 11:59"]

Kylläpä täällä usea syyttelee muita omasta olostaan ja vetoaa että ei ole itse vastuussa vaan ongelmat ovat kasvatuksesta johtuvia. Ehkä tässä olisi se kasvun ja vastuunoton paikka, eikä jäädä märehtimään sitä kamalaa lapsuutta, vaan mennä eteenpäin. Ja sen verran että itselläni on ollut huono lapsuus, mutta varmasti löytyy niitä pahempiakin kohtaloita. Taustalla perheen vaihto puoli vuotiaana ja takaisin alkuperäiseen kolmen vanhana. Uusperhe-elämää jossa toinen vanhempi alkoholisti ja toisella mielenterveysongelmia, lisäksi sisaruksella parantumaton sairaus ja perheessä väkivaltaa. Vanhempien avioero ja teininä käytännössä yksin asuminen kun vanhempi laittoi rankan kipuilun käyneen sisaruksen kotoa pihalle. alkoholistivanhempi teki itsemurhan ja mielenterveysongelmista kärsivä löysi uuden avopuolison jonka luokse muutti ja johon ripustautua.

[/quote]

Kyllä se on niin, että syy on muissa jos lapsi tai nuori voi huonosti. Ja hän kasvaa aikuiseksi, niin millä ihmeen eväillä hän korjaa tilanteen, jossa edes aikuiset hänen ympärillään eivät ole osanneet olla apua ja tukeaan antavia aikuisia? Eli lapselta odotetaan kykyjä, joita hän ei ole koskaan kohdannut. 

Lisäksi on erotettava syylliset toisen pahaan oloon ja sitten se, kenen vastuulla paraneminen on. Syyllisiä ovat vanhemmat tai muut, jotka toiselle pahan olon ovat aiheuttaneet pahoilla tai väärillä teoillaan, eihän kiusattu ja väärinkohdeltu ihminen voi koskaan itse olla omaan huonoon vointiinsa syypää. Mutta vastuu paranemisesta on ikävä kyllä silti tällä kaltoinkohdellulla, eihän ketään paskaa vanhempaa tai kiusaajaa voi tietenkään mitenkään velvoittaa paranemista antamaan, kun eivät ole osanneet sitä ennenkään tehdä. Eikä se vastuu paranemisesta ole myöskään myöhemmin tavatuilla mukavilla ihmisillä, vaan kyllä se on kärsivällä itsellään, vaikka se aivan epäreilulta tuntuukin. MUTTA, se mitä muiden ihminsten tulisi lähimmäiselleen, jota on kohdeltu paskasti tehdä, on olla hylkäämättä tätä, tukea ja auttaa, toki omien voimavarojensa puitteissa. 

En siis syytä ketään ei-auttamisestakaan, mutta kukaan, joka on tavannut kärsivän ihmisen ja vain sanoo tälle että olet itse aiheuttanut ongelmasi, ei sinua kukaan muu voi auttaa kuin sinä itse ei voi kutsua itseään kovinkaan hyväksi ihmiseksi. Korkeintaan keskinkertaiseksi. Meidän tai niiden, joilla on paremmin tulisi olla tukena eikä syytellä heitä, joilla on huonosti.

Kiitos kaikille vastauksista. Olette todella taivavia avaamaan omia ajatuksianne, näitä on hyvin mielenkiintoista lukea.

Itselläni on ollut hyvä lapsuus ja hyvä elämä inhimillisellä mittakaavalla, täydellistä lapsuutta ei ole kenelläkään. Kaikilla on elämässään jossain vaiheessa menetyksiä ja vastoinkäymisiä. Minulle ei ole tapahtunut mitään mitä ei tapahtuisi suurella osalle ihmisiä jossain vaiheessa elämäänsä, ne vähän kuin kuuluu elämään. Minulla on sukuperintönä uhrimentaliteetti, jossa vanhemmilta ja isovanhemmilta on opittuna käyttäytymisenä maailman kokeminen uhkaavana ja pelottavana paikkana, sekä oman itsen kokeminen huonona. Olen perinyt jo valmiiksi vääristyneen ajattelumaailman, jossa kaikki tilanteet tulkitaan joko tukemaan uhkaa tai omaa huonommuutta ja alettu käyttyä sen mukaan, joko alistumalla ja väistämällä tai itseään syyttämällä. Olen oppinut sen ajatusmaailman, että elämässä on tehtävä parhaansa jolloin virheitä ei pääse tapahtumaan. Tällainen täysin absurdi ajattelumaailma johtaa sitten siihen, että virheet lamaannuttavat ja tuntuvat musertavilta ja ihminen siinä häpeässään väistää vastuuta tai muuttuu itsetuhoiseksi koska ei kestä sitä. Koko elämä on voinut olla häpeän välttelyä ja siksi häpeän leimaamaa. Sellainen ajatusmaailma, että ihminen tekee virheitä ja ne sitten korjataan ja otetaan niistä vastuu, on tullut opeteltua vasta aikuisena.

Minä en syytä ketään mistään, en itseänikään. Sehän se just tässä on ollut vaikea hyväksyä, että useimmat asiat vaan on tai ne ovat tapahtuneet, tai joku on tehnyt ne ymmärtämättä tekojensa vahingollisia seurauksia. Olen käynyt nämä asiat läpi ihmisten kanssa joiden koen vaikuttaneen negatiivisesti elämääni, ja todennut ettei niitä mun mielen sisäisiä pahoja ihmisiä ole ollutkaan.  On ollut vaan ihan tavallista ihmisten raadollisuutta ja kypsymättömyyttä ja itsekeskeisyyttä ja päähän noussutta valtaa toiseen ihmiseen. Sen jälkeen ne oman ajattelumaailman isot peikot on kutistuneet yleensä noin 160-170-senttisiksi tavallisiksi ihmisiksi joissa ei ole enää mitään minkä kanssa en pärjäisi. Monta vuotta olen vihannut ihmisiä joita ei koskaan ollut olemassa, oli vaan mun oma lapsen ja nuoren tulkinta jostakin tilanteesta.

Kaikki tää itseen käpertyminen on todellakin tehnyt mut itsekkääksi ja epäloogiseksi ja on ollut isona taakkana ihmissuhteissa. Viimeksi eilen oma mieleni teki minulle ihan vaan klassiset, aloin oikein urakalla tehdä itsestäni marttyyria ja olla loukkaantunut ja kokea itseni väärin kohdelluksi. Kesken kaiken tajusin sen tilanteen. Näin kaiken ihan selkeästi, oman käyttäytymisen, sen kuinka epärealistiset odotukset mulla on tätä toista ihmistä kohtaan, kuinka olen vihainen koska oikeasti minä tässä kohtelin itseäni väärin ja olen vihainen itselleni, ja ennen kaikkea, kuinka kaikki on hyvin, kuinka paljon mulla on mahdollisuuksia tässä käsitellä tää tilanne ihan itsekseni ja kuinka tärkeää tässä nyt ois vaan keskittyä itsensä rauhoittamiseen JOTTA voin muuttaa tätä omaa käytöstäni tietoisesti seuraavien hetkien aikana ja muuttaa vanhan ja vahingollisen käyttäytymiskaavan. Näitä tulee nykyään jatkuvasti, ja onhan tää sietämätöntä. Nähdä kuinka itse on se joka tän kaiken hässäkän aiheuttaa eikä ole tiedostanut sitä aiemmin.  Tuntuu ettei tunne itseään oikein ollenkaan.

ap.

Hieno kuvaus ja ajatustesi avaus, ap. Mutta kyllä sä löydät, pääset eteen päin ja saat apua. Sen kuulee sun tekstistä, et ole kuitenkaan mikään "uhri". En minäkään. Mutta aikaa se vaan vie. Mutta siis hienoa, että sait itsesi kiinni! Mulla vähän samaa, että yhden ongelman ratkettua alan nähdä itseäni toimimassa hölmösti. Vaikka en olekaan syypää siihen, että toimin hölmösti. Niin itsenihän se hölmö toiminta on lopetettava. Mutta mä olen (jo) siinä vaiheessa, että mulle oli/on vapauttavaa tajuta se hölmö toiminta, nyt kun voin muuttaa sitä, niin mun elämäni raskaus helpottaa ja tulee helpottamaan dramaattisesti. Tai ainakin paljon.

15

Jep, mutta tuntuu että mulla vain masennus syveni kun tajusin tuon. Terapian toivon vielä jokin päivä tepsivän.

Ei ole ainakaan minulla. Itse en ole tahtonut itselleni pahaa, kyllä se kaikki paska on ihan muiden ansiota. Että voisiko tuollainen oikeasti masentuneiden dissaaminen ja "itseään niskasta kiinni ottamisen" ideologia loppua? On niin helppo lyödä lyötyä ja selittää kuinka kyse on vain laiskuudesta, mutta tällöin asia pätee vain kermaperseiden kohdalla, ei oikeasti lyötyjen kohdalla.

Mulla parani siitä kun rupesin fantasioimaan ihan järjettömästä elämäntyylistä (jätän kaiken, lähden aavikolle ja asun siellä kamelien kanssa majassa). Sain siitä voimia herätä joka aamu ja suunnitella lisää tätä uutta tulevaisuuttani. Osittain sitä rupesin sitten toteuttamaankin. Masennus oli silloin vakava, olin vuodelevossa.

Olen pahoillani kaikkien niiden puolesta jotka ovat ja ovat olleet masentuneita ja joilla on ollut vastoinkäymisiä elämässä. Minä en ole ollut masentunut. Mulla on vaan ollut pää niin syvällä perseessä että ei ihme että on ollut niin pimeää ja elämä maistunut paskalta. Mulla on ollut kaikki hyvin. Koko ajan. En ole vaan tajunnut sitä. Olen heittänyt aikaa ja elämää kaksin käsin hukkaan. Mun ainoaa elämää. Vituttaa.

ap. 

Mulla parani sillä että löysin tukahdutetut tunteet masennuksen takaa.

Tuo kuvailemasi kaltainen 'masennus' kuuluu nuoruuteen. Nuoret eivät pysty tektemään juuri muuta kuin reagoimaan ärsykkeisiin. Syy- ja seuraussuhteiden käsitys, ja vastuunotto omista tunteista on mahdollista vasta aikuisiällä, kun hormonaaliset myrskyt ovat ohitse. 

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 10:05"]

Tuo kuvailemasi kaltainen 'masennus' kuuluu nuoruuteen. Nuoret eivät pysty tektemään juuri muuta kuin reagoimaan ärsykkeisiin. Syy- ja seuraussuhteiden käsitys, ja vastuunotto omista tunteista on mahdollista vasta aikuisiällä, kun hormonaaliset myrskyt ovat ohitse. 

[/quote]

Tarkoitan siis että nuorten aivot toimivat juuri tuolla tavalla, joka aiheuttaa kuvailemasi kaltaista käytöstä. Minäkin olin aika samanlainen, mutta nuo tunneryöpyt ja hormonimyrskyt ovat nyt suurimmalta osin laantuneet n. 30-vuotiaana. Nyt pitää vielä opetella toisenlaisia käytöstapoja, ja juurruttaa niitä. En olisi pystynyt edes toimimaan toisin parikymppisenä. 

Mä olen vähän niinku ton sun prosessin keskivaiheilla, tajuan että olen aika hankala ja toisaalta todella herkkä (ihana yhdistelmä), mutta mä en nyt pääse jotenkin yli ja eteenpäin.

Ap - olet tajunnut jotain perusteellista elämästä ja ihmisyydestä. Juuri näin se on.

Ei. Mutta tiedostan asian selvästi. Sen kanssa voi silloin tehdä töitä. En ole parantunut ja joskus tulee takapakkia, mutta olen myös hyväksynyt että tilanne on mitä se on juuri nyt, ja sen vuoksi on jäänyt "elämä on epäreilua" -taakat suurimmaksi osaksi taakseni ja olen tyytyväinen. Kuten myös olen käsitellyt asiat jotka johtivat tähän tilanteeseen (koulukiusaaminen yms) ja antanut anteeksi, vaikka tekojen vaikutukset eivät sillä hävinneetkään. Tämä on siis masennus ilman lainausmerkkejä. Mutta se itsensä tiedostaminen ja vastuunottaminen on tärkeää tässä sairaudessakin, niin kauan kuin on uhrin roolissa asioiden työstäminen in vaikeaa.

Tyypillisempi masennusta aiheuttava ajattelutapa lienee päinvastainen eli se että kuvitellaan että kaikki on omaa syytä ja kannetaan muidenkin murheet jne. Näin minulla. Piti opetella löytämään oma tahto ja jämäkkyys ja poisoppia siitä että kaikki on aina minun syytä ja vain minusta kiinni ja minun vastuulla.

Itse tajusin, että tämä on minun elämäni, elän sen nyt tai en koskaan. Aloitin kuntoilun, liikunnan ja itseni kehittämisen (opiskelu).

Sain elämälleni tarkoituksen. Olla onnellinen ja kehittää itseäni kohti parempaa minua. Työskentelen nyt päivittäin hyvinvointini - niin fyysisen kuin henkisen - eteen.

Yksi asia, joka on minua auttanut asian prosesssoimisessa on sen muistaminen, että tunne on aina minun sisälläni. Kun minä hermostun, se on minun tunteeni. Joku toinen ei hermostuisi samassa tilanteessa. Miksi ei? Miksi minä hermostun? Mitä tapahtuu sisälöäni juuri nyt? Miksi ajattelen näin? Mistä ajatus on peräisin?

Mullekin tuli mieleen, että ei se ole sinun vikasi, että kaikki on mennyt pieleen. Jos ihminen on lapsena saanut terveesti rakastavat vanhemmat ja tuen, jota lapsi kaipaa, ei hän ajaudu tilaan, josta ei enää osaa tulla pois kun on kaikki pielessä. Hölmöyksiä voi silloinkin tehdä, mutta ne osaa antaa itselleen anteeksi ja mennä eteenpäin. Sen sijaan rakkaudettomassa ja /tai tiettomassa perheessä kasvanut lapsi syyttää itseään omista virheistään niin, että tappaa vaikka itsensä. Tai ruikuttaa ja saa kaikkien vihat päällensä, vaikka KUKA HYVÄNSÄ ruikuttaisi, jos ei olisi saanut sitä apua ja rakkautta, joka terveeksi kasvamiseen kuuluu. 

Ei sinussa ole mitään vikaa, vaikka valintasi olisivatkin olleet vääriä. Mutta sinä et ole. Olet avun arvoinen ja arvokas ihminen. Minullakin on ollut tuollaisia samanlaisia ajatuksia ja olen ollut melkein koko aikuisikäni masentunut ja vääristyneet ajatusmallit ovat AIVAN tuttuja minullekin. Mutta vääristynyt ajatusmalli ei ole minun syyni, minulla ei olisi mitään syytä ajatella vääristyneesti, vaan tämä oli kasvattajani aikaansaama tulos. 

Olen mieheni tuella parantumassa, mutta hidas ja pitkä tie tämä on. Olen nyt jo päälle 40.