En viihdy omakotitalossa
Olen koko ikäni viimeistä kahta vuotta lukuunottamatta asunut kerrostalossa ja 15 vuotta siitä kaupungissa palveluiden lähellä. Kesällä oli kyllä ok asua tässä omakotitalossa, kun oli piha yms, mutta muuten en kyllä tykkää. Haluaisin asua kerrostalossa kaupungin laitamalla lähellä palveluja ja aktiviteetteja kouluja yms. Asuinalueemme on kyllä täyteen rakennettu mutta ilman asukaspuistoa, palveluita tai mitään kohtaamispaikkoja ihmisille. En tykkää. Liikenneyhteydet ovat surkeat, työmatkat pitkät, hiljaista on kuin huopatossutehtaalla. Hyviä puolia tietenkin on luonto, joka alkaa lähes takapihalta ja tila kodissa sekä iso varasto, sauna ja takka. Silti mä kaipaan kaupunkiin, ratkoiden melskeeseen, kauppojen, kampaamoiden ja leikkipuistojen ääreen. Kaipaan kerrostalon ääniä, rappukäytävää, hissejä...Äh olen niin kiittämätön ja tyytymätön.Raskaus ehkä tekee tämän. Pelkään yksinäisyyttä, kun täällä ei tosiaan ole kohtaamispaikkaa minne mennä lasten kanssa päivällä leikkimään. Puisto on, jossa koskaan ei ole ketään...Heti kun syksy tulee alan katsella asunnonvälittäjien sivuja, josko pääsis kaupunkiin. Talon myyminen ja muutto taas ovat niin isoja juttuja, että nekin hirvittää...
Kommentit (6)
Jos olet kaksi vuotta jo sinnitellyt omakotiasumista inhoten, voit jo mun mielestä luottaa arvioosi. Mutta jos asumista on kestänyt alle vuoden, veikkaisin kulttuurishokkia yhdeksi osatekijäksi..
Ymmärrän kyllä shokkiasi. Me muutettiin vuosi sitten rivariin ja siihen asti asuttiin aina kerrostaloissa lähellä palveluita. Kyllä tänne sopeutumiseen meni vajaa vuosi.. Nyt olen sopetutunut ja viihdyn, mutta kyllä välillä kaipaan kaupunkimaisempaan ympäristöön kuitenkin. Mutta lasten kannalta tämä on ihana asumismuoto: aina kavereita pihassa ja saa vapaasti juoksennella ympäriinsä.
Omakotitalo voi tosiaan olla yksinäisempi paikka... Kotona lasten kanssa oleminen käy kyllä raskaaksi, jos ei ole seuraa itselle eikä lapsille. Toivottavasti löydät teille sopivan asumismuodon :-)
Minua myös mietityttää kauanko olet sinnitellyt? Oletko kuinka varma tuosta omakotitaloasumisesta? Toivottavasti saat itse varmuuden mitä kaipaat ja asumismuotosi tulee sopimaan siihen.
Tuli kyllä mieleen että omakotitaloasumisessakin on eroja alueen mukaan. Palveluita ja kokoontumispaikkoja kyllä kaipaa omakotitaloissakin ja eri alueilla on erilailla seuraa toisista äideistä ja lapsista (joillakin vastarakennetuilla alueilla saattaa lähes joka talosta löytyä seuraa ja vanhemmilla alueilla ei mistään). Lisäksi jos on auto käytössä tai asuu keskustan vieressä on mahdollisuuksia liikkua poiskin omalta alueelta ja keskustan toimintoihin.
Itse tykkään ehdottomasti asua omakotitalossa, mutta kieltämättä alkuun tuntui että seuraa voisi olla enemmän minullekin. Reilun vuoden asuttuamme nyt uudessa omakotitalossamme alan vähitellen pääsemään sinuiksi uuden asuinalueemme kanssa. Seuraakin on alkanut löytyä. Kumma kun aikanaan maalta muuttaneena tuntui että maalla löytyi paremmin seuraa, tosin taisi asiaan vaikuttaa lasten pienempi ikäkin (kun lapset olivat vain kotona oli suurempi vapaus liikkua ja enemmän aikaa, eivätkä he olleet kiinni kaveripiirissään kotinurkilla).
Ajattelen asumistamme myös pidemmässä kaaressa ja nyt sen pari vuotta kun vielä olen kotosalla kaipaisin enemmän seuraa/ihmisiä ympärilleni. Mutta sitten kun menen töihin on tilanne eri. Ja kun lapset kasvavat he hoitavat itsenäisemmin kaverisuhteensa. Elämä on aika erilaista silloin kun nyt kotona ollessa. Sinä aikana kun on pienten lasten kanssa kotona voi olla hyvinkin eri tarpeet kuin muutaman vuoden kuluttua myöhemmin. Missä sinä haluaisit silloin asua? Ja minkälaisessa ympäristössä haluaisit lastesi liikkuvan? Eli voisiko asiaa ajatella myös pidemmällä aikajänteellä. Vai tuntuuko tuo asumismuotonne nyt niin kestämättömältä että on pakko päästä pois. Mitä muuten miehesi ajattelee asiasta? Oletteko samoilla linjoilla?
Kirjoitin just taas aiheesta tälle palstalle toiseen ketjuun. Eli olemme asuneet tässä isossa paritalon puolikkaasssa (joka on käytännössä omakotitalo) nyt 2,5 vuotta. Välillä tykkään vähän enemmän, mutta sit taas en. Osatekijänä tässä on myös varmaan se, että toinen niistä kahdesta sosiaalisesta kontaktista tässä naapurustossa (silloin kun olin kotona, tässä oli vielä tosi vähän lapsiperheitä) oli pakko katkaista. Kun muutimme olin hirveän iloinen kun tutstuimme tässä ihan lähellä asuvaan perheeseen, jolla oli samanikäisiä lapsia. Ajttelin, että saamme ystäviä. Mutta perheen vanhempi lapsi oli aggressiivinen ja äiti ei saanut häntä kuriin, eikä välittänytkään saada. Meidän lapsi joutui tästä jatkuvasta lyömisestä kärsimään, se oli todella jatkuvaa, eikä leikeistä tullut mitään. Sitten jouduin katkaisemaan välit, kun tilanne ei muuttunut. Suutuin kertakaikkiaan tähän mutsiin, joka antoi lapsensa mätkiä toisia. Sikamaista käytöstä.
Täällä on kyllä tosi idyllistä ja luontoa, oma piha ja rauhallista. Asumiseen liittyvä työmäärä kuitenkin moninkertaistui, elämästä tuli jotenkin " materialistisempaa" , en osaa selittää, mutta koko ajan on huoli jonkin ja jonkin kohdan kunnosta (siis talo on tosi hyväkuntoinen, mutta onko nyt kesäkunnossa, talvikunnossa, syksykunnossa...tilaa sotkea paljon aiempaa enemmän) Kahdessa kerroksessa asuminen pienten lasten kanssa hankalaa. Kaipaan yksinkertaista selkeää asumista ilman isoa pihaa, jossa voin kiinnittää huomioni ennemminkin asioihin ja ihmisiin kuin tähän asumiseen! Myöskin sosiaaliset kontaktit tällaisella pientaloalueella paljon vaikeampia luoda kuin kerrostaloalueella mielestäni. Sitten jos ei olekaan mieleiset naapurit, heitä on täällä vaikeampi olla huomaamatta kuin kaupungissa. En vain totu tähän millään! En ole " kotonani" . Kaipaan kerrostaloon, lähemmäs palveluita. Outoa myös asua alueella, joka ei oikeastaan ole mikään " alue" vaan keinotekoisesti luotu, jos ymmärrätte. Kaupungissa alueilla on aina jokin tunnelma, olemus, fiilis, täällä en löydä sitä omaa tunnelmaa...
Mieheni ei haluaisi muuttaa. Hän on aina asunut omakotitalossa, joten hän on enemmänkin kotonaan täällä. Lapsien kannalta myös pelottaa, että muuttaminen on traumaattista. Ovat jokerran sen kokeneet. Vanhin lapseni kaipaa edelleen " vanhaan kotiin" . Nuorin ei muista muutosta mitään. En haluais taas muuttaa heidän elämäänsä!!! Mutta kärsin itse. Yksi lisäkärsimys on pitkä työmatka joka vähentää huomattavasti perheen yhteistä päivittäistä aikaa. Sitten on taas nämä asuntojen hinnat, jotka kaupungissa on aivan hirveät. En pidä kaupunkia tai lähiötä lapsille huonona paikkana kasvaa, ellei nyt ole kaupungin vuokrataloalueella, jossa valitettavasti ja tunnetusti on paljon ongelmia. Haluaisin siis asua Helsingissä hyvällä alueella, jossa olisi hyviä päiväkoteja ja kouluja ja hyvät liikenneyhteydet keskustaan, missä työskentelen. Vaikeaa.
Voin kuvitella itseni sinun tilaan. Minulle kävisi luultavasti noin, jos jonkun päähänpiston takia muuttaisin omakotitaloon vähän kauemmaksi. Ihmisten on aika vaikea ymmärtää, että meitä ihmisiä on olemassa, jotka oikeasti nauttivat kerrostalossa asumisesta.
Miehesi on taas toista maata ja kannattaa ehkä siis miettiä, että olisiko joku kompromissi mahdollinen? Itse olen sitä mieltä, että kesät kyllä voin olla maalla, mutta talvet haluan olla kaupungissa, joten mulle sopii parhaiten ratkaisu, että talvet kaupungissa ja kesät pienemmässä kaupungissa/maalla. Riittäisikö teidän rahat esimerkiksi ratkaisuun kerrostaloasunto + mökki? Suostuisikohan mies tämmöiseen ratkaisuun?
Lapsille voi tietty muutto olla stressi, mutta taatusti ne aistii äidin fiiliksetkin, joten kyllä niitäkin pitää kuunnella. Jos lapsia tukee muutossa, niin kyllä ne siitä selviää yleensä puolessa vuodessa viimeistään.
Minäkin olen kyllä sitä mieltä, että vaikka omakotitalo on asuinmuoto-na se halutuin suomalaisten joukossa niin itse en sitä kovin havittele. Syynä on juuri se, että loppujen lopuksi omakotitalossa asuessa on kovin " yksin" . Ei ole naapureita joiden kanssa jakaa piha-aluetta ja siihen liittyviä töitä ja talvella on lumityöt yksin hoidettavana (meillä onneksi huoltoyhtiö hoitaa) ja jo se, että voi vaihtaa naapurin kanssa muutaman sanan pihalla tai rappukäytävässä saattaa olla päivän piristys.
Itse asumme rivarissa ja minusta tuntuu että se on meille tällä hetkellä paras mahdollinen asumismuoto. Asumme aika pienessä kaupungissa ja palvelut ovat lähellä. Omaan työpaikkaani on vajaa 2 km matkaa ja yleensä kävelen töihin ja takaisin. Miehelläni on työpaikka myös kotikaupungissa mutta matka on pidempi ja hän kulkee autolla.
Puistoja on lähellämme kilometrin säteellä kaksi ja vähän kauempana monta tarjolla. Lapsemme eivät ole enää oikeastaan puistoikäisiä, mutta minusta on mukavaa, että asuinalueellamme on muutenkin rivitaloasumista ja kavereita lapsille. Kouluun on matkaa noin 1 km (ala-asteelle) ja yläasteelle vajaa 2 km. Kauppaan on kilometrin verran ja kaupungin keskustaan pari kilometriä.
Minusta olisi tärkeätä, että puhuisitte miehesi kanssa tunteistasi ja toiveistasi kunnolla ja kävisitte vaikka asuntoesittelyissä katsomassa kaupungissa olevia kiinnostavia kohteita. Eihän omakotitalo ole asumismuotona ainut vaihtoehto, voihan pihan saada myös rivitalossa. Lähellä olisi muita ihmisiä ja lapsille kavereita.
Oman jaksamisesi kannalta olisi tosi tärkeätä että saat kerrottua miehellesi " ahdistuksestasi" . Äidin jaksaminen pienten lasten kanssa on erittäin tärkeätä ja tarvitset kaiken mahdollisen tuen. Kannattaisi selvittää myös seurakunnalta onko siellä järjestetty äiti-lapsi piirejä joissa voisit tavata muita äitejä ja saada sitä kautta piristystä arkeesi.
Aurinkoisia syyspäiviä sinulle ja perheellesi.
Kyllä se siitä, jos siltä tosissaan lopulta tuntuu, ovat muutto ja asunnon myynti aivan toteutettavissa olevia asioita. Mieti nyt kuitenkin vielä tovi ennenkuin teet radikaaleja ratkaisuja, mulla meni synnytyksen jälkeen varmaan vuosi ennenkuin hormoonit tasoittuivat ja olin taas " oma itseni" . Elämää tää vaan on, joskus sattuu virhearvioitakin, ja muuttaa voitte aina! Onnea sinulle itsesi ja asuinpaikan löytymiseen!