Lue keskustelun säännöt.
Narsistisen vanhemman kuolema
16.02.2022 |
Miten reagoitte kun hän vihdoin kuoli?
Itse olen hiljattain kokenut tämän ja käynyt kaikki mahdolliset tunteet ja reaktiot läpi. Vasta viikkojen jälkeen tuli helpotus ja hyväksyntä. Aluksi halusin surra kuin normaali ihminen, mutta enää en sure, vaan tunnen helpotusta että hän on poissa. Muistan kaiken pahan liiankin hyvin ja on hyvä, että se ihminen joka teki sen kaiken kauheuden on nyt kokonaan poissa.
Kommentit (44)
Kun tieto kuolemasta tuli, se oli hyvä uutinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette narsistien vankeja, ette pääse irti.
Hyvin pääsemme, olen elänyt jo liki 20 v ilman mitään kontaktia tai yhteydenpitoa vanhempiini. Samalla linjalla loppuun asti. Ja asiani ovat nyt loistavasti! Sen sijaan jos palaisin, se olisi typerin teko päällä maan ja sama alistaminen ja nöyryytys alkaisi taas. Siksi ei ole pelkoa että lotkauttaisin korvaanikaan sinne suuntaan.
Ja koko ajan muistelet ja olet katkera.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette narsistien vankeja, ette pääse irti.
Hyvin pääsemme, olen elänyt jo liki 20 v ilman mitään kontaktia tai yhteydenpitoa vanhempiini. Samalla linjalla loppuun asti. Ja asiani ovat nyt loistavasti! Sen sijaan jos palaisin, se olisi typerin teko päällä maan ja sama alistaminen ja nöyryytys alkaisi taas. Siksi ei ole pelkoa että lotkauttaisin korvaanikaan sinne suuntaan.
Olen vähän kateellinen. Itse jouduin hoitamaan narsistisen vanhempani asiat kuoleman jälkeen. No ei siinä mitään, sain kerrankin itse sympatiaa, hän ei mitään. Hoidettiin vai perusasiat, se siitä. Elämä jatkuu :) Erittäin hyvänä. Hymy tuli huulille. Vihdoin.
Kaikki vanhemmat eivät tosiaan ole hyviä ihmisä eivätkä halua lastensa parasta.
Oma äitini on jonkin asteinen narsisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette narsistien vankeja, ette pääse irti.
Hyvin pääsemme, olen elänyt jo liki 20 v ilman mitään kontaktia tai yhteydenpitoa vanhempiini. Samalla linjalla loppuun asti. Ja asiani ovat nyt loistavasti! Sen sijaan jos palaisin, se olisi typerin teko päällä maan ja sama alistaminen ja nöyryytys alkaisi taas. Siksi ei ole pelkoa että lotkauttaisin korvaanikaan sinne suuntaan.
Ja koko ajan muistelet ja olet katkera.
Höpö höpö, elämäni on mahtavaa! Se on totta että joskus toki muistot läikähtää mieleen. Yleensä silloin kun kaiken saanut suosikkisisarus soittaa ja kitisee miten rankkaa sillä on vanhusten kanssa. No, siskolle maksettiin opinnot, ostetttiin asunto ja jätetään perintö joten siihen rahaan nähden saa hoitaa. Mä en saanut mitään koskaan, joten olen vapaa velvoitteesta hoitaa! Parasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilkeän lapsenhakkaaja-narsistin kupsahdus on yleensä ilon aihe.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini kuoli marraskuussa. Emme olleet nähneet 11 vuoteen, emmekä puhuneet puhelimessa viiteen vuoteen.
En mennyt hautajaisiin, ja ystäväni hoitaa perunkirjoituksen, kun oli minulle palveluksen "velkaa".
En tunne tällä hetkellä muuta kuin suunnatonta v*******a siitä, että en saanut edes perintöä. Joku 100€ ehkä jää kaiken jälkeen. Se on pieni korvaus siitä kaikesta, mitä hän alkoholismillaan, sadismillaan ja kaikella muulla sai aikaan.
Mitä ihmettä? Minä en edes odottaisisi narsisti-antisosiaali-isältäni mitään perintöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä narsistin perinnön vastaan ottaisin, jos sitä jää. Käyttäisin rahat terapeutilla käymiseen, sais eheytettyä itseään niiden tuhojen jäljiltä. Eikö se olisi oikeudenmukaista?
Ja muistakaa oikeutenne lakiosaan ja vaatikaa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäpä tuosta enää.
Siihen loppui vedduilu.
Osansa oli olla tommonen, itse valitsen olla toisenlainen- poikkeuksellisen onnellista elämää viettävä kiltti ihminen.
En aio mennä hautajaisiin. Enkä maksaa penniäkään kuluista. Minulle hän ei koskaan ollut isä, vaan hyväksikäyttäjä, alistaja ja raaka pahoinpitelijä.
Koska hän ei ollut isä niin minun ei tarvitse olla hänen tyttärensä. Valinta oli hänen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunsin surua, koska jokainen lapsi yrittää rakastaa vanhempaansa, vaikka tämä olisi ihan väkivaltainen sekopääkin, mutta samalla tunsin helpotusta - ei koskaan enää väkivaltaa, ei psyykkistä, eikä fyysistä. Aiemminkin olisi joutanut kyllä mennä.
Hymyilytti vaan, oli koko päivän lämmin onnellinen olo.
Tämä oli siis äitini, tai se eukko jonka piti olla, oikeasti oli pahin ja tuhoisin asia elämässäni, todella sairas häiriintynyt psyko.
Ja en todellakaan mennyt hautajaisiin, mitä sinne virnistelemään haudan reunalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia teille kaikille tuon kohtalon läpikäyneille. Muistakaa että ette syytä itseänne. Vanhempanne on ollut sairas. Muistakaa myös se, että teidän tuntoja ymmärretään paremmin kuin uskottekaan. Menneessä on myös enemmän tai vähemmän kultaisia muistoja. Keskittykää niihin. Mutta tärkeintä on suunnata katse ja elämä tulevaan.
Minun äidillä on herkkänahkaisen narsistin piirteitä ja hänen uhriutumisensa on nykyään ihan kokopäivätyö... Avautumispuhelut on raskaita kun omakin mieli on sen jälkeen maassa ja olo raskas. Viime aikoihin asti olen yrittänyt jaksaa kuunnella ja auttaa mutta nyt tuntuu että alan luovuttaa. Hän ei koskaan tule olemaan päivääkään onnellinen ja tyytyväinen. Kerran löysin jo itseni ajattelemasta KUOLE!! kun hän toisteli taas puhelimessa samoja iänikuisia kuvioita. Kuolema vasta tulee hänen ongelmansa ratkaisemaan ja ihmettelen miten hän ei ymmärrä sitä itse. Että aika loppuu. Itsesääli ja muiden syyttely ei kerta kaikkiaan auta.
ap:n narsistialoitukset ovat sairaita ja epäilen, että ap on itse narsisti. Vaihda välillä kirjoitustyyliä, ettet olisi niin helposti tunnistettavissa.
Vierailija kirjoitti:
ap:n narsistialoitukset ovat sairaita ja epäilen, että ap on itse narsisti. Vaihda välillä kirjoitustyyliä, ettet olisi niin helposti tunnistettavissa.
Niin, Suomessahan varmaan onkin vain yksi ihminen, jolla on narsistinen vanhempi.
Eiku…
Sinulla on lupa surra, mutta myös lupa olla surematta. Sinulla on oikeus tasan niihin tunteisiin, kuita tuossa tilanteessa oikeasti koet.
Virallisia tilanteita varten voi olla hyvä rakentaa jonkinlainen "surevan lapsen rooli", jossa näyttelet, että suret vanhempaasi. Sen roolin voit jättää sitten pois, kun tilanne on ohi. Sitä roolia ei kannata käyttää liikaa, ettei siitä tule taakka. Vain silloin, kun et halua tuoda esille todellisia tunteitasi. Puolen vuoden kuluttua sinun ei enää edes oleteta surevan, joten sitten voit unohtaa sen roolin kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on lupa surra, mutta myös lupa olla surematta. Sinulla on oikeus tasan niihin tunteisiin, kuita tuossa tilanteessa oikeasti koet.
Virallisia tilanteita varten voi olla hyvä rakentaa jonkinlainen "surevan lapsen rooli", jossa näyttelet, että suret vanhempaasi. Sen roolin voit jättää sitten pois, kun tilanne on ohi. Sitä roolia ei kannata käyttää liikaa, ettei siitä tule taakka. Vain silloin, kun et halua tuoda esille todellisia tunteitasi. Puolen vuoden kuluttua sinun ei enää edes oleteta surevan, joten sitten voit unohtaa sen roolin kokonaan.
Tämä tulee olemaan vaikeaa. Miten piilottaa riemu ja ilo… mutta toki tuo rooli on pakko ottaa koska muut puolituntemattomat automaattisesti ajattelee että sinulta on juuri rakas, läheinen vanhempi menehtynyt. Ei kukaan osaa ajatellakaan että tosiasiassa sinulta kuoli vihamielinen, kaltoinkohtelevia, väkivaltainen, sinua koko elämänsä kiusannut ja rääkännyt - ja suorastaan sinun tuhoamiseesi kaikin tavoin pyrkinyt - sekopäinen hullu.
Ikävää että tämä asia on tabu. Siis että oma vanhempi onkin jotain muuta kuin stereotyyppisen rakastava, lämmin ja kiltti.
Hyvin pääsemme, olen elänyt jo liki 20 v ilman mitään kontaktia tai yhteydenpitoa vanhempiini. Samalla linjalla loppuun asti. Ja asiani ovat nyt loistavasti! Sen sijaan jos palaisin, se olisi typerin teko päällä maan ja sama alistaminen ja nöyryytys alkaisi taas. Siksi ei ole pelkoa että lotkauttaisin korvaanikaan sinne suuntaan.