Vapaaehtoisesti lapseton: suhtaudutko muiden lapsiin ystävällisesti vai välinpitämättömästi?

Välinpitämättömästi. Pidän lapsia melkoisen epäkiinnostavina.

En pidä lapsista ollenkaan, mutta pystyn kyllä olemaan ystävällinen niille.

Vauvojen kanssa en osaa olla luontevasti, mutta ystävällisesti suhtaudun heihinkin kuten isompiin lapsiin myös. Jostain syystä pienet lapset yleensä tykkäävät minusta ja hakeutuvat seuraani, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.

Vähän siltä väliltä. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta pyrin olemaan sukulaisten ja tuttavien lapsille ystävällinen.

Vierailija kirjoitti:

Vauvojen kanssa en osaa olla luontevasti, mutta ystävällisesti suhtaudun heihinkin kuten isompiin lapsiin myös. Jostain syystä pienet lapset yleensä tykkäävät minusta ja hakeutuvat seuraani, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.

Todennäköisesti et hae heidän huomiotaan, joten silloin he hakeutuvat juuri sinun luoksesi. Itsellä sama. Ja kivaahan se on.

Ystävällisesti suhtaudun kaikkiin. Sukulaisten lapset ovat tosi rakkaita.

En ole koskaan halunnut omia lapsia. Äitiys ei ole minun juttuni sen enempää kuin esimerkiksi maatilan ylläpito.

Mutta pidän aidosti lapsista ja rakastan leikkiä niiden kanssa. En halua vastuuta kasvattamisesta mutta pikkulapsen mielikuvitus ja siihen eläytyminen on ihan mahtavaa! Vaikka minulla ei ole sisäsyntyistä tarvetta olla raskaana, synnyttää omaa jälkeläistä jne, koen silti esimerkiksi suojelunhalua kaikkia lapsia kohtaan.

Uskon vakaasti, että kaikkien ei ole tarkoitus olla vanhempia. Mutta myös me joilla ei ole lisääntymisviettiä olemme tärkeitä yhteiskunnalle. Maailma tarvitsee myös meitä jotka pidämme kaikkia lapsia tärkeinä ja suojeltavina, ei pelkästään siksi että ne ovat omaa vertamme. Sivistys rakentuu ihmisten empatiankyvyn päälle ja se vaatii myös yksilöitä joiden empatia ei vaadi henkilökohtaista tai biologista sidettä.

Minun oma tätini oli vela - selvisi vasta aikuisena - mutta hän oli todella hyvä lasten kanssa ja suosikkini. Hassua että ei lapsia halunnut, oli nimittäin luonteva. Mutta kunkin oma asia.

Sori kun huutelen sivusta. (Minulla on siis yksi oma lapsi.) En ymmärrä miksi toisten lapset kiinnostaa yhtään ketään. Tai miksi kenestäkään pitäisi tykätä vain tämän iän takia. Niin kuin ensimmäinen vastaaja sanoi: lapset on epäkiinnostavia. En jaksa kuunnella vieraiden lasten juttuja tai esittää kiinnostunutta. Lähtökohtaisesti ajattele, että lapsia pitäisi kohdella hyvin ja kiinnostua heidän asioistaan, mutta kun minua ei aidosti kiinnosta vaikkapa siskonpojan pakkomielle erilaisiin ajoneuvoihin, niin en jaksa myöskään esittää, että minua kiinnostaisi.

Ystävällisesti. Nuorena en välittänyt lapsista, mutta nykyään kyllä.

Aika välinpitämättömästi. En kertakaikkiaan vaan osaa olla lasten kanssa, enkä mitenkään tarkoituksella hakeudu heidän seuraansa. Olen täti kolmelle lapselle, eikä heillä ole muita tätejä. Joskus mietin millainen muistikuva heille jää minusta, kun olen aika etäinen ja ehkä lapsen näkövinkkelistä omituinen. No, ehkä heidän aikuistuessaan pystyn kertomaan ajatusmaailmastani heille, jos joskus aiheeseen palataan. Tokihan sitä mielellään tulisi aina kaikkien kanssa juttuun, mutta niin ei vain ole. Sama kun sanoisi koirapelkoiselle, että senkus nyt vaan menet ja luet sitä Mustia ja leikit sen kanssa, ei siinä oo mitään!

Sillä tavalla normaalisti. Sanon hei ja kysyn mitä kuuluu. Ihastelen leluautoa, jonka lapsi tuo näytille. En kuitenkaan mene lattialle leikkimään sillä autolla. Vauvoja saatan vaikka koskettaa jalkaan ja sanoa "no moi".

Ystävällisesti. Lapset ovat ihan mukavia kunhan niitä ei tarvitse katsella yli kahta tuntia kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvojen kanssa en osaa olla luontevasti, mutta ystävällisesti suhtaudun heihinkin kuten isompiin lapsiin myös. Jostain syystä pienet lapset yleensä tykkäävät minusta ja hakeutuvat seuraani, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.

Todennäköisesti et hae heidän huomiotaan, joten silloin he hakeutuvat juuri sinun luoksesi. Itsellä sama. Ja kivaahan se on.

Lapset=kissoja?

Ap on selvää pedo-ainesta, oikea namutäti!

Riippuu täysin näistä lapsista ja myös heidän vanhemmistaan. Vaikeinta on, jos aistin äidin odottavan minulta tietynlaista käytöstä, esim. että kaikin tavoin osoittaisin ihastusta lasta kohtaan, vaikka vasta yritän tutustua, tai että väenväkisin haluaisin lasta syliin tms.

Lapset ovat yksilöitä. Parhaiten pärjään reippaiden lasten kanssa. Sellaisten, jotka tekevät hassuja kysymyksiä ja johtopäätöksiä maailmasta ja joiden vanhemmat eivät hössötä tai odota minulta mitään. Sellaiset lapset saavat mut hyvälle tuulelle ja nauramaan. Pilalle lellityt vinkujat  taasovat sietämättömiä.

Lapseton nelikymppinen

Hyvin. Annan heille korvapuusteja.

Ystävällisesti. Ylipäätään tykkään lapsista. Tulen hyvin toimeen lasten kanssa. En vain halua lisääntyä ja tuottaa lapsia tähän maailmaan. 

Pyrin suhtautumaan kaikkiin ihmisiin ystävällisesti, myös lapsiin. En kuitenkaan osaa olla lasten kanssa kovin luontevasti ja mieluiten välttelen niitä vaikkei mulla mitään niitä vastaan sinänsä olekaan.

Vauvat voivat olla söpöjä, tai sitten eivät. Vauvat eivät kiinnosta. Lapsi muuttuu kiinnostavaksi vasta siinä vaiheessa, kun osaa edes hieman puhua. Sukulaislapset ovat kyllä aina olleet rakkaita ja ihania. Omia en silti halua.