Te joiden vanhemmat huusivat teille paljon lapsena ja nuorina, millaisia aikuisia teistä kasvoi?

Helvetin vihaisia.

Pelokas. En kestä yhtään huutamista vaan ahdistun jos joku korottaa edes vähän ääntään. En itse huuda, olen enemmänkin hiljainen mököttäjä jos suutun.

Itse pelkäsin lapsena isääni, joka ei ollut fyysisesti väkivaltainen mutta saattoi karjua kurkku suorana. Nuorempana olin tosi herkkä, alkoivat kyyneleet välittömästi valumaan, jos joku korotti minulle yhtään ääntään. Parikymppisenä kävi joku sisuuntuminen ja rupesin tappelemaan vastaan. Nykyään olen perusluonteeltani melko leppoisa, mutta kiivastun nopeasti ja myös annan sen näkyä jos koen että minua kohdellaan epäreilusti.

Huutavan äidin tyttärestä tuli samanlainen, eli olen omaksunut saman toimintatavan, että huudan jos ei sana riitä, samaa ivaamista, uhriutumista, valittamista ja haukkumista olen oppinut harjoittamaan. 

Siitä on ollut vaikea oppia pois koska se oli luonnollista elämää lapsena ja nuorena, vasta aikuisena tajusin eron, kun äitini ikäinen nainen puhui minulle kauniisti, ystävällisesti ja rauhallisesti. Tajusin ettei se äitini tapa suhtautua minuun ole ainoa mahdollinen. 

Lisäksi lapsena koettu hylkäämistrauma, tarkoitan tämä huutava, väheksyvä ja lapseensa turhautunut äiti olis osana kokemaani kelpaamattomuuden tunnetta. 

Olen hoitanut itseäni ja sinut menneen kanssa, antanut äidille anteeksi, hän selvisi tilanteeseen nähden hyvin niissä paineissa joissa eli, eikä aikanaan ollut paljoakaan apua saatavilla ja mielestäni tuntien äitini taustan, hänen olosuhteensa, perheemme dynamiikan, huutava äiti oli kuitenkin supernainen, ja superäiti.

Mutta kyllä, lapsena koettu valitettavasti siirtyy mallioppimisen kautta ja lisäksi itsellä on muitakin alistativa tekijöitä siis matala äsytyskynnys ja herkkä hermosto (as), niin hankalaa ja stressin laukaisemaa huutamista ja räjähtelyä itsellä.

Sen vuoksi kun näen julkisissa paikoissa vanhempien huutavan, moittivan, korottavan ääntään lapsilleen, niin se tuntuu todella pahalta ja tekisi mieli mennä väliin, koska tiedän miten se traumatisoi, omaan kokemukseeni perustuen. 

Ihan normaaleja, paitsi äitini kanssa kommunikoidessa menee edelleen helposti huutamiseksi. Muille en huuda. Ehkä välttelen konflikteja hieman normaalia enemmän.

Isän epäjohdonmukainen käsiksi käyminen ja raivoaminen kotona sai varhaisnuoruudessa aika sekopäistä käytöstä. Pilasi monta juttua kun ei ollut tasapainoinen ja rauhallinen koti. Isä käyttäytyy edelleen samallatavoin. Vaikutti todella paljon. Dementia lisännyt agressiivista vihamielisyyttä kaikkea kohtaan. Onneksi ei ole pakko tavata.

Huono kuuloisia.  

Mun miehelle huudettiin ja karjuttiin ja kasvuympäristö oli uhkaava, ei kuitenkaan väkivaltaa suoraan häneen. Nyt on tosi huono riitatilanteissa, ei osaa ratkaista ongelmia, pitää pientäkin äänen korottamista tai painokasta ääntä huutamisena.

Aika pahaa tuhoa saatu muuten järkevään ja mukavaan mieheen.

Inhoan huutamista ja ennen säikyin, mutta en enää. Minun on todella vaikea korottaa ääntäni ja en osaa raivostua. Me huudetaan lasten kanssa ihan vaan pelkästä ilosta ja toistemme yli, mutta ei harrasteta agressiivista huutamista.

Konfliktinpelkoinen. Vanhemmilleni huudan takaisin, mutta kenellekään muulle en uskalla edes sanoa olevani eri mieltä, koska pelkään liikaa heidän reaktiotaan.

Luulisin, että huutamisen sisältö myös vaikuttaa. Meillä ei ollut haukkumista tai ivaamista, ainoastaan vanhemman kyvyttömyys säädellä omia tunteitaan jotka sitten purkautui välillä huutamalla. Pyysi anteeksi kyllä usein jälkeenpäin.

Arka ja ujo. Samaan aikaan olen kuitenkin lyhytpinnainen. Joskus tulee tiuskittua muille, ja hetkeä myöhemmin kadun sitä. Olen masentunut, ja minulla on todettu vaativa persoonallisuus.

Hyvin arka, vihaan huutamista ja riitelyä. En oikein uskalla tuoda omia mielipiteitä esille ja yritän usein olla mahdollisimman näkymätön. 

Arka, sulkeutunut, muiden vietävissä...katkeroitunut

Arka, tarkkaileva, näkymättömäksi piiloutuva. Menen täysin lukkoon jos joku kiihtyy tai varsinkaan huutaa. Raajoista lähtien.

Mä oon perinyt tän luonteen itsekin täysin, herkkä hermoinen ja impulsiivinen, mulla on ADHD, vanhemmilta ei ole tutkittu, mutta kai se periytyy.

Vierailija kirjoitti:

Luulisin, että huutamisen sisältö myös vaikuttaa. Meillä ei ollut haukkumista tai ivaamista, ainoastaan vanhemman kyvyttömyys säädellä omia tunteitaan jotka sitten purkautui välillä huutamalla. Pyysi anteeksi kyllä usein jälkeenpäin.

Minulla ei ole vanhemmat koskaan pyytäneet anteeksi huonoa käytöstään. Ei edes yhtä kertaa ei edes aikuisena kun koitin käsitellä minuun kohdistamaansa väkivaltaa. Olin liian vilkas kuulemma eikä muuta keinoa ollut. sanoivat naureskellen.

Fiksu ja filmaattinen, omia näkemyksiäni rohkeasti puolustava. Joskus kiivas ja äkkipikainen mutta harvoin huutava. Omille lapsille en huuda ikinä, vaikka vanhemmille huusin kyllä takaisin samalla mitalla.

Ongelma lapset tulee ongelmaperheestä AINA ongelma vanhemmat. Lasta sitten rangaistaan jälkiistunnoilla ja turpaanvedolla. Myöhemmin työttömyydellä ja syrjinnällä.

Esim riitatilanteissa jos ahdistaa liikaa "ulkoistan" itseni, eli olen hiljaa enkä reagoi mihinkään.

Toisaalta itken myös herkästi ja jos huomaan että alan hermostua, yritän pidätellä sitä joka päättyy yleensä huutamiseen tai pahimmillaan järkyttävään raivariin.

Ärsyttää niin paljon ettei mulle opetettu tunteiden halluntaa. No ei vanhempanikaan osanneet muuta kuin huutaa ja hallita pelolla. Pahinta on että siirrän tän varmaan eteenpäin omille lapsilleni vaikka kuinka koitan käyttäytyä oikein.