Miten usein äitisi oli väsynyt tai kiukkuinen kun olit lapsi?

[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 13:10"]

Ei koskaan. Oli kotiäiti.

[/quote]

Sama juttu meillä. Tosin äitini suuttui kyllä, jos olin tehnyt jotain pahojani. Pääasiassa oli kuitenkin aina hyvällä tuulella ja nautti kodin ja lasten hoitamisesta. Isäni oli hyväpalkkaisessa työssä, joten taloudellisia vaikeuksia ei lapsuudenkodissani koskaan ollut. Äitini on taiteellisesti lahjakas ja hänellä on loistava mielikuvitus, joten sain kotona enemmän virikkeitä kuin omat lapseni saivat yhteensä päiväkotivuosinaan. 

Ei ollut äkäinen tms. mutta jotenkin etäinen, ei saanut mennä keittiöön "auttamaan" jos hän teki ruokaa
ja se nyt vaan halus olla omissa oloissaan.
Myöhemmin, kun olin aikuinen, kuulin asioita jotka selitti paljon sitä käytöstä.

Mun äiti kävi töissä ja kantoi päävastuuta koko kodin pyörittämisestä (isällä ongelmia), mutta en muista että äiti olisi koskaan antanut väsymyksen ja rankkuuden paistaa läpi. Toki siihen aikaan aikuisilla ei niin ollut tapana harrastaa kodin ulkopuolella niin ei sitten tullut samanlaista aktiviteettien tulvaa ja houkutuksia kuin tänä päivänä vaan sai nollailtua rauhassa illalla. Harrasti kyllä liikuntaa, muttei maanisesti. 

Arvostan sitä, miten äiti on tsempannut ja vetänyt roolinsa kunnialla. 

Aina

Harvoin, äitini oli hyvun rakastava ja lempeä, aina riitti syliä, meitä kaksi sisarusta. Isä oli myös ihana vaikka paljon pois työnsä takia. Äitini oli kotiäiti, en voi kun kiittää vanhempiani ihanasta lapsuudesta.

Itse halusin samanlaisen omille lapsilleni ja onnistuin, olin myös kotiäiti 15v.

Lapsuuskodissa ei koskaan huudettu lapsille eikä kiroiltu, ei myöskään me omille lapsillemme.

Ihmettelen joskus kun olen tavannut perheitä joissa huudetaan lapsille jopa kiroillaan, se on kuvottavaa ja myös huono malli lapsille miten asioita hoidetaan ja toisia kohdellaan.

Jonkin verran, ei paljoa. Ei vaikuttanut.

En nyt halua mollata äitiäni kun äiti on kuitenkin aina paras äiti ja mitään ei koskaan puuttunut, mutta ihan suoraan jos sanotaan niin elän sinkkuna siksi koska en halua omaan talooni samanlaista kiukuttelijaa jonka mielestä tekisin aina kaiken väärin ja sitten kun en tee niin valittamista löytyisi siitäkin...

Muistikuvani on, että äitini ei ikinä huutanut tai ollut väsynyt, ja olen kokenut pahaa omaatuntoa siitä, etten ole ollut yhtä hyvä äiti lapsilleni. Ja siis itse tietysti olenkin vastuussa siitä, miten lapsiani kohtelen, mutta olen alkanut vähän kyseenalaistaa sitä, miten "onnellinen" lapsuuteni oli. Lapsena ja pitkälle aikuisikään saakka sitä on aika sokea omalle perheelleen, kasvaa ajattelemaan, että se on normaalia. Kun sain esikoiseni, äiti asui lähellä ja oli tyrmistyttävää, kun hän muutti kauas, nykyisin näemme vain muutaman kerran vuodessa. Alkujärkytyksen jälkeen tajusin, kuinka oloni on nykyisin paljon parempi! Pitkään kuulin ajatuksissani äidin kuivakkaan marmatuksen (ei suoranaista haukkumista), kun tein jotain, olin siihenkin ihan tottunut. Meillä oli kotona tarkemmin ajateltuna hemmetin negatiivinen ilmapiiri ja vieläkin äidin puhelut ovat pelkkää naapureiden hienovaraista ivaamista (samat jutut moneen kertaan) ja jälkeenpäin minulla on paha olo. Eli vaikka edelleen ajattelen haluavani olla parempi äiti lapsilleni, en pidä haukkumista ja huutamista minään yksioikoisina kriteereinä huonolle äitiydelle. Yritän päästä eroon huutamisesta (ja aika hyvin olen onnistunutkin, kun olen näitä syntyjä syviä miettinyt), mutta lisäksi olen alkanut iloita siitä, että minulla ja lapsilla on myös HAUSKAA! Lapsuudessani en oppinut mitään järjellisiä tapoja ilmaista negatiivisia tunteita ja päästä niistä eteenpäin ja opettelemista on riittänyt nyt aikuisuudessa. Niin, bonushaasteena on vielä se, että vanhempieni avioliitto oli onneton, ja minulle on täysin käsittämätöntä, miten perhe voi toimia yhdessä. Kaiken huippuna on sitten se, että kesti todella pitkälle aikuisikään ennen kuin pääsin käsiksi moniin pahan olon syihin, koska lapsuuteni oli niin "tavallinen", ei mitään alkoholismia tai muuta kauheutta, joka olisi helppo nimetä. Tai ehkä tavallinen suomalainen lapsuus on vaan täynnä negatiivisuutta, mistä ei saa ikinä puhua vaan olla kiitollinen kaikesta mitä on saanut. Minä ainakin toivon, että lapseni eivät ole "kiitollisia" siitä, että olen heille huutanut hulluna vaan kasvavat tervepäisiksi.

No joo, meni vähän ohi aiheen, mutta pointtini oli, että onneton perhe voi olla sellainenkin, jossa mm. äiti käyttäytyy täysin järkevästi ja asiallisesti :(

Kiukkuinen äiti oli usein, mutta ei kyllä väsynyt. Muistan, että ala-asteellakin kaverit ihmettelivät äitini epävakaata käytöstä. Lapsuusajasta muistan äitini olleen enimmäkseen hampaat irvessä ja vihainen.

Aina. Tai siltä ainakin tuntui. Valitti myös jatkuvasti, kaikesta mitä tein tai jätin tekemättä. Kiitosta ei herunut mistään. Äiti oli ärtyisä marttyyri, jolle oli tärkeintä että ulospäin kaikki näyttää moitteettomalta ja hän itse mahdottoman ahkeralta. Aina piti leipoa tai siivota tai kitkeä kasvimaalla tai pyykätä tai haravoida tai jne. jne. Lapselle ei leikki- tai vapaa-aikaa ollut suotavaksi, työtehtäviä ladottiin senkin edestä. Ja niistä sitten marmatettiin.

Ei nyt ihan koko ajan, mutta kyllä se kiukkuisuus oli aika määräävä olotila. Aina sai varoa, että mistä äiti tällä kertaa suuttuu. Tuskainen marttyyri, joka löysi valitettavaa kaikesta. Jopa siitä, että vietin nuoruuteni kirkon isostoiminnassa, vaikka se tarkoitti myös sitä etten todellakaan esim. juonut alaikäisenä.

Aina. Väsymys oli ihan totaalista, hän ei työpäivän jälkeen jaksanut mitään. Kiukkusi, koska olisi pitänyt jaksaa, mutta ei jaksanut. Olen ajatellut nyt itse kilpirauhasongelmaisena, että hänelläkin saattoi olla diagnosoimaton kilpirauhassairaus.

En muista, että olisi ollut koskaan. Äitini oli yh, joten töitä riitti, mutta en muista hänen koskaan ollut kiukkuinen tai väsynyt. 

Äiti oli usein kiukkuinen, huusi ja puhui töykeästi ja ilkeästi. Joskus sai suuttuessaan kummallisen raivokohtauksen ja syytti muita ja piti itseään marttyyrina. No hänellä oli sydänvika, joka osaksi selittää helposti ärsyyntymisen. En kuitenkaan ole koskaan kaivannut häntä.

Oli usein ja purki kaiken minuun, koska ei ollut miestä. On vaikuttanut elämääni pahasti, tosin ei yksin se, mutta äiti ei puolustanut minua koskaan niin se on ollut pahinta.

Silloin kun olin pienempi, äiti oli "vain" sellainen kylmäkiskoinen viivasuu. Ei raivonnut, ei rangaissut ja puhui kyllä usein järkeä yliautoritääriselle isälleni. Mutta eipä sitten osoittanut kauheasti lämpöäkään tai halua viettää aikaa minun kanssani. Myöhemmin hän alkoi oireilla psyykkisesti yhä vakavammin ja vakavammin, ja muuttui tukahduttavan epävakaaksi. Niinä aikoina, kun hän oli ainoastaan väsynyt, oli helpompaa kun hänellä ei ollut energiaa järjestää mitään kohtauksia. Mutta jos hän oli jaksavampana, se tarkoitti myös pahoja raivareita ja mielialan heittelyitä. Pahinta oli kai se  - siis sekä isompana että pienempänä - että äidilleni oli älyttömän tärkeää olla hurmaava ja viehättävä kaikille perheemme ulkopuolella. Hän saattoi olla hauska, lämmin, karismaattinen, lähestyttävä jne. kenelle tahansa ulkopuoliselle (hän saattoi pelastella jopa kaiken maailman spurgujen ja deekujen päiviä olemalla aurinkoinen ja kohtelias heitä kohtaan). Mutta mun kanssani perusilme oli aina se viivasuora suu. Tajusin, että se johtui siitä, että minusta ei ollut peilaamaan häntä hänen haluamallaan tavalla, joten hän ei edes jaksanut yrittää.

Olihan se aika usein. Muistan että kun olin alle kouluikäinen, yhteen aikaan se oli jatkuvasti väsynyt ja kiukkuinen, sai raivareita maitolasin kaatumisesta ym. Sitten jossain vaiheessa se piristyi ja muuttui paljon leppoisammaksi, varmaan kun kasvoimme hieman. Ikävä kyllä olen itse nyt äitinä usein kiukkuinen ja uupunut. :(

Niin usein että osasin keittää aamukahvit 4-vuotiaana ja pukeutua itse, ja olla hiljaa klo 16 eteenpäin, ja että mursi multa mm. sormen.

Mutta nyt aikuisena ajattelen että äiti on ihana. Hänellä oli vain tosi rankkaa silloin.

En muista että äitini olisi koskaan ollut kiukkuinen. Enkä nyt muista että olisi päivisin ikinä väsynytkään ollut. Ehkä vähän hajamielinen ja omissa maailmoissaan oleva mutta kiukkuinen ei ollut ikinä. Minä valitettavasti olen välillä kiukkuinen ja väsynyt äiti vaikka haluaisin niin olla kuin oma äitini.

Oli aina väsynyt ja kiukkuinen. Aina.