Jotkut ovat aina ilottomia, vaikka heillä olisi ulkoisesti kaikki ihan ok. Mistä johtunee?

Voi olla, etteivät halua jakaa tunne elämäänsä kanssasi, jos ovat sisäänpäin kääntyneitä.

Itse olen voimaton introvertti, joka varmaan selittää paljon. En jaksa kahvitaukojen iloista puheensorinaa, jossa kaikki haluavat puhua itsestään ja päpättävät toistensa päälle ja nauravat oikeissa kohdissa. En halua kilpahuutaa merkityksettömistä asioista, mieluummin puhun kahden kesken silloin kun on asiaa. Tiedän että kuvailen toisenlaisia ihmisiä aika karusti, en silti ajattele että heissä olisi vikaa, päinvastoin olen aina itse kokenut olevani vääränlainen ihmisten seurassa. Nyt aikuisena sentään ymmärrän että sille voi olla ihan syynsä. Vaikutan varmasti ilottomalta, ynseältä ja tylsältä ihmiseltä. Minua ei haittaa, vaikka työpaikalla minusta niin ajatellaan, työni hoidan hyvin, sen tietävät kaikki ja se riittää, en halua kamuja työpaikalta. 

Voi olla vatsanväänteitä, hammassärkyä tms...

Vierailija kirjoitti:

Siksi kun ei olekkaan sisäisesti kaikki ok. Yksinkertainen asia.

Tai sitten ei yksinkertaisesti ole ilahtunut siitä keskustelukumppanista, joka puhelee joutavia tilanteessa, jossa pitäisi tehdä jotain muuta, esim. kiiruhtaa hakemaan lasta päivähoidosta.

En todellakaan hymyile silloin, kun olen jättänyt lapsen hoitoon ja kiiruhdan töihin ja joku toinen vanhempi haluaa jäädä rupattelemaan mukavia. Varmaan minulla ei ole sisäisesti kaikki OK, kun en halua tuhlata aikaani joutaviin.

Ankeuttajat ankeuttaa. Eniten oman elämänsä, mutta heijastuu se muuhunkin.

Ei ilmeet pakolla kerro tunne-elämää. Sä vaan tulkitset näitä ihmisiä väärin.

Jotkut taas tulkitsevat minua, että minulla on tosi hauskaa, vaikka perus mukavaa fiilistä tunnen. Ilmeet eivät ole sama asia kuin tunne.

Monet turruttaa tunteensa kourallisella lääkkeitä päivittäin. Jos lääkkeitä tarvitaan masennukseen, ahdistukseen, paniikkihäiriöön ym. niin on varmaan ymmärrettävää, että kaikki tunteet kuolee, myös ilo. minun yksi ystävä on tällainen. Hän ei ole nauranut ääneen varmaan kymmeneen vuoteen. Jos muut nauravat, saattaa hän hymyillä jotenkin poissaolevan tuntuisesti. Olemme tästä puhuneetkin ja hän on tietoinen asiasta. Lääkärin mukaan ei voi lopettaa tai vähentää lääkitystä niin kauan kuin on työelämässä. On yrittänyt pari kertaa ja siitä on tullut totaalinen romahdus. Joskus ihmettelen, miten jaksan pitää yllä ystävyyttä hänen kanssaan, sillä hän ei pysty ilmaisemaan minkäänlaisia tunteita.

Kiittämättömyys johtaa ilottomuuteen ja katkeruuteen.