Ohhoh, tänä vuonna tulee 8 vuotta täyteen ilman rakkautta tai läheisyyttä

Että peräti 8 vuotta!

Ei kenenkään ole pakko olla sinun kanssasi.

Mulla kymmenen vuotta. Sitä ennen olin jo vuosia parisuhteessa ilman läheisyyttä ja rakkautta. Eron jälkeen ajattelin etten kiirehdi, että löydän kyllä uuden rakkauden kun sen aika on. Eipä löytynyt minullekaan.

Pauttiarallaa neljä vuotta. Vielä ei ole tullut tarvetta yrittää. Tuleekohan enää ikinä?

Eli tulkitsenko oikein, että tässä ketjussa olis kovasti pillua tarjolla?

Läheisyyttä ei osaa kaivata, ellei sitä ole ollut. Luulin aikoinaan, etten ole seurustelevaa tyyppiä ja koin usein jopa fyysistä pahoinvointia ihastuessani. Jotenkin ajatus halaamisesta ja läheisyydestä tuntui vieraalle.

Sitten tapasin nykyisen kumppanini, joka opetti minut olemaan lähellä. Nyt tuntuu jo viikonloppu ilman karhun halaukseen nukahtamista ihan oudolta. Olen myös oppinut antamaan itse hellyyttä pienen itkun tuherruksen jälkeen. Onneksi se ihastumisvaihe on jo ohi ja ollaan vana rakastuneita ja sitoutuneita - joo tiedän, jonkun mielestä tää on supertylsää, muttei meistä: jutellaan ja tehdään kaikkea yhdessä, elämänkumppanit kuvaa meitä hyvin.

Jos tämä joskus tavalla tai toisella päättyy, en kadu mitään. On ihanaa ollut olla rakastettu ja rakastaa.

..mutta ap, aikaa meni reilu reilu 15 vuotta ;)

Toisaalta, meidän ero taitaa olla tuo ensimmäinen lauseeni eli en osannut kaivata ja jotenkin aistin, että sinä osaat. Tsemppiä!

Vähän klisee, mutta totta on se. Se kumppani elämään tulee, kun sitä ei osaa kaivata ja kaikki on omassa elämässä ihan hyvin.

Minä elin koko aikuiselämäni 30v asti ilman kosketusta tai läheisyyttä, yksin. Ihmettelin aina suuresti näitä ”voi ei kukaan ei ole halannut minua lujasti viikkoon”-kauhisteluita.

Olin tarkoituksella joulut ja pääsiäiset töissä jotta kärsisin yksinäisyydestäni vähemmän. Juhannuksen olen aina halunnut vapaaksi vaikka olinkin vain yksin mökillä, koirat toki seurana.

Enkä edes ollut ruma nainen, päinvastoin nuorena hyvinkin nätti ja aina ollut myös laiha.

Eipä tuo mitään. Minä en edes pysty tuntemaan rakkautta ja läheisyyttä. Joten rakastamiseni olisi turhaa.

Minullakin on kahdeksan vuotta siitä, kun seurustelin. Olen ollut lapsen kanssa vain. Olen kyllä yrittänyt etsiä kumppania Tinderistä ja käynyt baareissa, mutta sellaista oikealta tuntuvaa ei ole tullut kohdalle. Tietty on ollut raskas elämäntilanne jarruna. Olen vähän luovuttanut siitä, että etsimällä etsin. Se oikealta vaikuttava tulee kohdalle, jos on tullakseen.

Täällä tulee 50 vuotta

Mulla tänä vuonna 40 vuotta

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuo mitään. Minä en edes pysty tuntemaan rakkautta ja läheisyyttä. Joten rakastamiseni olisi turhaa.

Se on jännä. Minä taas koen olevani kypsempi nyt vanhempana. Kaikki kokemukset ovat tehneet minusta hyväksyvämmän ja näin rakastavamman. En odota tai vaadi toiselta ihmiseltä enää mitään tiettyä. Tietysti perus: ei päihteidenkäyttöä ja käy töissä. Mutta en osaa kuvitella, miltä oikea ihminen esimerkiksi näyttäisi tai tekisi työkseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä elin koko aikuiselämäni 30v asti ilman kosketusta tai läheisyyttä, yksin. Ihmettelin aina suuresti näitä ”voi ei kukaan ei ole halannut minua lujasti viikkoon”-kauhisteluita.

Olin tarkoituksella joulut ja pääsiäiset töissä jotta kärsisin yksinäisyydestäni vähemmän. Juhannuksen olen aina halunnut vapaaksi vaikka olinkin vain yksin mökillä, koirat toki seurana.

Enkä edes ollut ruma nainen, päinvastoin nuorena hyvinkin nätti ja aina ollut myös laiha.

Yksinäisyys on kurjaa. Kun on pitkään ilman toisen kosketusta, tulee myös araksi. Minä olin yksin 31-vuotiaaksi, kunnes tapasin ex-mieheni. Ihan se, että oli toinen ihminen lähellä, oli mahtavaa. Olimme toisillemme sopimattomat ihmiset, mutta sillä ei ollut merkitystä läheisyydenkaipuussa.

Mä olen ollut yksin nyt 1,5v, avioeron jälkeen. Tämä tuntuu nyt niin hyvältä ratkaisulta, että taidan pysytellä sinkkuna koko loppuelämäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuo mitään. Minä en edes pysty tuntemaan rakkautta ja läheisyyttä. Joten rakastamiseni olisi turhaa.

Se on jännä. Minä taas koen olevani kypsempi nyt vanhempana. Kaikki kokemukset ovat tehneet minusta hyväksyvämmän ja näin rakastavamman. En odota tai vaadi toiselta ihmiseltä enää mitään tiettyä. Tietysti perus: ei päihteidenkäyttöä ja käy töissä. Mutta en osaa kuvitella, miltä oikea ihminen esimerkiksi näyttäisi tai tekisi työkseen.

Niin siis minä en pysty tuntemaan lainkaan rakkautta, en lasteni, en vanhempieni, en kenenkään. En ole tosin kysynyt rakastavatko minua, mutta pidän itseäni yhdentekevänä. Että kun ei kykene tuntemaan mitään eikä muista ihmisistä saa mitään tunnetta, niin sitä jotain mitä teillä muilla on. Varmaan erikoinen tunne kun joku rakastaa, siis ihminen.

6 vuotta. Oon kyllä ollut naisten seurassa baarissa vienyt saatille ja hiukan laittomasti mutta hyvällä tahdolla pussannutkin. Ilman läimäystä takaisin. Me maan hiljaiset miehet..hiljaista on. Missä on nainen?

Viimeisimmästä seksikerrasta tulee tänä vuonna kymmenen vuotta täyteen. Rakkautta tai läheisyyttä en ole saanut koskaan, keneltäkään. Edes vanhemmiltani.

Minulla kesti eron jälkeen 12 vuotta, ennenkuin osui kohdalle nykyinen aviopuoliso.

Sellainen jonka koin lähes heti sopivaksi.

Tänä vuonna ollaan oltu naimisissa 10 vuotta.

Oli se kumppanitta elo ankeeta, mutta olin jo sopeutunut siihen yksin elämiseen.

Yhtenä iltana vain törmättiin, ja se tuntui oikealta. Odottamatta ja etsimättä tämä tapahtui.

Ei hitto, mulla on pian 36 vuotta mittarissa enkä vieläkään tiedä miltä tuntuu olla ihastunut/rakastunut. Samaan aikaan muut ikäiseni (ala-asteen luokkalaiseni) ovat ehtineet mennä jo naimisiin asti. Mulla taas ei ole vielä ensimmäistäkään kokemusta seurustelusta.

Useita vuosia tälläkin.  Tarjouksia on ollut muuttaa tilanne, mutta kun ikää tulee, sellainen "seikkailumielinen" kokeilu vaan ei kiinnosta enää ja omaa rakasta ei ole nyt vuosiin vastaan tullut.

Yksinkin pärjää. On ystäviä joita halaan ovella jne. Pieni ihme kai tarvitaan että tilanne enää muuttuu.