Lue keskustelun säännöt.
Kuinka läheltä eroa/toivottoman tuntuisesta kriisistä olette selvinneet?
11.06.2015 |
Meillä on juuri todellinen jääkausi meneillään, sellainen lopullisuuden tuntu leijuu koko ajan ilmassa. Erosta ollaan puhuttu, oikeastaan mies on puhunut siitä aika ajoin viimeisen vuoden, sitten peruu ja sanoo ettei halua missään nimessä erota eikä ole lähdössä. Olen kertonut, kuinka pahalta se tuntuu ja romuttaa joka kerta uskoa tulevaisuuteemme. Minusta saa kyllä erota, en ala kerjäämään enkä asioita hankaloittamaan, mutta ei sillä saisi myöskään uhkailla vähän väliä.
Mitään suurta yksittäistä kriisiä ei ole ollut, mies on vaan "jotenkin kyllästynyt kotielämään" ja haluaisi olla yksin ja rauhassa. On hyvin melankolinen ihminen noin yleensä ja aina jotenkin tyytymätön, vaikka on terve, on työt ja koti ja kaikki näennäisesti hyvin. Ei osaa ikinä olla oikein seesteisellä tavalla tyytyväinen, aina on joku vähän huonosti. Sanoo ettei ole masentunut, "oon vaan tämmönen".
Kuukausi sitten oli taas ns. tilanne päällä, selviteltiin jo asunnon myyntiä ja aloin tosissaan orientoitumaan eroon, enhän minä voi väkisin toista pitää luonani, vaikken edelleen halua erota. Ja mikä yllätys - taas hän halusi perua.
Suhteessa on paljon, paljon hyvää (mm. luottamus, yhteiset mielenkiinnon kohteet, huumorintaju, arvomaailmat ja se rakkaus), mutta onhan tässä huonoakin. Nyt mietin, kumpi lopulta painaa enemmän. Mies vaan tavallaan jätti eroamatta (taas tällä kertaa), mutta se tunnelma painostaa kotona koko ajan. Ikään kuin odottaa, kumpi sen sanoo ensin, tällä kertaa lopullisesti, vai sanooko. Mitään konkreettista yritystä ei oikein kummankaan puolelta näy, että saisimme asiat oikeasti paremmalle tolalle, tällä hetkellä vaan kituutetaan ja vältellään puhumasta aiheesta, ollaan kohteliaita kämppiksiä. Mies ei yleensäkään halua puhua ja avautua, enkä halua painostaa, kun tilanne on näin vereslihalla. Itse sitten näitä juttuja päässäni pyörittelen, varmaan hänkin, mutta mitä uutta sanottavaa tässä enää toiselle olisi. En haluaisi yhtään riidellä, haluaisin kehittää suhdettamme niin, että molemmat voisimme olla onnellisia. Nyt onni ei asu meillä.
Olemme olleet naimisissa vasta 4 vuotta (lapsia ei oo ei tuu). Tuntuisi todella hullulta antaa nyt periksi, kun ne lupaukset silloin 4 vuotta sitten painoivat niin paljon ja yhteistä tahtoa oli niin paljon. En haluaisi luovuttaa, haluaisin tehdä vaikka kuinka kovasti töitä, että meillä ois hyvä, mutta enhän mä yksin sitä työtä voi tehdä, jos toisella on vaan koko ajan paha olla eikä osaa sen kummemmin sanoiksi pukea. Tarkoitan siis esim. parisuhdeterapiaa, jos siellä saataisiin näitä tyytymättömyyden solmuja auki. Onhan tää nyt helvetin rankkaa itsellekin, kun toinen tuo jatkuvasti ilmi olevansa tyytymätön yhteiseen elämäämme, ikään kuin rivien välistä kuulla, etten kelpaa. Miksei sitten vaan hän voisi riuhtaista itseään irti minusta, kun tietää että minusta ei ole siihen aloitteentekijäksi (ainakaan vielä, ennen kuin lopullisesti luovutan), ja jos hänestä ei kerran ole yhteiseläjäksi mun kanssa?
Koska ja mistä tilanteesta sitten kannattaa antaa periksi... Voiko tämä olla vain yksi kriisi, josta vielä noustaan ja muistellaan, että huh huh miten lähellä oltiin erota, onneksi ei erottu. Vai onko tämä se viimeinen kriisi, se jossa tehdään koko ajan ajatustyötä kohti eroa, kunnes jompikumpi vaan möläyttää sen, kun ei enää kestä virtahepoa olohuoneessa, ja toinen sanoo, että hyvä että sanoit ja kiitos näistä vuosista, moikka.
Siis kuinka lopullisen tuntuisesta tilanteesta teillä vielä noustiin silloin, kun taustalla ei ollut mitään uskottomuutta tai muuta erityistä peikkoa, joka täytyisi selättää, vain joku riipivä tyytymättömyys? Mitä vaadittiin, että pystyitte jatkamaan, tuliko teistä onnellisia?
Toisen naisen huutelijat, antakaa kun säästän teitä: "SILLÄ ON TOINEN NAINEN!". Se on nyt sanottu ja totta kai se on mahdollista, mutta leikitään vaikka että oon niin typerän sinisilmäinen, että en nyt kuitenkaan usko siihen.
Kommentit (8)
Ette luovuta vielä. Käy tsekkaamassa netissä Parisuhteen palikat. Tuntuu että nykyään ihmiset ei tutustu toisiinsa tarpeeksi ennen naimisiin menoa, kun naimisissa kun ollaan ja tulee vastoinkäymisiä, heti aletaan pohtimaan eroa. Ei ole tahtoa nähdä niitä puolison huonoja puolia, aina kelpaa vain ne hyvät. Vuosi huonossa suhteessa on mielestäni pieni siivu loppuelämästä. Sinun täytyy tukea miestäsi, koska hän tuntee näin. Menkää terapiaan, yksin ja yhdessä. En usko avioeroon muuta kuin pahoissa kriisitilanteissa, esim väkivaltainen puoliso/alkoholisoitunut puoliso/puoliso on pettänyt järjestelmällisesti jne. En ole uskovainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin jäin tuohon "luottamus"-kohtaan kiinni, minusta luottamus on paljon muutakin kuin se ettei paneskele muita. Tuo olisi nimenomaan luottamuksen rikkoutumista, ei voisi luottaa suhteeseen eikä sen tulevaisuuteen. Itse en henk.koht jaksaisi yhtään tuollaista miestä. Todella epäreilua käytöstä, ehkä jotain vallankäyttöä?
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 08:47"]
Miksi ei lapsia?
[/quote]
Yhteisestä toiveesta näin, eivät ole kaikkien unelmien täyttymys.
ap
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 08:56"]
Kirjoitit että teillä on hyvänä asiana luottamus toisiinne. Miten voi olla luottamusta toiseen, jos toinen soutaa ja huopaa eron kanssa? Ethän sinä voi silloin luottaa yhteiseen tulevaisuuteen, jos sitä vähän väliä mietitään ollako vai ei.
Oletko varma että miehelläsi ei ole toista naista. Tai että hän haikailee elämäänsä jotain uutta ihastusta tms. säpinää.
[/quote]
Joo anteeksi, tarkoitin nimenomaan luottamus uskollisuuteen. Olet ihan oikeassa, että luottamus jatkuvuuteen on katkolla. Tuntuu, että olen ollut niin pitkään se kannatteleva voima, aina kun hän epäröi suhteen jatkosta, olen koittanut jaksaa ymmärtää. Hengähtänyt helpotuksesta, kunnes taas jonkun ajan päästä koittaa sama arpominen. Varsinkin nyt kuukausi sitten tapahtunut erokeskustelu murensi dramaattisesti sitä uskoa, kun vietiin asioita jo järjestelyn tasolle.
En voi tietenkään olla 100 % varma ettei ole toista naista, hän kun on oma itsenäinen ihmisensä, mutta en vaan usko (joo tiedän myös, että aina ne klassiset pettämisen merkit eivät ole ilmoilla). Uskon heti kun hän sellaisen myöntää tai tekisi jotain, joka saisi asiaa epäilemään, siihen asti en näe syytä.
Muuta säpinää saattaa hyvinkin haluta, hän tosiaan on vähän sellainen ihminen, että ei ikinä ole täysin tyytyväinen elämäänsä.
ap
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 09:01"]
Ette luovuta vielä. Käy tsekkaamassa netissä Parisuhteen palikat. Tuntuu että nykyään ihmiset ei tutustu toisiinsa tarpeeksi ennen naimisiin menoa, kun naimisissa kun ollaan ja tulee vastoinkäymisiä, heti aletaan pohtimaan eroa. Ei ole tahtoa nähdä niitä puolison huonoja puolia, aina kelpaa vain ne hyvät. Vuosi huonossa suhteessa on mielestäni pieni siivu loppuelämästä. Sinun täytyy tukea miestäsi, koska hän tuntee näin. Menkää terapiaan, yksin ja yhdessä. En usko avioeroon muuta kuin pahoissa kriisitilanteissa, esim väkivaltainen puoliso/alkoholisoitunut puoliso/puoliso on pettänyt järjestelmällisesti jne. En ole uskovainen.
[/quote]
Kiitos kommentista. Olisin ilomielin valmis terapiaan, mies ei halua ainakaan nyt, ei näe järkeä asioiden "vatvomisessa". En sanoisi että olisin heti alkanut pohtia eroa omakohtaisesti, päinvastoin olen koittanut nähdä miehen eropyrkimysten yli ja koittanut toistuvasti raapia kokoon sitä uskoa liiton jatkuvuuteen. Sitä uskoa on nyt vaan sen verran koiteltu, että jos se edelleen on mun uskoni varassa, niin ollaan hyvin hataralla pohjalla jo. Siitä tämä aloitus.
Miestä olen yrittänyt tukea kyllä enkä ole mikään kotiin sitoja. Se vaan, että mitä enemmän mä annan, ymmärrän, joustan ja myönnyn, sitä kauemmas menen siitä, millaisen avioliiton minä itselleni haluan. Koskahan olisi mun tarpeideni vuoro, esim. vaikka mun tarpeeni keskustella asioista. Jos taustalla olisi masennus, olisin myös valmis seisomaan hänen rinnallaan, mutta jos toinen ei suostu tällaisesta vaihtoehdostaKAAN keskustelemaan, niin eihän mitään parantumistakaan voi tapahtua. Ei voi toipua masennuksesta, jota ei myönnä olevan ja johon ei halua apua.
Olen tähän saakka halunnut ajatella kuten lopussa sanoit, että kun mitään todellista kriisiä ei ole, niin jaksetaan rämpiä kohti niitä hyviä aikoja. Toinen on välillä vahvempi, kun toinen on heikompi. Se vaan, että kuinka vahvana ja kuinka pitkään sitä jaksaa seistä, kun toinen toistuvasti rymisyttää koko avioliiton mielekkyyttä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 09:09"]
Minäkin jäin tuohon "luottamus"-kohtaan kiinni, minusta luottamus on paljon muutakin kuin se ettei paneskele muita. Tuo olisi nimenomaan luottamuksen rikkoutumista, ei voisi luottaa suhteeseen eikä sen tulevaisuuteen. Itse en henk.koht jaksaisi yhtään tuollaista miestä. Todella epäreilua käytöstä, ehkä jotain vallankäyttöä?
[/quote]
Tältä minustakin tuntuu. Ensimmäistä kertaa olen luovuttamassa ihan kokonaan minäkin, ajatuksissa olen tavallaan jo luovuttanut, mutta joku toivon kipinä näemmä elää, kun vielä haluaisin kuulla jotain positiviisia tarinoita. On ihan totta, että jos tätä jatketaankin, niin tavallaan lasken vain aikaa siihen, kun hän ottaa sen taas puheeksi. Sen verran tässä on perusteita horjutettu, että en tiedä miten ne saa enää niin vahvaksi, etten miettisi koko asiaa.
En tiedä onko se vallankäyttöä, miehellä vaan on niin matala kynnys sanoa jossain toivottomuuden puuskassa, että tää oli tässä. Totta kai mäkin olen toisinaan tuntenut niin ja riidellessä tekisi mieli sanoa ne ihan viimeiset sanat, mutta tiedostan, että se on vaan vihan ja turhautumisen tunnetta, ei oikea tunne siitä, että haluaa tästä ihmisestä eroon. Välillä on suorastaan ihmetellyt, että kun hän on sen jo niin monesti sanonut, niin miksi minä vieläkin otan sen tosissaan...
ap
Kirjoitit että teillä on hyvänä asiana luottamus toisiinne. Miten voi olla luottamusta toiseen, jos toinen soutaa ja huopaa eron kanssa? Ethän sinä voi silloin luottaa yhteiseen tulevaisuuteen, jos sitä vähän väliä mietitään ollako vai ei.
Oletko varma että miehelläsi ei ole toista naista. Tai että hän haikailee elämäänsä jotain uutta ihastusta tms. säpinää.