Lue keskustelun säännöt.
Miksi pitäisi antaa anteeksi kuolleelle veljelleni?
11.06.2015 |
Yksi veljistäni kohteli minua väärin ja toimi suorastaan rikollisella tavalla minua kohtaan ollessani molemmin puolin noin 10 vuotias, mutta taustalla oli veljeni sairastuminen myöhemmin henkisesti, vaikka selvisikin siitä joten kuten normielämäänsä ja perusti perheenkin. Ikinä veljeni ei eläessään joutunut vastaamaan teoistaan minun väärinkohtelustaan, ja kaikki ikään kuin lakaistiin maton alle, vaikka veljeni häiriinnytti minun elämääni, ja asia vaikutti minuun niin paljon, että olen joutunut asiaa purkamaan myöhemmin asiantuntijan kanssa. Hyvä niin, ja olen pärjäillyt ilman mitään masennuspillereitä tai muita droppeja ihan vaan purkamalla asiaa elämäni aikana, jolloin ne huonot muistot pulpahtavat pintaan silloin tällöin. Veljeni on kuollut jo kymmeniä vuosia sitten, mutta silti en vaan ole pystynyt antamaan anteeksi jollain tasolla hänen väärinkohteluaan. Olen yrittänyt, mutta en kerta kaikkiaan pysty siihen. Miksi pitäisikään antaa anteeksi? Tiedän itsekkin, että tunnen aika ajoin joskus itseni muiden ihmisten parissa jotenkin "erilaiseksi", ja tuntuu siltä, että jotkut näkevät lävitseni, mitä minäkin olen joutunut kokemaan elämässäni lapsuudessani.
Tiedän, että tunnen huonommuutta itseni suhteen, ja sitä ei helpota sekään, että en jaksanut aikoinaan hakea ja hakea vakituisempaa työpaikkaakaan, vaan olin ikuinen pätkien tekijä työelämässä ollessani, nyt olen fyysisten vaivojeni vuoksi ja ikänikin puolesta hylkytavaraa työelämän puolelle, enkä ole jaksanut enää edes mihinkään senkään vertaa hakeutua, en edes koulutuksiin, kun se olisi aivan turhaa enää reilusti yli viidenkympin ikäiselle naiselle. Tuntuu, että ainut ihminen, joka minua ymmärtää on oma mieheni. Kaikkihan eivät lapsuuteni traumaattisista kokemuksistani edes tiedä; ja vaikka osa tietääkin läheisistäni, niin mitä he voivat asialle tehdä, eivät mitään, olen elämän historiani kanssa kuitenkin aivan yksin.
Välillä tuntuu vaan ihan perseestä koko eläminen. Omilla aikuisilla lapsillamme on oma elämänsä. Hyvä niin, pääasia on, että heidän kanssaan on elämä sujunut suhtkoht hyvin, paremminkin kuin kuvittelin, kun ottaa huomioon, etten onnistunut työelämän puolelta saamaan vakituista työpaikkaa.
Onks muilla minkälaisia kokemuksia vastaavanlaisista vaikeuksista elämässään?
Kommentit (14)
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 02:20"]
Sun kokemukset on rankemmat kuin mulla ja mä oon silti meistä kahdesta se, joka joutuu käyttämään nukkahtamislääkkeitö. Masennuslääkitys on nyt harkinnassa. Hyvä sinä!!! Varhaisista kolemuksista huolimatta sulla ok vahva psyyke! En sano, että sun täytyisi antaa anteeksi veljellesi, mutta tiedäthän että myös hän oli todennäköisesti hyväksikäytetty. Monella yksilöllä se voi johtaa psyyken rikkoutumiseen.
[/quote] Tuskinpa veljeni oli hyväksikäytetty, en jaksa vaan uskoa, hän oli muuten vaan häiriintynyt, ja oirehti siskoaan kohtaan ja muullakin tavalla jo varhaisnuoruudessaan. Kaikkein parasta oli, että osasin puolustautua, ja kaikkein pahinta ei päässyt tapahtumaan, ja eikä veljellänikään ollut tavoitteenaan raiskata minua, mutta se konkreettinen ahdistelu ei tietenkään ollut normaalia käytöstä siskoaan kohtaan, se oli iljettävää, limanuljaskan touhuilua vailla järkeä ja ymmärrystä. Sitten hän eli loppuelämänsä kuin ei mitään olisi ollutkaan koskaan välillämme. Piti vain olla maski naamalla menneiden takia, mutta onnekseni en ole alkanut käyttämään päihteitä tai muuten olisin sotkenut elämäni kuviot totaalisen piloille; ja itsehän olin syytön syyllisen käytökseen. Vika oli veljeni korvien välissä, mutta sekin jotenkin hävettää, ja miksi, vaikka ei ole aihettakaan. Joskus vaan tulee mietittyä, vaikka turhaahan se on enää, että ulottuikohan veljeni häiriökäytös myös omiin lapsiinsa, kun he olivat pieniä? Mutta jos mikä, niin nämä asiat eivät tule päivän valoon, jos väärinkohdellut eivät ikinä tuo esiin, ja etenkin sellaisessa tapauksessa, jossa syyllinen on jo ehtinyt mullan alle, niin suuremmalla syyllä kaikki jää pimentoon. Surullista sinänsä uhrien kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos veljesi on jo kuollut, niin miksi et ole puhunut hänen lastensa kanssa asiasta? Hehän ilmeisesti ovat jo aikuisia?
Mikä estää puhumasta? Sinulla ei ole mitään hävettävää. Olit sairaan ihmisen viaton uhri. Nykyisin näistä asioista puhutaan paljon enemmän kuin 30-40 vuotta sitten, ja oikeilla nimillä. Silloin niistä vaiettiin ja hyssyteltiin.
Meillä minun isoenoni eli äitini eno raiskasi tytärtään. Tämä tuli ilmi vasta tyttären ollessa aikuinen ja isoenon kuoltua, kun hän alkoi jutella äitini eli serkkunsa kanssa. Mummoni luonnollisesti järkyttyi veljensä teosta. Mummoni sanojen mukaan häntä ei ollut kukaan ahdistellut lapsena ja äitini sanojen mukaan ukkinsa oli kiltti ihminen. Hyväksikäyttäjä ei ole aina itse ollut hyväksikäytetty, vaan esim. narsisti. Ja tässä meillä oli melko tyylipuhdas narsisti. Mutta ei se yllätys niin isosti ollut, koska isoeno ei muutenkaan elänyt mitenkään päivänvalon kestävää elämää. Juoppo ja varas ja tappoi kännissä parhaan kaverinsa - ja vielä lapsenraiskaajakin.
Ei sellaisen ihmisen muistoa tarvitse kunnioittaa. Ainakaan vaikenemalla. Sulla on kaikki oikeus puhua.
nro 9
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 02:09"]
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 02:05"]Isä käytti seksuaalisesti hyväksi kun olin 12-16 vuoden ikäinen. Tämän jälkeen minulla oli poikaystävä 3 vuotta joka hakkasi minua säännöllisesti. Olen monesti katkera miksi minä olen joutunut kokemaan nuo, mutta tiedän että on monia monia muita jotka kokee samaa tai vielä paljon pahempaa. Itsetunto on todella huono ja tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Silti, jaksoin käydä lukion ja amk:n vaikka oma elämä meni sirpaleiksi isän tapauksen selvittyä ja jouduimme jättämään entisen elämän taakse vaihdettuamme paikkakuntaa. Se oli teinille kova pala, sinne jäi kaverit. Tänä päivänäkään en ole saanut uusia ystäviä, en ainuttakaan.. [/quote] Jatkan vielä. Anteeksi en ole antanut enkä anna, mutta en jaksa enää ajatella asiaa. Elämä on mennyt niin kuin on mennyt, en pysty muuttamaan mennyttä. Yritän rakentaa parempaa huomista. Mutta milloinkaan ei ole ap liian myöhäistä. Aikuislukiossa oli kanssani yli 50-vuotiaita alan vaihtajia :)
[/quote] Niinhän sitä sanotaan, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä, mutta kyllä se vaan todellisuuden kantilta katsottuna hyvinkin moni asia on ihmisen ikääntyessään jo myöhäistä. Mutta menneisyyttään ei voi muuttaa, ja kaikki on takana päin, mutta silti ihmisen muisti on pitkä, ja ei kovalevyltä niin vaan pyyhkiydy ne huonotkaan muistot omasta menneisyydestään. Ainut lohtu on se, että ei pahempia sieluni vaurioita tullut, ja olen onnellisesti saanut elää kuitenkin melkoisen tasapainoisen elämän tähän mennessä, ja olen saavuttanut sellaisia pysyviä elämän sisältöön liittyviä asioita, joista jotkut jäävät paitsi kokonaan, kuten omat rakkaat lapsemme ja oma kultainen rakas aviomies, ja sen myötä jo koetut ihanat hetket ja tapahtumat elämässä.
Tottakai meillä jokaisella on se ns. piikki, joka pistää jonkin asian suhteen elämän kulussamme, kun taaksepäin vilkaisemme elämämme kulkua, ja on vain jaksettava hyväksyä nekin asiat, jotka olisivat voineet mennä toisinkin kuin mitä ne ovat kaikesta huolimatta menneet.
Ihmiset ovat erilaisia ja minä en antaisi anteeksi varsinkin jos väärintekijä ei ole mitään myöntänyt eikä koskaan anteeksi pyytänyt!
Minä olen antanut anteeksi isälleni, joka kuoli 20 vuotta sitten. Alkoholisti. Vietin hänen luonaan viikonloppuja, koska en osannut kieltäytyä ja koska rakastin häntä. Aika usein hän sammui, unohti antaa ruokaa, vei mukanaan kapakkaan. Tiesin, että kun sunnuntai tulee, pääsen taas äidin luo kotiin. Minä tein vasta rippivuonna päätöksen, että en anna hänen liiskata itsetuntoani, enkä suostunut enää viikonloppukyläilyyn. Jos annat anteeksi, voit ehkä vihdoin päättää, että sinunkaan veljesi ei voi enää haudan takaa vahingoittaa. Päätät päästää irti niistä vahingollisista muistoista . Sitä ei voi tehdä kukaan muu kuin sinä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä käytti seksuaalisesti hyväksi kun olin 12-16 vuoden ikäinen. Tämän jälkeen minulla oli poikaystävä 3 vuotta joka hakkasi minua säännöllisesti. Olen monesti katkera miksi minä olen joutunut kokemaan nuo, mutta tiedän että on monia monia muita jotka kokee samaa tai vielä paljon pahempaa. Itsetunto on todella huono ja tunnen itseni huonommaksi kuin muut.
Silti, jaksoin käydä lukion ja amk:n vaikka oma elämä meni sirpaleiksi isän tapauksen selvittyä ja jouduimme jättämään entisen elämän taakse vaihdettuamme paikkakuntaa. Se oli teinille kova pala, sinne jäi kaverit. Tänä päivänäkään en ole saanut uusia ystäviä, en ainuttakaan..
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 02:05"]Isä käytti seksuaalisesti hyväksi kun olin 12-16 vuoden ikäinen. Tämän jälkeen minulla oli poikaystävä 3 vuotta joka hakkasi minua säännöllisesti. Olen monesti katkera miksi minä olen joutunut kokemaan nuo, mutta tiedän että on monia monia muita jotka kokee samaa tai vielä paljon pahempaa. Itsetunto on todella huono ja tunnen itseni huonommaksi kuin muut.
Silti, jaksoin käydä lukion ja amk:n vaikka oma elämä meni sirpaleiksi isän tapauksen selvittyä ja jouduimme jättämään entisen elämän taakse vaihdettuamme paikkakuntaa. Se oli teinille kova pala, sinne jäi kaverit. Tänä päivänäkään en ole saanut uusia ystäviä, en ainuttakaan..
[/quote]
Jatkan vielä. Anteeksi en ole antanut enkä anna, mutta en jaksa enää ajatella asiaa. Elämä on mennyt niin kuin on mennyt, en pysty muuttamaan mennyttä. Yritän rakentaa parempaa huomista. Mutta milloinkaan ei ole ap liian myöhäistä. Aikuislukiossa oli kanssani yli 50-vuotiaita alan vaihtajia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun kokemukset on rankemmat kuin mulla ja mä oon silti meistä kahdesta se, joka joutuu käyttämään nukkahtamislääkkeitö. Masennuslääkitys on nyt harkinnassa.
Hyvä sinä!!! Varhaisista kolemuksista huolimatta sulla ok vahva psyyke!
En sano, että sun täytyisi antaa anteeksi veljellesi, mutta tiedäthän että myös hän oli todennäköisesti hyväksikäytetty. Monella yksilöllä se voi johtaa psyyken rikkoutumiseen.
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 02:09"]
[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 02:05"]Isä käytti seksuaalisesti hyväksi kun olin 12-16 vuoden ikäinen. Tämän jälkeen minulla oli poikaystävä 3 vuotta joka hakkasi minua säännöllisesti. Olen monesti katkera miksi minä olen joutunut kokemaan nuo, mutta tiedän että on monia monia muita jotka kokee samaa tai vielä paljon pahempaa. Itsetunto on todella huono ja tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Silti, jaksoin käydä lukion ja amk:n vaikka oma elämä meni sirpaleiksi isän tapauksen selvittyä ja jouduimme jättämään entisen elämän taakse vaihdettuamme paikkakuntaa. Se oli teinille kova pala, sinne jäi kaverit. Tänä päivänäkään en ole saanut uusia ystäviä, en ainuttakaan.. [/quote] Jatkan vielä. Anteeksi en ole antanut enkä anna, mutta en jaksa enää ajatella asiaa. Elämä on mennyt niin kuin on mennyt, en pysty muuttamaan mennyttä. Yritän rakentaa parempaa huomista. Mutta milloinkaan ei ole ap liian myöhäistä. Aikuislukiossa oli kanssani yli 50-vuotiaita alan vaihtajia :)
[/quote] Otan osaa, olet joutunut kokemaan todellakin rankkaa kohtelua lapsuudessasi/nuoruudessasi - paljon pahempaa kuin mitä itse, minulla näet olivat erittäin hyvät vanhemmat ja muut sisarukset ympärilläni.
Olen vaan monesti ajatellut, että itse en onnekseni joutunut kokemaan koskaan koulukiusaamista, mutta työelämään siirtyessäni monissa työpaikoissa oltuani, sain tuta joissakin naisvaltaisissa työpaikoissa etenkin tietynlaista kiusimista, ja yleensä kumma kyllä ne kiusarinaiset olivat jotenkin miesten katseiden ohittamia, ja muutoinkin paljastui monenmoista ongelmaa heidän elämästään.
Jakseilemista sullekin, historiaahan meistä kukaan ei voi muuttaa, mutta asennoitumista tähän päivään voimme muuttaa antamatta oman henkilöhistoriamme ikävien tapahtumien painaa päätämme alaspäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma on juuri siinä, että montaa varhaislapsuudessa tai myöhemmin traumaattista kokemusta on vaikea muistaa. Ne siis vaikuttavat mieleen tiedostamatta ilman, että niitä voi järkeistää. Mutta siis kyllä, omaa asennoitumista tässä yritetään terapiassa muuttaa!
Kiitos sinunkin viestistä 5! :)
T. Ei ap
Kysyit ap, miksi pitäisi antaa anteeksi. Kysymykseen on aika vaikea vastata, mutta yksi syy, miksi voisi kannattaa antaa anteeksi, voisi olla se, että jos anteeksi antamalla pystyisit itse pääsemään asian kanssa paremmin tasapainoon (veljeesi kun mikään anteeksi antaminen tai anteeksi antamattomuus ei enää mitenkään vaikuta, mutta oma olosi voisi pahentua, jos katkeroituisit.)
.
Toinen syy, miksi itse tahdon antaa toisille aina anteeksi (vaikkei se helppoa olisikaan) on se, että olen itsekin saanut paljon anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsesi takia kannattaisi antaa anteeksi. Anteeksi antamattomuus on tietyllä tavalla menneestä kiinnipitimistä. Ehkä siitä kannattaisi jo päästää irti.
Monesti ajatellaan että anteeksi antaminen on asian hyväksymistä oikeaksi. Enemmän se mielestäni on kuitenkin tosiasioiden hyväksymistä, eteenpäin jatkamista siitä huolimatta että tuli kohdelluksi väärin, luopumista katkeruudesta.
Minusta anteeksi antaminen ei ole minkään hyväksymistä oikeaksi, vaan sen hyväksymistä, että se tapahtui, ja se oli väärin, mutta haluan jollain tasolla ymmärtää miksi niin tapahtui, luopua katkeruudesta ja mennä eteenpäin, hakea apua.
Jos ihminen on sairas, ei se toimi kuten terve ihminen. Minäkin olen antanut anteeksi asioita ja yrittänyt ymmärtää väärintekijän taustoja: ehkä se olisi toiminut toisin, jos sillä olisi ollut toisenlainen tarina elämiseenkasvamisessaan ja saanut ajoissa apua. Minä olin tielle osunut uhri, joka sai paskan niskaansa. Minun ei tarvitse olla sen ihmisen kanssa enää tekemisissä, mikä on hyvä. Minä voin jatkaa matkaa ja elää toisin.
nim. pahoinpidelty lapsi