Yhden moottoripyörän pariskunnat

Mieheni lupasi olla ostamatta moottoripyörää, kun sairastuin. Kerran järkyttävän raivokohtauksensa turvin jätti minut, ja mitään etukäteen puhumatta meni ostamaan mp:n. Hän petti oman lupauksensa törkeimmällä tavalla ja osoitti käytöksellään, ettei arvosta puolisoaan pätkän vertaa! Puolison voi vaihtaa mp:ään. Käyttää apuna raivoa ja väkivaltaa. Kävellä kylmästi yli mitään puhumatta, mitään neuvottelematta.

SIKSI en hyväksy.

Se hieno yhteinen harrastus, jonka parissa yhdessä ennen puuhasimme, muuttui asiaksi, josta näen nyt öisin hylkäämispainajaisia: raivo, hirveä syyttely, nimittely, huuto, ... hylkäys, iva, pilkka, ... ja itken yksin. Eikä mies piittaa mitään! Kiristää vain sillä minua, ja haukkuu ja nimittelee. Mitä heikompi fyysisesti olen, sitä enemmän hän loukkaa minua ko asialla. Ja aina raivoaa. Minulle entiselle innokkaalle mp-matkaajalle tuli mp-inho. Läheisintä voi eniten satuttaa asioissa, joille hän ei voi mitään, ja kun vielä peittää oman hirveän käytöksensä muilta, saa muidenkin myötätunnon, ja vaimo ylenkatseen.

Mies ajaa. MInulla ei ole mitään mielenkiintoa koskea koko hirmuun, vaikka sainkin AB-kortin automaattisesti 1988. En todellakaan osaisi käsitellä moottoripyörää.

Vässykkä oot jos istut kyydissä ja mamma ajaa!

Mulla ei ole minkään sortin ajokorttia, joten kyydissä olen.
Mies ei taitaisi luonnikkaasti edes mahtua taakse.

Meillä on omat pyörät mutta jos liikumme yhdellä niin käytämme yleensä minun pyörää koska siihen mahtuu paremmin kaksi. Välillä minä ajan välillä mies. Yleensä lyhyillä matkoilla minä ja pidemmillä hän.