Huono omatunto kolkuttaa...

Olen aina ollut yh ja hoitanut lapsen käytännössä yksin. Isä on aina tavannut lasta, mutta tullut ns. "valmiiseen pöytään" kun toki päävastuu vauvasta on langetettu minulle. Rakastan lasta tietenkin ihan kamalasti ja päivääkään en vaihtaisi.

Koko ajan enenevissä määrin lapsi ja isä ovat tietenkin viettäneet enemmän aikaa yhdessä ja on ihanaa, miten molemmat välittävät toisistaan ja lapsikin riemukkaasti ryntää isän syliin. Isän pyynnöstä viikonloppuisin toinen päivä on ns. kokopäivätapaaminen ja isän aikataulujen mukaan siis noin 11-19 kestävä. Tottahan toki tuo on ihanaa laatuaikaa kummallekin.

Mutta nykyisin odotan kieli pitkällä aina tätä viikonloppupäivää ja olo on aamusta alkaen kuin teinitytöllä ennen kotibileitä. Malttamaton, riemukas ja sellainen että menisipä aika jo. Odotan niin kovin, että lapsi lähtee.

Ja siitä tulee huono omatunto! Vaikka tokihan lapsi menee vain isälleen eikä mihinkään "pakkohoitoon". Arkisin isä ei ehdi kuin olemaan aina vain pari tuntia parina päivänä joten ne vapaat ovat sellaisia nopeita,joskin lapselle ja isälle kullanarvoisia.

Mutta voi että, kai minulla on oikeus tuntea näin? Ei kai lapsi opi vaistoamaan, ettei äiti haluaisi olla hänen kanssaan? Totta kai haluan, mutta hiton hyvältä kuulostaa kerran viikossa noin 8 tunnin yksinolo. Hävettävän hyvältä!