Missä vaiheessa vanhemmuutta tajusit, että vanhemmuuteen liittyy ainainen pelko lapsen menettämisestä?

Ensimmäisen kerran tuli mieleen raskausaikana, sitten lapsen sairastaessa jotain tavallista sairautta. Varsinaista pelkoa en koskaan tuntenut vielä silloin vaan vasta sitten, kun lapset lähtivät keskenään reissuun jollakin moottorivehkeellä. 

Jollaon tasolla jo raskausaikana, mutta oikeasti jouduin käsittelemään pelon teinin masentuessa ja yrittäessään itsemurhaa.

Siinä pitää opetella päästämään irti: itsellä ei ole mitään kontrollia toisen ihmisen elämän suhteen.

Raskausaikana.

Eikä kyse ole mistään toisen elämän kontrolloinnista vaan siitä, että tajuaa ihmiselämän haurauden. Nimenomaan itse ei voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu.

Raskausaikana. Kuitenkin, kun se pieni oli siinä sylissä ekan kerran, iski oikein syvälle sydämeen pelko, että mitä jos menettäisin. Perhepiirissä menetimme yhden pikkuisen ja se varmasti vaikuttaa meihin kaikkiin. Aina.

En missään vaiheessa. Toki kaikkien läheisten menettämistä tulee ajateltua, mutta pelkoa tai ajdistusta se ei herätä.

Ei mulla ole pelkoa lapsen menettämisestä. Toki mietin hänen turvallisuuttaan ja huolehdin siitä parhaani mukaan. Tilastollisesti on epätodennäköistä, että lapsi kuolisi ennen minua, ja vaikka se on mahdollista niin pelkääminen on ajanhukkaa.

Kaikki raskausajat ja vauva-ajat ovat olleet rankkoja, koska kaksi lastamme on kuollut. Mutta se lopullinen turvattomuus iski siinä vaiheessa, kun lääkärit totesivat, että kuka tahansa nyt elossaolevista lapsista voi kuolla yht'äkkiä ilman mitään etukäteisvaroitusta, samasta syystä kuin sisaruksensa.

ikinä - ikinä - en voi olla hetkeäkään turvallisin mielin. Lisätään tähän sitten vielä normaali teinien toilailut ja kasvavien nuorten miesten elämä.