Lue keskustelun säännöt.
Miksi luulette että lapsenne automaattisesti rakastavat vanhempiaan?
21.05.2015 |
Monet selttävät lapsen hankintaa halulla kokea ehdotonta rakkautta. Tämä on väärin. Itse en koskaan ole rakastanut isääni, vaan inhoan ja halveksun häntä. Jo lapsena tunsin häntä kohtaan syvää inhoa.
Lapset eivät rakasta teitä automaattisesti. Tämä on hyvä muistaa kun harkitsee lasten tekemistä.
Kommentit (36)
Kyllä ne lapset yleensä rakastavat, mikäli vanhemmat kohtelevat lasta hyvin, kunnioittavat ja välittävät. Huonot vanhemmat tuskin vastarakkautta saavat, ei kai se mikään yllätys kenellekään ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:23"]Jos haluat ehdotonta rakkautta niin hanki kissa tai koira ja kohtele sitä hyvin.
Lemmikit antavat pyyteetöntä ja ehdotonta rakkautta, kunhan olet sen arvoinen. Kohtelet lemmikkiäsi hyvin, annat ruokaa, rakkautta ja kodin. Lemmikki antaa sinulle vastaan oman rakkautensa sinua kohtaan ja on lojaali.
Yhdeltäkään ihmiseltä ei samaa saa ikinä.
[/quote]
Ei helvetti mitä sontaa.
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:36"]
Kyllä ne lapset yleensä rakastavat, mikäli vanhemmat kohtelevat lasta hyvin, kunnioittavat ja välittävät. Huonot vanhemmat tuskin vastarakkautta saavat, ei kai se mikään yllätys kenellekään ole?
[/quote]
Minä en rakasta, vaikka vanhempani ovat kohdelleet minua todella hyvin ja varmasti rakastavat minua ehdoitta.
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:28"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:21"]
En todellakaan luule. Elän kahden murkun kanssa, eikä kyllä jää epäselväksi, että rakkautta ei ole ilmassa heidän suunnastaan. Uskon täysin tuohon panttivanki-vertaukseen :-)
Itse toki rakastan sydämeni pohjasta. Onpa siis tullut todistettua, että vastarakkautta ei tositunne tarvitse.
[/quote]
Mä en rakasta lapsiani. Jos heidän kanssaan tulee konflikti murrosiässä niin joko minä tai he häipyvät. Aion antaa miehen hoitaa hommat. Ellen ole parantunut äitini vihasta sitä ennen. Ja jos joku kysyy, miksi hankin lapsia niin kuvittelin, että se rakkaus vain syntyy jostain aina, kun vanhemmat tuppaavat niin sanomaan. Lapsilleni en näytä mikä tilanne on mutta he vaistoavat siitä minkä vaistoavat.
16
[/quote]
Voi lapsi raukkoja. Toivottavasti saavat isältään rakkautta, toisiltaan, ja muilta sukulaisilta. Kai sinulta on katkaistu munanjohtimet, tai muuten pysyvä ehkäisy kunnossa?
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:37"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:36"]
Kyllä ne lapset yleensä rakastavat, mikäli vanhemmat kohtelevat lasta hyvin, kunnioittavat ja välittävät. Huonot vanhemmat tuskin vastarakkautta saavat, ei kai se mikään yllätys kenellekään ole?
[/quote]
Minä en rakasta, vaikka vanhempani ovat kohdelleet minua todella hyvin ja varmasti rakastavat minua ehdoitta.
[/quote]
Sitten on jotain mennyt pahasti pieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:34"]
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:24"]
16: oikein hyvin ymmärrän. Tuo tulee kieroutuneesta kasvatuksesta, jossa lapsi on ehdollistettu siihen että hän ei ansaitse mitään, vaan hänen tulee olla kaikesta saamastaan kiitollinen. Oli se sitten ruokaa, katto pään päällä jne itsestäänselvyyksiä, joista kenenkään lapsen ei tarvitsisi olla pätkääkään kiitollinen (koska aikuinen on se joka on päättänyt lapsen tehdä ja pitää, ja sen mukana tulee velvollisuus pitää lapsesta huolta).
Tuo väärä ajatusmalli esiintyy aikuisena juurikin niin, että kokee huonoa omaatuntoa ja kiitollisuudenvelkaa asioista, jotka toisen "kuuluu" tehdä. Esim. itse koen vieläkin kiitollisuudenvelkaa esim. siitä, että joku palkkaamani henkilö tekee homman johon hänet palkkasin :D. Onneksi nykyään tunnistan tämän väärän ajatusmallin, jolloin sitä voi alkaa kyseenalaistamaan, muokkaamaan ja poistamaan. Hyvä sinullekin kun sen nyt tunnistat, niin voit alkaa sitä korjata :).
T. 11
[/quote]
Mulla tuo oireilee siten, etten ole kiitollinen elämässäni mistään. En ole edes miettinyt, miten tuo kiitollisuusasia eli ja oli äitini ja minun väleissä. Hän ei ole koskaan ääneen vaatinut minua olemaan kiitollinen, mutta hän on kai tehnyt tiettäväksi, että kaikki tarpeeni ovat turhia ja jos hän jotain antaa se on hänen suuresta (pah) sydämestään, eikä mitenkään niin, että sen ansaitsisin.
Niin, ehkä tilanne on juuri se, että minä en ansainnut lapsena mitään. En sitten oppinut olemaan mistään kiitollinenkaan. Enkä olekaan. En tosiaankaan, vahingossakaan ole! En lapsista, en miehestä, en koulutuksesta (alisuoriuduin), en varoistani, en talostamme, en pihastamme, en työkavereista, EN YHTÄÄN MMISTÄÄN. Olen vain aika masentunut koko ajan .
Olen kylläkin aivan viime aikoina alkanut tajuta, että jos en opi olemaan kiitollinen, olen luultavasti koko loppuikäni onneton. En vain tiedä, mistä pääsisin alkuun. En koskaan pyydä toisia täyttämään tarpeitani, ja koen oloni huonovointiseksi tai vaihtoehtoisesti raivostuneen vihaiseksi, jos minun pitäisi. Juuri jokin aika sitten minun oli pakko pyytää mieheltäni apua (saan sitä paljon pyytämättäkin, mutta nyt siis oli tilanne, että piti ihan pyytää) ja aloin raivota miehelle, kunnes tajusin, että nyt on jossain jokin vialla, eli minua hävettää tai muuten tuntuu väärälle pyytää apua. Prosessoin sitten sitä sen sijaan, että suutuin enempää miehelleni. :O
16
[/quote]
Anteeksi, mutta ethän sinä tällaista vaan voi laittaa vanhempiesi piikkiin. Ei sinun tarvitse vanhempiasi rakastaa, mutta kyllä sinun pitää vastuu omasta elämästäsi kantaa. Nyt kuulostat jopa oman kuvailusi perusteella puhkihemmotellulta prinsessalta.
Muuten olen sitä mieltä, ettei tosiaan lapsi automaattisesti rakasta vanhempiaan.
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:41"]
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:37"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:36"] Kyllä ne lapset yleensä rakastavat, mikäli vanhemmat kohtelevat lasta hyvin, kunnioittavat ja välittävät. Huonot vanhemmat tuskin vastarakkautta saavat, ei kai se mikään yllätys kenellekään ole? [/quote] Minä en rakasta, vaikka vanhempani ovat kohdelleet minua todella hyvin ja varmasti rakastavat minua ehdoitta. [/quote] Sitten on jotain mennyt pahasti pieleen.
[/quote]
Mikään ei ole mennyt pieleen. Minulla oli aivan normaali lapsuus, ja vanhepani ovat hyviä ihmisiä. Miksi jotakuta pitäisi rakastaa vain siksi, että he ovat omat vanhemmat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:44"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:41"]
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:37"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:36"] Kyllä ne lapset yleensä rakastavat, mikäli vanhemmat kohtelevat lasta hyvin, kunnioittavat ja välittävät. Huonot vanhemmat tuskin vastarakkautta saavat, ei kai se mikään yllätys kenellekään ole? [/quote] Minä en rakasta, vaikka vanhempani ovat kohdelleet minua todella hyvin ja varmasti rakastavat minua ehdoitta. [/quote] Sitten on jotain mennyt pahasti pieleen.
[/quote]
Mikään ei ole mennyt pieleen. Minulla oli aivan normaali lapsuus, ja vanhepani ovat hyviä ihmisiä. Miksi jotakuta pitäisi rakastaa vain siksi, että he ovat omat vanhemmat?
[/quote]
Ei pidäkään. Et vaan taida ymmärtää, että olet aikamoinen poikkeus. Suurin osa ihmisistä joilla oli oikeasti hyvät vanhemmat, rakastavat vanhempiaan aikuisina.
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:37"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:23"]Jos haluat ehdotonta rakkautta niin hanki kissa tai koira ja kohtele sitä hyvin.
Lemmikit antavat pyyteetöntä ja ehdotonta rakkautta, kunhan olet sen arvoinen. Kohtelet lemmikkiäsi hyvin, annat ruokaa, rakkautta ja kodin. Lemmikki antaa sinulle vastaan oman rakkautensa sinua kohtaan ja on lojaali.
Yhdeltäkään ihmiseltä ei samaa saa ikinä.
[/quote]
Ei helvetti mitä sontaa.
[/quote]
Perustelisitko?
Tosin, vastauksesi kertoo enemmän kuin uskotkaan. Ja uskon tietäväni jo selityksesikin, mutta yritä toki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:47"]
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:44"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:41"] [quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:37"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:36"] Kyllä ne lapset yleensä rakastavat, mikäli vanhemmat kohtelevat lasta hyvin, kunnioittavat ja välittävät. Huonot vanhemmat tuskin vastarakkautta saavat, ei kai se mikään yllätys kenellekään ole? [/quote] Minä en rakasta, vaikka vanhempani ovat kohdelleet minua todella hyvin ja varmasti rakastavat minua ehdoitta. [/quote] Sitten on jotain mennyt pahasti pieleen. [/quote] Mikään ei ole mennyt pieleen. Minulla oli aivan normaali lapsuus, ja vanhepani ovat hyviä ihmisiä. Miksi jotakuta pitäisi rakastaa vain siksi, että he ovat omat vanhemmat? [/quote] Ei pidäkään. Et vaan taida ymmärtää, että olet aikamoinen poikkeus. Suurin osa ihmisistä joilla oli oikeasti hyvät vanhemmat, rakastavat vanhempiaan aikuisina.
[/quote]
En usko olevani poikkeus. Ainakin omassa ystäväpiirissäni on hyvin tavallista, että suhde omiin vanhempiin on vähintäänkin kompleksinen. Siinä on hyvä sekoitus kiintymystä, huolta, ärsyyntymistä, turhautumista, iloa ja nostalgiaa. Pikemminkin puhdas rakkaus omia vanhempia kohtaan on se poikkeus, joka on varattu muutenkin tunne-elämältään suoraviivaisille ihmisillä.
Täytyy muistaa, että ihmiset kokevat ja nimeävät tunteita hyvin eri tavalla. Jotkut rakastavat suurin piirtein lähikaupan kassaakin. Toinen nimittää rakkaudeksi vain sitä, mitä tunnetaan kaikkein läheisintä ihmistä kohtaan. Minä sanoisin olevani kiintynyt vanhempiini ja pitäväni heistä mutta en rakastavani heitä.
En osaa edes sanoa muuta kuin kiitos tästä keskustelusta. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:39"]
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:28"][quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:21"] En todellakaan luule. Elän kahden murkun kanssa, eikä kyllä jää epäselväksi, että rakkautta ei ole ilmassa heidän suunnastaan. Uskon täysin tuohon panttivanki-vertaukseen :-) Itse toki rakastan sydämeni pohjasta. Onpa siis tullut todistettua, että vastarakkautta ei tositunne tarvitse. [/quote] Mä en rakasta lapsiani. Jos heidän kanssaan tulee konflikti murrosiässä niin joko minä tai he häipyvät. Aion antaa miehen hoitaa hommat. Ellen ole parantunut äitini vihasta sitä ennen. Ja jos joku kysyy, miksi hankin lapsia niin kuvittelin, että se rakkaus vain syntyy jostain aina, kun vanhemmat tuppaavat niin sanomaan. Lapsilleni en näytä mikä tilanne on mutta he vaistoavat siitä minkä vaistoavat. 16 [/quote] Voi lapsi raukkoja. Toivottavasti saavat isältään rakkautta, toisiltaan, ja muilta sukulaisilta. Kai sinulta on katkaistu munanjohtimet, tai muuten pysyvä ehkäisy kunnossa?
[/quote]
Kyllä saavat isältään mutta muita sukulaisia ei lähellä paljon ole, paitsi valheellinen äitini. Ehkäisy on kunnossa, ei mulle tulis mieleenkään enempää lisää lapsia tehdäkään. Ja toisin kuin sinä olen aggressioitteni kanssa tietoinen niiden vaikutuksesta läheisiini. Tai toisin kuin äitini oli. Luulee vieläkin olleensa hyvä äiti. Minun mielipiteelläni asiassa ei ole kuulemma merkitystä :D (muitakaan lapsia ei ole).
16
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:43"]
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:34"]
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:24"]
16: oikein hyvin ymmärrän. Tuo tulee kieroutuneesta kasvatuksesta, jossa lapsi on ehdollistettu siihen että hän ei ansaitse mitään, vaan hänen tulee olla kaikesta saamastaan kiitollinen. Oli se sitten ruokaa, katto pään päällä jne itsestäänselvyyksiä, joista kenenkään lapsen ei tarvitsisi olla pätkääkään kiitollinen (koska aikuinen on se joka on päättänyt lapsen tehdä ja pitää, ja sen mukana tulee velvollisuus pitää lapsesta huolta).
Tuo väärä ajatusmalli esiintyy aikuisena juurikin niin, että kokee huonoa omaatuntoa ja kiitollisuudenvelkaa asioista, jotka toisen "kuuluu" tehdä. Esim. itse koen vieläkin kiitollisuudenvelkaa esim. siitä, että joku palkkaamani henkilö tekee homman johon hänet palkkasin :D. Onneksi nykyään tunnistan tämän väärän ajatusmallin, jolloin sitä voi alkaa kyseenalaistamaan, muokkaamaan ja poistamaan. Hyvä sinullekin kun sen nyt tunnistat, niin voit alkaa sitä korjata :).
T. 11
[/quote]
Mulla tuo oireilee siten, etten ole kiitollinen elämässäni mistään. En ole edes miettinyt, miten tuo kiitollisuusasia eli ja oli äitini ja minun väleissä. Hän ei ole koskaan ääneen vaatinut minua olemaan kiitollinen, mutta hän on kai tehnyt tiettäväksi, että kaikki tarpeeni ovat turhia ja jos hän jotain antaa se on hänen suuresta (pah) sydämestään, eikä mitenkään niin, että sen ansaitsisin.
Niin, ehkä tilanne on juuri se, että minä en ansainnut lapsena mitään. En sitten oppinut olemaan mistään kiitollinenkaan. Enkä olekaan. En tosiaankaan, vahingossakaan ole! En lapsista, en miehestä, en koulutuksesta (alisuoriuduin), en varoistani, en talostamme, en pihastamme, en työkavereista, EN YHTÄÄN MMISTÄÄN. Olen vain aika masentunut koko ajan .
Olen kylläkin aivan viime aikoina alkanut tajuta, että jos en opi olemaan kiitollinen, olen luultavasti koko loppuikäni onneton. En vain tiedä, mistä pääsisin alkuun. En koskaan pyydä toisia täyttämään tarpeitani, ja koen oloni huonovointiseksi tai vaihtoehtoisesti raivostuneen vihaiseksi, jos minun pitäisi. Juuri jokin aika sitten minun oli pakko pyytää mieheltäni apua (saan sitä paljon pyytämättäkin, mutta nyt siis oli tilanne, että piti ihan pyytää) ja aloin raivota miehelle, kunnes tajusin, että nyt on jossain jokin vialla, eli minua hävettää tai muuten tuntuu väärälle pyytää apua. Prosessoin sitten sitä sen sijaan, että suutuin enempää miehelleni. :O
16
[/quote]
Anteeksi, mutta ethän sinä tällaista vaan voi laittaa vanhempiesi piikkiin. Ei sinun tarvitse vanhempiasi rakastaa, mutta kyllä sinun pitää vastuu omasta elämästäsi kantaa. Nyt kuulostat jopa oman kuvailusi perusteella puhkihemmotellulta prinsessalta.
Muuten olen sitä mieltä, ettei tosiaan lapsi automaattisesti rakasta vanhempiaan.
[/quote]
Ai miten niin en voi, joss äitini on opettanut minulle, etten ansaitse mitään? Tosin tajusin senkin nyt vasta tämän letjun ansiosta ja samantien tajusin, että olenhan mä ansainnut. Mutta äitini on kohdellut minua aina niin, että en ansaitse sitä mitä saan. Miten se olisi tehnyt minusta prinsessan?
16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin tosiaan tämän ketjun ansiosta, mikä äitini kohtelussa oli ehkä vahingoittavinta, se, etten ansaitse mitään mitä saan. Ja hassua kyllä elämäni on kulkenut melkoisen runsaudensarven vieressä, mutta en ole kokenut ansainneeni siitä mitään. Äitini olisi kai halunnut saada nekin asiat.
Aloin voida välittömästi tämän että kyllähän mä ansaitsen ja äitini on ollut harhainen horo ajatuksineen paremmin. Aion ottaa kaiken menetetyn takaisin ja olla kiitollinen joa sekunnista! Kiitos siis tämän ketjun aloittajalle. Ja alapeukuttajani voitte tukehtua kateuteenne, se ei minua kiinnosta. En ole tehnyt teille mitään pahaa.
16
Minusta on ylipäätään outoa miettiä rakastaako lapset minua, äitiään. Minä keskityn siihen, että minä osaisin rakastaa heitä parhaalla mahdollisella tavalla. Toki lapsiaan jollain tasolla "luonnostaan" rakastaa, mutta ei se niin itsestään selvää ole, että se rakkaus sitten ilmenisi käytännössä lapsille hyvällä tavalla. Keskityn siis ihan vaan siihen omaan rakastamiseeni ja yritän ilmentää sitä sellaisella tavalla, että lapseni kokisivat olevansa rakastettuja.
Olen myös nyt kun lapset ovat vähän isompia ja on joskus juteltu siitä, miten kukakin tulee toimeen vanhempiensa kanssa sanonut, että lapsilla ei ole minkäänlaista velvollisuutta rakastaa vanhempiaan. Rakkaus tulee tai ei ja olen myös sanonut, että se ei ole koskaan lapsen syy, jos lapsen ja vanhemman suhde ei kehity hyväksi.
Itseäni suorastaan inhottaa kuunnella jotain "kaikkihan NORMAALIT ihmiset rakastavat vanhempiaan" höpinöitä. Ei se tosiaankaan niin ole. Itsekin pidän yhteyttä vanhempiini säälistä ja velvollisuudentunnosta. He eivät hoitaneet vanhemmuutta kovin hyvin ja siihen on varmaan kaikenlaista selitystä enkä ole heille katkera tai vihainen. Ehkä hekin jollain tavalla tekivät parhaansa - tai sitten eivät kokeneet sitä vanhemmuutta minkään vaivan arvioseksi, kuka tietää. Niin tai näin, aikuisena sillä ei minulle ole enää väliä. Välit eivät ole mitenkään läheiset tai lämpimät. Tämä on aika normaalia ystäväpiirissäni. Poikkeuksia ovat ne, joilla on oikeasti avoimet ja rakastavat suhteet vanhempiinsa.
[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 14:24"]
16: oikein hyvin ymmärrän. Tuo tulee kieroutuneesta kasvatuksesta, jossa lapsi on ehdollistettu siihen että hän ei ansaitse mitään, vaan hänen tulee olla kaikesta saamastaan kiitollinen. Oli se sitten ruokaa, katto pään päällä jne itsestäänselvyyksiä, joista kenenkään lapsen ei tarvitsisi olla pätkääkään kiitollinen (koska aikuinen on se joka on päättänyt lapsen tehdä ja pitää, ja sen mukana tulee velvollisuus pitää lapsesta huolta).
Tuo väärä ajatusmalli esiintyy aikuisena juurikin niin, että kokee huonoa omaatuntoa ja kiitollisuudenvelkaa asioista, jotka toisen "kuuluu" tehdä. Esim. itse koen vieläkin kiitollisuudenvelkaa esim. siitä, että joku palkkaamani henkilö tekee homman johon hänet palkkasin :D. Onneksi nykyään tunnistan tämän väärän ajatusmallin, jolloin sitä voi alkaa kyseenalaistamaan, muokkaamaan ja poistamaan. Hyvä sinullekin kun sen nyt tunnistat, niin voit alkaa sitä korjata :).
T. 11
[/quote]
Mulla tuo oireilee siten, etten ole kiitollinen elämässäni mistään. En ole edes miettinyt, miten tuo kiitollisuusasia eli ja oli äitini ja minun väleissä. Hän ei ole koskaan ääneen vaatinut minua olemaan kiitollinen, mutta hän on kai tehnyt tiettäväksi, että kaikki tarpeeni ovat turhia ja jos hän jotain antaa se on hänen suuresta (pah) sydämestään, eikä mitenkään niin, että sen ansaitsisin.
Niin, ehkä tilanne on juuri se, että minä en ansainnut lapsena mitään. En sitten oppinut olemaan mistään kiitollinenkaan. Enkä olekaan. En tosiaankaan, vahingossakaan ole! En lapsista, en miehestä, en koulutuksesta (alisuoriuduin), en varoistani, en talostamme, en pihastamme, en työkavereista, EN YHTÄÄN MMISTÄÄN. Olen vain aika masentunut koko ajan .
Olen kylläkin aivan viime aikoina alkanut tajuta, että jos en opi olemaan kiitollinen, olen luultavasti koko loppuikäni onneton. En vain tiedä, mistä pääsisin alkuun. En koskaan pyydä toisia täyttämään tarpeitani, ja koen oloni huonovointiseksi tai vaihtoehtoisesti raivostuneen vihaiseksi, jos minun pitäisi. Juuri jokin aika sitten minun oli pakko pyytää mieheltäni apua (saan sitä paljon pyytämättäkin, mutta nyt siis oli tilanne, että piti ihan pyytää) ja aloin raivota miehelle, kunnes tajusin, että nyt on jossain jokin vialla, eli minua hävettää tai muuten tuntuu väärälle pyytää apua. Prosessoin sitten sitä sen sijaan, että suutuin enempää miehelleni. :O
16