6-kymppisen äitini puhelut minulle...

Isät ja pojat ei taida soitella kuten äidit ja tyttäret?

up

AP, kuulostaa ihan omalta äidiltäni... Kun hän on tunnin kertonut harrastuksistaan, saattaa isän ääni kuulua hyväntahtoisesti taustalta:"Mitäs Sarille kuuluu?" Isä, jolla on enemmän tunneälyä, muistuttaa näin äiti' katkaisemaan omien kuulumisten kertomisen. Mutta äiti ei itse koskaan kysy minun tai lasten kuulumisia, ellei isä muistuta. Olen jo hyväksynyt tilanteen - tällainen hän on. Olisi kiva, jos äiti olisi toisenlainen, mutta ei ole. Olen suruni siltä osin jo surrut. Olen itse erilainen äiti nuorelle tyttärelleni. Koetan olla enemmän läsnä hänen elämässään ja koen kyllä myös olevani oikeasti kiinnostunut hänestä.

Minun äiti ei ole koskaan soittanut minulle. Hän hylkäsi minut eikä ole pitänyt yhteyttä melkein 20 vuoteen.

Olen itse viisikymppinen, ja mun 15 vuotta vanhempi siskoni soittaa ihan samanlaisia  puheiluita, juttelee jonninjoutavia. Lisäksi hänen mielestään meidän pitäisi soitella vuorotellen. Niinpä siinä käy usein niin, että kun hän on soittanut, niin hän jää odottamaan minun soittoani, ja minä en saa aikaiseksi soittaa, kun se puhelu on kuitenkin mitä on, mitä naapurit on tehnyt, mitä telkkarista tulee, miten hän sanoi niin ja joku vastasi näin, jne. jne. Ja sitten minua syyllistetään, kun en olekaan soittanut.

Olen yrittänyt puhua tästä, ettei soiteltaisi välttämättä vuoronperään, että mitä väliä sillä on kuka soittaa milloinkin, mutta ei mene perille.

Ei minulla kenenkään muun kanssa ole tällaisia puheluita, eikä tule tällaisia syyllistämisiä/syyllistämisiä. Ystävien kanssa soitellaan kun soitellaan, joskus tiheämmin, joskus menee tosi pitkä väli. Ystävien kanssa viestitellään myös muilla tavoin. Eikä kukaan kyttää kuka otti yhteyttä viimeksi, ja mikset sinä ole nyt ottanut yhteyttä, kun minä otin viimeksi.

Mutta kyllähän tässä meidän välissämme on tapahtunut paljon viestintätavoissa. On tullut sähköposti, some ja esim. WhatsApp, jotka kaikki on minunkin ikäisilläni muuttanut viestimistapoja paljon.

Itse olisin kiitollinen ja iloinen jos oma äitini vielä soittelisi minulle. Nyt makaa Alzhaimeirissa sängyssä eikä edes tunne minua. Olen suoraan sanoen kateellinen aloittajalle kun suuri huoli että äiti soittelee. Enkä nyt yhtään vittuile vaan musta olisi ihana että mun äiti soittelisi mulle.

"Se on tuon ikäluokan tapa kommunikoida ilmeisesti. Minäkin pitkään luulin että äiti ei kuuntele kun sanoin asioistani. Kuulin sitten toista kautta että hän oli ylpenänä kertonut että meidän Niina se teki sitä, eli  oli kuunnellut. Minusta aina tuntuu että hän kritisoi minua, mutta nyt (kun hän on jo melkein 70) olen tajunnut että se on hänen tapa ilmaista huolta ja välittämistä."

Aivan, nämä kuusikymppiset ovat oman aikakautensa lapsia, ihan samalla tavalla kun tekin tulette  aikanaan olemaan. Silloin ei ollut tapana paljon tunteilla ja jopa kasvatusoppaat neuvoivat, ettei lasta pidä liiaksi kannustaa tai kehua, muuten tulee ylpeä ja sylissä pito tiesi riippuvuutta, se kuului jopa hyviin tapoihin. Tunteilu kuului vain rahvaalle ja sivistymättömille.

Esim. kuninkaaliset saattoivat kätellä lapsiaan, kun tapasivat julkisesti lapsiaan esim. Englannin kuningatar vanhinta poikaansa, eikä olisi tullut kuuloonkaan nykyinen tunteilu kuningashuoneessa.

Nyt tuulet ovat  toiset, onko ne huonommat vai paremmat,  sitä ei kukaan tiedä, mutta nekin varmasti muuttuvat vuosikymmenien saatossa ja kun itse olette kuusikymppisiä, voitte varautua jälkipolvien arvosteluun ja vihjailuihin, sillä jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa parempi, kuin edellinen tai seuraava, mutta elämää on ollut ennen teitä ja tulee olemaan myös teidän jälkeenne ja olette vain yksi ketju sukupolvien ketjussa ja maailman meno jatkuu edelleen.

Meillä sama juttu, mutta päivässä pitää jutella kaksi kertaa. Usein soittaa vielä kolmannenkin kerran, mutta tokan kerran jälkeen pistän puhelimen aina äänettömälle, koska mulla on lapsiakin joiden kanssa pitää olla enkä millään jaksa jutella kolmea kertaa puoltatuntia äitini kanssa. Seuraavana päivänä äitini muistaa aina mainita, että miten en ollut vastannut hänen puheluunsa.

Sinun pitäisi tutustua omaan historiaasi, jonka jälkeen ymmärtäisit paljon paremmin vanhempiasi ja hänen vanhempiaan esim. katsomalla nyt Areenasta elokuva "Tuntematon emäntä", se avaa monia ovia, miksi vanhempasi käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Onhan äitisi oman aikakautensa lapsi, jolloin lapsen asema oli aivan toinen mitä tänä päivänä, useimmat sen ajan lapset kasvoivat oman onnensa nojassa, kun vanhempien aika meni sodan runteleman Suomen rakentamiseen, jota varjostivat sodan tuomat traumat ja kauheudet, työtä tehtii päivät ja yöt, koska koneita ei juuri ollut, perheet olivat suuria, joka ei voi olla vaikuttamatta pienen lapsen elämään, millaiset eväät hän  lapsuudesta aikuisuuteen ja omaan vanhemmuuteensa saanut. Kysymys oli elämästä ja kuolesta ja tunteet olivat toisarvoiset.

Vanhemmatkaan, ei voi kauhalla antaa, jos on omassa lapsuudessa lusikalla saanut, mutta sen ymmärtäminen auttaa hyväksymään vanhemmat ja muut läheiset sellaisina kuin ovat, omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. 

Äitini jatkaa samalla linjalla kuin muutkin 60+ äidin tässä. Lisäksi isäni huutelee taustalta omat kuulumisensa kuten "kerro sille että nyt on mökillä puut laitettu, kuulitko sano sille. ..". Tämän päälle siellä on aina telkkari auki ja äitini saattaa selostaa samalla mitä ohjelmissa tapahtuu. No kuulumiseni kyllä kysellään, mut muutoin puheluissa ei ole mitään järkeä. Yksittäisiä pikkujuttuja höystettynä isäs käski kertoo-lauseilla. Kai pitää myöntää et ovat vanhentuneet eivätkä tajua itse omaa epäloogisuuttaan.