Millainen oli sinun kolmikympin kriisi?

Parisuhde alkoi rakoilla ja päättyi, kun yhteistä suuntaa ja arvomaailmaa ei löytynyt. Siihen asti eli komikymppiseksi yhdessäolo oli mukavaa, meillä oli kaikki hyvin, mutta perheellisytymisestä mielipiteet erosivat. Ei ollut helppoa aikaa, mutta kasvatti määrätietoisemmaksi ja itsetietoisemmaksi. Olin pari vuotta sinkku ja löysin sitten kumppanin.

Ei ollut lapsia silloin eikä myöhemminkään. Täytin 30 v.-94... eli lama oli pahimmillaan ja jonkun aikaa olin työttömänä, se oli ongelmallista mutta ei kai mikään kriisi kuitenkaan. Mikäli pystyn vielä muistamaan niin oli ihan leppoisaa aikaa. Ei mulla varmaan ollut neljänkympin kriisiäkään, ja nyt oottelen viidenkympin villitystä.

Halusin lopettaa elämäni. 

En tiedä, onko mulla sellaista ollutkaan. Olen nyt 31 v. Teininä ja parikymppisenä oli kriisiä kriisin perään.

Eiköhän nuo kriisit synny ihan muusta kuin kolmestakympistä ...

Purin kihlauksen, jätin vakituisen hyvän duunin ja lähdin vuodeksi kiertämään maailmaa ja etsimään itseäni.

No en löytänyt itseäni mutta löysin nykyisen aviomieheni, uuden uran ja uuden asuinmaan. Siitä on nyt reilu 10 vuotta.

Vaihdoin miehen uuteen 31v, ei ollut lapsia niin helposti meni :)

Miks ihmeessä kolmekymppisenä pitäis olla joku kriisi?  Oks tää joku uus muoti-ilmiö?  En ole ennen kuullutkaan moisesta.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 22:20"]

Miks ihmeessä kolmekymppisenä pitäis olla joku kriisi?  Oks tää joku uus muoti-ilmiö?  En ole ennen kuullutkaan moisesta.

[/quote]

Ei pidä olla, mutta on ihan luonnollista, että välillä tulee kyseenalaistettua elettyä elämää ja katsottua taaksepäin kriittisin silmin. Samalla ei oikein tiedetä, että mitä seuraavaksi. Ihminen nyt vaan tuppaa usein olemaan sellainen. Kolmekymppinen ei ole enää nuori, muttei vanhakaan ja helposti saattaa tulla sellainen "onko missään mitään järkeä"-olo. Mikään pakko ei tietysti ole kriiseillä.

Olin 27.

Lapsia oli 3kpl (2,4,6) ja olin ollut totaali-yh pienimmän syntymästä lähtien. Olin saanut valmiiksi tutkinnon, jonka halusin ja taistelin itku ikenessä erokriisin keskellä. Nautin työstä, sain kodin touhut pyörimään, ystävikin oli ja näytin oikein todella nätiltä ollakseni kahta työtä tekevä, väsynyt kolmen mude.

Jotenkin pysähdyin ja tajusin, että elämän Suuret Suuntaviivat jo olivat siinä. Olin jo tehnyt suurimmat pitkälle tuevaisuuteen liittyvät valintani (lapset, ammatti, ero, asuinkaupugin vaihto...) ja tajusin, etten ikinä enää tulisi olemaan vaikka virtuoosi jossakin. Tämä juuri pysäytti jotenkin konkreettisesti, ymmärsin etten enää ikinä tulisi vaikkapa upeaksi pianistiksi tai balettitanssijaksi, vaikka kuinka tahtoisin. Alan vanheta, asioita on jo ohi.

Lakkasin katsomasta taakseni ja pohjustamasta kaikkea kokemaani epäonnea tai onnea lapsuuskokemuksilla. Katse siiryi eteenpäin ja ymmärsin, että loppuelämän muovaan ihan itse. Se siis ei ollut negatiivinen kriisi, vaan pysähtymisen paikka ja päivittämisen paikka kohti oikeata aikuisuutta. Älkää nyt loukkaantuko te, jotka olette vaikkapa nuoria kaksikymppisiä äitejä: kyllä se aikuistuminen tulee paljon myöhemmin.

Toinen välietappi on ollut tulla 4-kymppiseksi.

N44

Osin kriisin takia minulla on vamma, jonka ammattilainen aiheutti. Aion tänä vuonna korjauttaa sen, koska vamma ei ole parantunut useammassa vuodessa.

Maksaa toistakymmentä tuhatta, mutta minkäs teen. Hölmön ihmisen, minun,  virhe...

En vastaa kyselyihin...