Miten selvitä valtavasta ahdistuksesta kohdunulkoisen jälkeen?
Tarinani lyhyehkösti on sellainen, et aloitimme yrittämään toista yhteistä lastamme uusperheeseen heinäkuussa -05. Aika kului vauvaa ei kuulunut. Tämän vuoden huhtikuussa viimein tärppäsi. 2 viikkoa saimme iloita tulevasta vauvasta. Raskauteni päättyi elämäni ensimmäiseen keskenmenoon. Surin suruni. Jatkoimme yrittämistä. Elokuun alussa jälleen tärppäsi. En uskaltanut juuri iloita raskaudesta. 7.8 taas rusehtavaa vuotoa. Toinen keskenmeno ajattelin. Miten voi olla näin huonoa tuuria. 2 keskenmenoa peräjälkeen.. Parin päivän kuluttua kovempaa vuotoa kirkasta verta. Sairaalaan, jossa ei osattu sanoa juuta eikä jaata. Jäätiin odottelemaan. Siitä muutaman päivän kuluttua hcg laskussa, joten keskenmenoksi sanottiin. Vuoto ei kuitenkaan loppunut lyhyeen niinkuin edellisen keskenmenon jälkeen. 2 viikon kuluttua tapahtuneesta jälleen sairaalaan. hcg noussu. Vasemmalla puolella näkyi jotakin, joten sanoivat kohdunulkoiseksi. Taas odottelemaan, koska kuulemma yleensä nämä kuivuvat itsekseen pois. Eipä kuivunut tämä hcg vaan nousi. Lopulta monen lääkärissäkäynnin jälkeen sain sytostaatteja pistoksena. Sen jälkeen vasta hcg lähti hitaaseen laskuun. Pari viikkoa sitten jouduin ambulanssilla lähtemään sairaalaankin sietämätttömien kipujen vuoksi ja olin osastolla yhden yön. Mitään selkeetä selitystä kivuille ei löytynyt. Epäilivät sytostaatin aiheuttaneen kivun.
Nyt siitä on jo yli 6 viikkoa, kun vuoto alkoi ensimmäisen kerran. Edelleen on vuotoa vaikkakin jo pientä ja kipuja. En pääse ollenkaan paranemaan kunnolla enkä normaaliin elämään kiinni. Hcg:tä on edelleen elimistössä. Huomenna ois vielä labrat. On niin hirveän ahdistava olo koko ajan. Ajatukset ei jätä mua rauhaan. Lähipiirissä on moni joko raskaana tai juuri saanut vauvan. Tuntuu et on niin vaikea tavata ketään, kun se vaan lisää ahdistusta. On se niin väärin, et me ei voida saada sitä vauvaa. Kaikki muut vaan. Tuntuu et kukaan ei ymmärrä mua. En tunne ketään, joka olisi käynyt läpi kohdunulkoisen. Ihmiset tuntuvat ajattelevan, et eihän mun enää pitäis surra ja että eihän asialle voi mitään. Luonto hoiti asian näin on mieheni suosikkisanonta.Miehenkin kanssa menee vaan sukset ristiin, kun tuntuu, et hän ei ymmärrä mua ollenkaan. Mitkään asiat ei oikein tuota iloa enää. Kaikki päivät on yhtä painostavia. En tiedä mistä saisin lisää voimia löytää elämästä iloisiakin asioita. Lasten takia pitää yrittää jaksaa ja esittää pirteätä, mut totuus on et sisin on täynnä surua ja tuskaa. Miten tälläisestä voi selvitä, kun ei oo ketään kenen kanssa voi asiasta keskustella vastavuoroisesti?
Kommentit (8)
Lähetän sulle täältä voimahalin!
Täällä mä odottelen lääkäriin pääsyä huomenna. Kävin kaksi viikkoa sitten labrassa, jolloin odotin, että hcg on se alle yksi. Piti olla viimeinen rutiinilabra, eikä enää lääkäriä. Soitin viikko sitten maanantaina lääkärille, kun munasarjoista kipuilee edelleen, että koska siitä kivusta kuuluu huolestua. (Viimeisessä ultrassa lekuri näki sen raskausmuodostuman (tyhmä sana) ja sanoi, että sen pitäisi kuivua itsestään pois.) No lääkäritäti sanoikin, että hcg näyttääkin edelleen yhtä, ei siis alle yhtä, joka sen kuuluu olla. Tänään kävin labrassa, ja jännitän huomista lääkäriä, jos täytyy sittenkin leikata.
Sullakin varmaan on ollut pahinta juuri se epätietoisuus, kun on ollut kipuja. Mulla ainakin on tällä hetkellä se pahinta. Huomenna toivottavasti saa jo vastauksia.
ja paljon voimia myös muille saman kokeneille. Mulla kävi sit kuitenkin lopulta niin, et jouduin vielä tähystysleikkaukseen viime viikon torstaina. Keskiviikkona menin taas sairaalaan myöhään illalla hirveen tuskallisten vatsakipujen kanssa. Oxanest oli ainoa kipulääke mikä toi hetkellisen helpotuksen. Heti kun lääkkeen vaikutus lakkasi, alkoi taas helvetilliset tuskat. Kylä hiki pukkasi ja meinasin pyörtyä moneen otteeseen ylösnoustessa. Aamuun mennessä kipu ei ollut helpottanut, joten päädyttiin leikkaukseen. Vasemmasta munatorvesta löytyi sitten raskausmateriaalia ja hyytymiä, joita ei ollut ultrassa havaittu enää aikoihin. Ennen metotreksaatin antoa oli kyllä havaittu, mut oli kuulemma kutistunut pois jossakin vaiheessa. Hcg arvo oli leikkaukseen mentäessä enää 6. Että näinkin voi käydä. On kuulemma todella harvinaista.
Nyt yritän toipua fyysisesti leikkauksesta. Viime lauantaina pääsin kotiin sairaalasta. Sain valtavan hematooman vasempaan kylkeen leikkauksesta, josta se levisi vielä hieman vatsaan päin. Joten kipuja on eikä vielä hirveesti jaksa olla pystyssa ja kävely on hidasta. Huomenna ois taas hcg kontrolli. Tällä hetkellä fyysinen kipu siis peittää henkistä ahdistusta hiukan. Sit kun olo taas paranee, niin ahdistus varmaan iskee. En tosiaan tiedä miten tämmöisestä kokemuksesta voi ikinä selvitä. Tää juttu on aiheuttanut mulle niin paljon tuskaa sekä henkisesti ja fyysisesti. Onhan tää juttu kestänyt jo yli 2 kuukautta kokonaisuudessaan. Oispa vaan lääkärit ottaneet tosissaan mun kiputuntemukset jo aiemmin, niin ois päässy leikkauspöydälle jo aikoja sitten, ja tää painajainen saattais olla tässä vaiheessa ohi. Siis ainakin fyysisesti.
miten paljon yhdelle ihmiselle oikein kasataan kärsimyksiä ja epäonnea. Mielestäni olisi jo sinun taakkasi täynnä ja sinulle kuuluisi jo alkaa auringon paistaa!!
Pikaista toipumista, voimia ja onnea toivon sinulle!!
Sun tunteet kuulostaa niin tutuilta. Mulla on nyt kulunut kohta 8 viikkoa kun mulla todettiin ultrassa kohdunulkonen. Ja siltikin tunteet heittelee edelleen mielettömästi. Toisena päivänä voi olla maailman energisin olo, ja seuraavana maailma näyttää niin mustalta, ettei mitään määrää. Ja tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, ajattelevat varmaan juuri niinkuin sanoit; eikös tuon surun pitäisi olla jo surtu? Kun se oliskin niin helppoa.
Mulla ei jouduttu leikkaamaan munanjohdinta, vaan mulle annettiin sytostaattia myös. Ensin yksi piikki ja kun se ei auttanut hoito toistettiin kolmella piikillä, jotka auttoivat. Ensin tuntui, että raskausoireet ei häviä millään. Kun ne hävisi, niin alkoi piina siitä, että laskeehan se hcg niinkuin pitäisi. Viime viikon torstaina se oli sitten enää neljä (se hcg). Nyt on enää yksi labra jäljellä ensi viikolla, jolloin se toivottavasti on nolla.
Yksi kaveri, joka on myös kokenut kohdunulkoisen, ei voinut käsittää sitä, että mun suru on niin mielettömän suuri. Eihän multa edes poistettu munanjohdinta. Ajattelin, että hän olisi se ihminen, joka ainakin ymmärtää mun tunteita, niin ei se sit niin mennytkään. Hänellä tapahtuneesta vuosi aikaa.
Mies toki kuuntelee ja lohduttaa, mutta en haluaisi kuormittaa häntä mun omalla surulla, kun hänelläkin on suru puserossa.
Mä voisin melkein vannoa tietäväni, miltä susta tuntuu juuri nyt. Lohdutushaleja!
Ihan tutulta kuulostaa. Itse synnytin viikolla 15. Siitä on nyt aikaa yli kuukausi ja olen koko ajan todella masentunut. Tuntuu etten osaa iloita oikein mistään. Haluaisin vain pikakelauksella tämän ajan pois elämästäni ja sen vauvan syliin. En olisi ikinä uskonut että minulle tulee näin kova masennus. Minä kävin psykologin juttusilla yhden kerran silloin kun keskenmeno oli juuri tapahtunut. En tuntenut hirveästi saavani apua.
Ehkä eniten minua auttaa netistä tiedonhakeminen ja keskustelu, sellaisten kanssa jotka ovat itse kokeneet saman. Itse ajattelin että haluaisin alkaa tukihenkilöksi jos joku täällä paikkakunnalla kokee saman.
Oma tarinaani kuuluu kolme kohdunulkoista raskautta. Viimeisessä niistä menetin viimeisen munatorveni. Minulla on yksi pian 5-vuotias ihmepoika kaikesta huolimatta. Poikanikin on toivonut monta vuotta ihan itkun kera sisarusta, mutta kaikelta lastakaan voi valitettavasti suojella. Juuri tässä itkeskelin viimeistä menetystäni, kun pian vauva täyttäisi vuoden, jos olisin hänet saanut pitää. Ymmärrän siis tuskaasi todella hyvin ja voin sanoa, että ihmisiltä on aika turha odottaa empatiaa. Ihmiset eivät ymmärrä tätä surua, koska menetys on ulkopuolisille niin näkymätön. Mutta sun täytyy sallia itsellesi suru ja tuska - antaa sen tulla, kun lapsesi ovat nukkumassa tai jotain. Mun tapani muistaa näitä menetettyjäni on viedä kynttilöitä silloin kuin siltä tuntuu kirkkoon (siis sellainen lähetystyön hyväksi kynttilikkö). Mä uskon Jumalaan ja pystyin huutamaan pahinta tuskaani rukouksin...Ja tietty kiukuttelin myös! Tämä suru tulee jäämään minuun: ne kolme ovat tehneet jäljet sydämeeni. Jos haluat kirjoittaa s-postitse, niin viesti tänne, niin laitan osoitteeni. Olisi suuri ilo, jos voisin olla kuuntelemassa=)!
Tarinasi on tuttu, koska olit tuolla kuumepuolella. Olenkin usein miettinyt, että mitenköhän jaksat. Et hyvin, huomaan nyt luettuani viestisi. Itsellä ei ole kokemusta kohdunulkoisesta, mutta keskenmenosta kylläkin. Meillä se oli maaliskuussa raskausviikolla 20+5. Minä selvisin " hyvin" , koska ympärillä oli paljon ihmisiä jotka jaksoivat kuunnella. Puhuminen oli minulle parasta terapiaa.
Mutta jos sinulla ei ole kenelle puhua, tai siis sellaista joka YMMÄRTÄISI, niin oletko ajatellut kysyä esim. neuvolasta vinkkejä ns. ammattiapuun? Voi olla kova kynnys ryhtyä siihen, mutta minulla se kävi keväällä mielessä. Selvisin kuitenkin ilman.
Siihen " luonto hoitaa" -lauseeseen sanon, että tuo lause on syvältä. Itsekin kuulin jonkun kerran tuon lauseen ja kun oli selvinnyt, että lapsi olisi ollut terve, niin heitinkin usein sanojalle kommentin " niin miksiköhän luonto keskeytti terveen vauvan elämän" .
Shannon, en oikein osaa sinua täältä virtuaalisesti lohduttaa, toivotan voimia sekä psyykkiseen että fyysiseen jaksamiseen. Tuskin tämä viesti sinua paljon auttaa, mutta tuli voimakas tunne, että on pakko vastata. Jos olisimme ihan oikeassa elämässä lähekkäin, halaisin ja kuuntelisin ihan niin paljon kun haluaisit puhua.