Äitini on tosi ilkeä jos verrataan mukaviin äiteihin

Siis edelleen. Jos sanon hänelle, että minulla on tosi huono kunto ikäisekseni, että en jaksa tehdä niin reippaasti puutarhahommia, kuin haluaisin, hän sanoo, että jumppaa aamulla 5 minuuttia. Ei siinä mitään, sen hän sanoo vielä ihan ystävällisesti. Mutta sitten kun minä sanon, että ei se auta mitään ja että olen nyt jumpannut kipeää selkääni kaks viikkoa, eikä se ainakaan ole piristänyt minua yhtään, hän toistaa ohjeensa. Kun edelleen sanon, että en aio tehdä niin, koska se homma ei vain sovi minulle, niin äitini rupeaa häijyksi ja paheksumaan minua ja äänensävystä tulee ilkeä.
En tajua, miksei voi sanoa vaikka että onpa ikävä kuulla. En kuitenkaan sanonut, ettenkö pystyisi asumaan yksin okt:ssa, en vain jaksa tehdä kaikkea mitä haluaisin ja lähes kaikki hommat ovat niin hetkittäisiä, ettei niihin voi harjaantuakaan.
Lähistöllä ei ole kuntosaleja ja en ole sen tyyppinen ihminen, joka kävisi salilla. Ja olen koittanut jumpata ja liikkua enemmän, mutta kuntoni jälleen kerran vain romahti siitä, vaikka otin pitkään tosi rauhallisesti.
Pointti ei ole se mun kunto, vaan se, miten äitini ei osaa olla kiva ja mukava äiti tuollaisissa tilanteissa. Melkein raivoaa, että minun pitää jumpata aamulla, kun sanon, että en ole aamuisin edes hereillä, ei kuuntele yhtään, vaan jankuttaa, koska asia on sopinut hänelle.
Minua loukkaa, ettei hän yritä miettiä, mikä sopisi minulle, jos ”muka” ”haluaa” ”auttaa” (eipä se siltä vaikuta. Haluaa vain päteä. Oksettava piirre ihmisessä.)