Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Parisuhde hukassa, kommentteja kaivataan.
13.05.2015 |
Olen jotenkin menettänyt käsityksen siitä minkälainen parisuhde on riittävän hyvä ja mikä taas on tarpeeksi huono eroon. Meillä on kaksi lasta 7 & 9 ja olen viime vuodet pohtinut paljonkin sitä onko avioliitossamme sitä mitä pitää vai olisiko oikeasti parempi kaikille että eroaisimme. Suurin ongelma minun kannaltani on se että mieheni tulee sellaisesta perheestä jossa ongelmia ei käsitellä millään tavalla. Tapahtui kenelle tahansa elämässään mitä tahansa niin suku toimii ihan niinkuin ei mitään. On kuolemantapauksia, sairauksia, työttömyyttä ja vaikka sun mitä ja aina yhteiselo sujuu niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mieheni mukaan lukien on sellainen tyyppi ettei hänellä ole oikein mitään erityistä kerrottavaa , jaettavaa. Miheni suku on todella fiksua ja koulutettua porukkaa, mutta en voi sille mitään että olen alkanut tuntemaan vihaa näin ihmisiä kohtaan. Näin jälkikäteen ajateltuna on aika helvetin loukkaavaa ettei esim isäni poismenoa noteerattu mitenkään keskusteluissa tms. Minkäälaisia huomionosoituksia mieheni ei harrasta. MUTTA hän kuuntelee ja kommentoi aina ystävällisesti, hän on hyvä isä lapsille ja hän on erittäin kiltti. MUTTA tunne-elämä on niin tasapaksua kun olla voi. Kysymys kuuluukin onko normaalia ettei reagoi mitenkään mihinkään. On aina vaan tyytyväinen elämäänsä, vaikka joku läheinen olisikin juuri menettänyt työnsä tai mitä hyvänsä?!?
Kommentit (25)
Mulla oli samanlainen. Vuosia tuntui siltä, että mistään ei sovi puhua (no säästä kyllä ja urheilusta!). Kaikki tunteet olivat miehelle jotenkin liikaa, paitsi joku pikku harmitus vaikka työkiireistä. Tapahtui kaikenlaista, oli vaan kuin ei mitään.
Miehen vanhemmat samanlaisia, puhuvat tosiaan omista tutuistaan, taloyhtiöstään, kesämökistä... Ei henkilökohtaisia eivätkä edes kuuntele muita. Jos joskus koitin puhua muusta, he vain vaihtoivat puheenaihetta tai jatkoivat juttujaan kuin en olisi mitään sanonutkaan. Sairasta minusta.
Mies ei osannut riidellä lainkaan, kammosi riitaa ja jo kaikenlaista asioista puhumista, sanoi, että se on riitelyä. Niin ongelmat jäivät minun yksin mietittävikseni, kasaantuivat ja tunsin itseni yksinäiseksi. Arvostus mieheen katosi. Halusin lopulta erota, arvatkaapa mitä mies sanoi...
No ei tietenkään yhtään mitään. Auttoi muutossa ja hankki uuden naisen parin kuukauden sisällä, pian seuraavan ja taas uuden.
Mutta ainakin minä voin eron jälkeen todella paljon paremmin ja olen sitä mieltä, että pelastuin jostain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.05.2015 klo 09:46"]
Sama juttu.. Kaikki sukulaiset ja muut pitävät miestä täydellisenä mutta voiko olla täydellinen jos saa naisen tuntemaan itsensä mitättömäksi? Olen jopa harkinnut psykoterapiaa mutta nyt vain alistunut siihen, että näin tulee olemaan niin kauan kun lapset ovat tarpeeksi isoja. Sitten lähden. Kyllä minullakin on oikeus onneen. Meillä kaikilla on. Ikävää ett muita on täsmälleen samassa tilanteessa. Luulin, että olen yksin tällaisessa suhteessa. Sinänsä tämä ketju on ollut minun jaksamiselle positiivinen yllätys jos nyt niin voi sanoa.
[/quote]
Teet omat päätöksesi elämäsi suhteen, en niitä tässä kritisoi. Haluan vaan kommentoida, että oletko ajatellut, että mites noi teidän lapset sitten isona? Ovat nähneet koko lapsuutensa ajan mallia parisuhteesta, jossa ei ole äidillä hyvä olla... lapset kyllä tämmöisen aistivat. Todennäköisesti toistavat itse samaa kuviota myöhemmin omissa parisuhteissaan. Onko siis oikeasti parempi vain "lasten takia" olla ankeassa ja väljähteeessä suhteessa, josta tietää vielä lähtevänsä pois, kun lapset on isoja?
[quote author="Vierailija" time="15.05.2015 klo 13:22"]
[quote author="Vierailija" time="14.05.2015 klo 09:46"]
Sama juttu.. Kaikki sukulaiset ja muut pitävät miestä täydellisenä mutta voiko olla täydellinen jos saa naisen tuntemaan itsensä mitättömäksi? Olen jopa harkinnut psykoterapiaa mutta nyt vain alistunut siihen, että näin tulee olemaan niin kauan kun lapset ovat tarpeeksi isoja. Sitten lähden. Kyllä minullakin on oikeus onneen. Meillä kaikilla on. Ikävää ett muita on täsmälleen samassa tilanteessa. Luulin, että olen yksin tällaisessa suhteessa. Sinänsä tämä ketju on ollut minun jaksamiselle positiivinen yllätys jos nyt niin voi sanoa.
[/quote]
Teet omat päätöksesi elämäsi suhteen, en niitä tässä kritisoi. Haluan vaan kommentoida, että oletko ajatellut, että mites noi teidän lapset sitten isona? Ovat nähneet koko lapsuutensa ajan mallia parisuhteesta, jossa ei ole äidillä hyvä olla... lapset kyllä tämmöisen aistivat. Todennäköisesti toistavat itse samaa kuviota myöhemmin omissa parisuhteissaan. Onko siis oikeasti parempi vain "lasten takia" olla ankeassa ja väljähteeessä suhteessa, josta tietää vielä lähtevänsä pois, kun lapset on isoja?
Itse olen sitä mieltä että asiat voivat myös muuttua.. Yksi suhteen tola voi kestää vuosia ja sitten tuleekin taas uudet tuulet. Nämä oat näitä kaksi piippuisia juttuja. Onko parempi näyttää lapsille että kun suhde on nihkeä niin sitten erotaan. Vai kenties parin vuoden päästä osoittaa että vaikeuksista selvitään.. kukapa sen kertoisi mikä on takuulla se paras vaihtoehto.. Siksikin on kyllä tos tärkeää prosessoida asioita ajan kanssa..
Mitähän mahdat oikein kaivata (konkreettisella tasolla, en ymmärrä)? Mitä tarkoitat huomionosoituksilla?
Mä taidan olla tottunut tuollaiseen elämään jota aloittaja kuvaa miehensä perheen elävän. Mitä niiden olis pitäny siitä isän kuolemasta kommentoida? En ymmärrä. Pitäiskö noista kuolemantapauksista, sairauksista ynnä muista tehdä joku numero? Ja jos niin miksi ja miten?
Alue: Aihe vapaa
UP