Miten ihmiset jaksavat hakea apua masennukseen tai muihin mielenterveyden ongelmiin?

Tätä mäkin mietin joskus. En vain jaksaisi hakea apua, vaikka ei se minua hävettäisi varsinaisesti.

No kun oikein tarpeeksi olet masentunut, pohjamudissa, mihinkään ei pysty, ei edes pystyisi täällä palstalla olemaan niin lupaan että hoitoa haet.

Tiedän mistä puhun❣️

Energiaa löytää kyllä jos haluaa parantua niin ainakin itselle kävi. Eriasia on se jos ei edes halua parantua. En naisista tiedä mutta miehenä ainakaan ei minkäänlaista apua saa ellet sitä itse hae.

En aluksi olisi hakenutkaan ilman perheen apua.

Jouduin käymään eri paikoissa niin monta kertaa, että aloin olla ihan täynnä sitä samojen asioiden selittämistä sadannen kerran ja useammankin kerran hoitosuhde katkesi, kun en nähnyt mitään hyötyjä siinä.

Viimeisimmän kerran kun hain itse uudestaan apua kun tuntui että on pakko, sieltä "avun" puolelta tullut vähättely vei motivaation. Oli sitä vähättelyä kyllä ollut melkein jokaisessa muussakin paikassa, mutta ajattelin että nyt otettaisiin vähän enemmän tosissaan, kun olin oppinut kertomaan ajatukseni rehellisemmin kuin nuorempana jolloin aina kaunistelin kaikkea. Mutta kai ne resurssit ovat niin surkeat, että kaikki jotka pääsevät ylös sängystä halutaan vain ulos paikkoja viemästä.

Vierailija kirjoitti:

Energiaa löytää kyllä jos haluaa parantua niin ainakin itselle kävi. Eriasia on se jos ei edes halua parantua. En naisista tiedä mutta miehenä ainakaan ei minkäänlaista apua saa ellet sitä itse hae.

Mistä edes tulee ajatus, että naiset saisivat jotenkin paremmin apua? Jollain konkreettisella seurauksella kuten alaikäisenä olemalla paljon poissa koulusta opettaja saattaa ottaa yhteyttä perheeseen, joka saattaa ottaa yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Jos mitään tuollaista ei tapahdu, mistä se apu tulisi?

Hain apua kun tuntui, että en jaksanut enää elää. Kaikki oli raskasta. En nukkunut kunnolla, en jaksanut olla omien lasteni kanssa, ruoka ei maistunut, olin epämääräisen ahdistunut ja podin syyllisyyttä kaikenlaisista asioista. Sain onneksi nopeasti apua työterveyden kautta. Tajusin itse pyytää psykoterapiaa ja olen nyt käynyt siellä

Kaksi vuotta. Olen ymmärtänyt, kuinka huonosti oikeasti voin silloin kun lähdin apua hakemaan.

Helppoa se ei ole mutta ehdottomasti kannattaa.

Vierailija kirjoitti:

En aluksi olisi hakenutkaan ilman perheen apua.

Jouduin käymään eri paikoissa niin monta kertaa, että aloin olla ihan täynnä sitä samojen asioiden selittämistä sadannen kerran ja useammankin kerran hoitosuhde katkesi, kun en nähnyt mitään hyötyjä siinä.

Viimeisimmän kerran kun hain itse uudestaan apua kun tuntui että on pakko, sieltä "avun" puolelta tullut vähättely vei motivaation. Oli sitä vähättelyä kyllä ollut melkein jokaisessa muussakin paikassa, mutta ajattelin että nyt otettaisiin vähän enemmän tosissaan, kun olin oppinut kertomaan ajatukseni rehellisemmin kuin nuorempana jolloin aina kaunistelin kaikkea. Mutta kai ne resurssit ovat niin surkeat, että kaikki jotka pääsevät ylös sängystä halutaan vain ulos paikkoja viemästä.

Mene ensi kerralla yksityiselle. Suomen julkinen terveydenhoito on mt potilaille aivan hirveää. Toedän mistä puhun

Jouduin pakkohoitoon kun yritin hukuttaa itteni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Energiaa löytää kyllä jos haluaa parantua niin ainakin itselle kävi. Eriasia on se jos ei edes halua parantua. En naisista tiedä mutta miehenä ainakaan ei minkäänlaista apua saa ellet sitä itse hae.

Mistä edes tulee ajatus, että naiset saisivat jotenkin paremmin apua? Jollain konkreettisella seurauksella kuten alaikäisenä olemalla paljon poissa koulusta opettaja saattaa ottaa yhteyttä perheeseen, joka saattaa ottaa yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Jos mitään tuollaista ei tapahdu, mistä se apu tulisi?

No jaa, mitään ei saata tapahtua tuollaisessakaan tilanteessa. Olen nainen ja olin alaikäisenä paljon pois koulusta, nukahtelin tunneilla, ei mennyt hyvin. Syynä oli masennus ja hankalat kotiolot. Kukaan ei sanonut oikein juuta eikä jaata asiaan, nyt aikuisena ihmettelen miten kukaan ei puuttunut mitenkään. Vanhempani saattoivat kyllä tietämättäni valehdella tilanteen opettajille paremmaksi, mutta nykyään omasta silloisesta tilanteestani paukkuisi lasut suuntaan ja toiseen.

Kävin kerran ja kun terapeutille kyyneleet silmissä yritin kertoa asioistani, joku toinen tuli huoneeseen ja sanoi että minun pitää lähteä koska huone on varattu.

Mutta ei hätää, terapeutti sanoi että olen vain väsynyt niin en ilmeisesti edes tarvitse koko terapiaa.

Oli ensimmäinen ja viimeinen kerta

Minulle kehittyi paha ihottuma, ja vasta se sai hakeutumaan lääkärille. Mainitsin tutkimuksen ohessa mahdollisen masennuksen, ja lääkäri ymmärsi vaihtaa masennuksen ykkösasiaksi ja ihottuman sekundääriseksi. Diagnoosi oli keskivaikea masennus, ja sain mielialalääkkeet, sekä voiteet ihottuman hoitoon, mikä johtui huonosti hoidetusta haavasta. Tästä on nyt noin kuukausi, ja ymmärrän vihdoin, että ilman haavaa ja ihottumaa kuvittelisin kaiken olevan hyvin.

Ottakaa yhteyttä lääkäriin, hankkikaa apua, älkää yrittäkö olla vahvoja jos ette ole. Viimeiset pari vuotta eivät ole olleet helppoja kenellekään. Jos on alttiutta masennukseen, eristäytyminen ei tee hyvää.

Tsemppiä kaikille.

Sairastuin psykoottiseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ihana tervhoitaja neuvolassa tunnisti ja hoputti sihteerille hakemaan akuuttia lääkäriaikaa. Sihteerin naamasta näki kuinka iljetin häntä lapsellisilla ongelmillani, ei suostunut antamana lääkärin aikaa, sanoi kirjaimellisesti näin: "No mä jään miettimään kuinka akuutti tää sinun ongelmasi on". Pääsin hädin tuskin rakennuksesta ulos kun aloin itkemään. Koin oloni niin uskomattoman vastenmieliseksi ja epäonnistuneeksi.

Soitin seuraavalla viikolla päivystävään sosiaalihuollon numeroon ja sain apua. Pelottavaa ajatella että tuommoista kehtaa vähätellä, sihteeri oli nimikylttinsä mukaan lähihoitaja koulutukseltaan. Noh, loppuhyvin kaikki hyvin, en tappanut itseäni ja sain pidettyä lapsestani sosiaalihuollon avulla huolta.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kerran ja kun terapeutille kyyneleet silmissä yritin kertoa asioistani, joku toinen tuli huoneeseen ja sanoi että minun pitää lähteä koska huone on varattu.

Mutta ei hätää, terapeutti sanoi että olen vain väsynyt niin en ilmeisesti edes tarvitse koko terapiaa.

Oli ensimmäinen ja viimeinen kerta

Minkälainen terapeutti toimii noin? Todella törkeää!

Vierailija kirjoitti:

Minulle kehittyi paha ihottuma, ja vasta se sai hakeutumaan lääkärille. Mainitsin tutkimuksen ohessa mahdollisen masennuksen, ja lääkäri ymmärsi vaihtaa masennuksen ykkösasiaksi ja ihottuman sekundääriseksi. Diagnoosi oli keskivaikea masennus, ja sain mielialalääkkeet, sekä voiteet ihottuman hoitoon, mikä johtui huonosti hoidetusta haavasta. Tästä on nyt noin kuukausi, ja ymmärrän vihdoin, että ilman haavaa ja ihottumaa kuvittelisin kaiken olevan hyvin.

Ottakaa yhteyttä lääkäriin, hankkikaa apua, älkää yrittäkö olla vahvoja jos ette ole. Viimeiset pari vuotta eivät ole olleet helppoja kenellekään. Jos on alttiutta masennukseen, eristäytyminen ei tee hyvää.

Tsemppiä kaikille.

Hienoa, että sait pilleripurkin käteen. Olen kokeillut tuota kaksi kertaa, eikä kumpikaan kerta auttanut mitään. En mene enää ikinä mielenterveysasioissa lääkäriin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Energiaa löytää kyllä jos haluaa parantua niin ainakin itselle kävi. Eriasia on se jos ei edes halua parantua. En naisista tiedä mutta miehenä ainakaan ei minkäänlaista apua saa ellet sitä itse hae.

Mistä edes tulee ajatus, että naiset saisivat jotenkin paremmin apua? Jollain konkreettisella seurauksella kuten alaikäisenä olemalla paljon poissa koulusta opettaja saattaa ottaa yhteyttä perheeseen, joka saattaa ottaa yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Jos mitään tuollaista ei tapahdu, mistä se apu tulisi?

No jaa, mitään ei saata tapahtua tuollaisessakaan tilanteessa. Olen nainen ja olin alaikäisenä paljon pois koulusta, nukahtelin tunneilla, ei mennyt hyvin. Syynä oli masennus ja hankalat kotiolot. Kukaan ei sanonut oikein juuta eikä jaata asiaan, nyt aikuisena ihmettelen miten kukaan ei puuttunut mitenkään. Vanhempani saattoivat kyllä tietämättäni valehdella tilanteen opettajille paremmaksi, mutta nykyään omasta silloisesta tilanteestani paukkuisi lasut suuntaan ja toiseen.

Olin itse niin paljon poissa, että se olisi ruvennut pian vaikuttamaan yläkoulusta pääsyyn. Siihen aikaan olisi myös pitänyt pyyttää poissaolokuittauksia johonkin vihkoon, mitä en tietenkään tehnyt. 

Totta puhuen vaikka pääsinkin sitten puhumaan jollekin tyypille joka arvioi olenko masentunut, ei siitä seurannut vielä silloin mitään koska itse olin sitä mieltä etten ole masentunut. Eli lopulta mitään ei edes tapahtunut, ennen kuin parin vuoden päästä kun alkoi olla vaikeuksia poistua ulko-ovesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En aluksi olisi hakenutkaan ilman perheen apua.

Jouduin käymään eri paikoissa niin monta kertaa, että aloin olla ihan täynnä sitä samojen asioiden selittämistä sadannen kerran ja useammankin kerran hoitosuhde katkesi, kun en nähnyt mitään hyötyjä siinä.

Viimeisimmän kerran kun hain itse uudestaan apua kun tuntui että on pakko, sieltä "avun" puolelta tullut vähättely vei motivaation. Oli sitä vähättelyä kyllä ollut melkein jokaisessa muussakin paikassa, mutta ajattelin että nyt otettaisiin vähän enemmän tosissaan, kun olin oppinut kertomaan ajatukseni rehellisemmin kuin nuorempana jolloin aina kaunistelin kaikkea. Mutta kai ne resurssit ovat niin surkeat, että kaikki jotka pääsevät ylös sängystä halutaan vain ulos paikkoja viemästä.

Mene ensi kerralla yksityiselle. Suomen julkinen terveydenhoito on mt potilaille aivan hirveää. Toedän mistä puhun

Menisin kyllä, jos olisi varaa. Mutta syy miksi ei ole varaa on juuri se, että mielenterveys on ollut nuoresta asti huono ja paljon meni aikaa hukkaan kun ei kyennyt tekemään mitään kunnollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kehittyi paha ihottuma, ja vasta se sai hakeutumaan lääkärille. Mainitsin tutkimuksen ohessa mahdollisen masennuksen, ja lääkäri ymmärsi vaihtaa masennuksen ykkösasiaksi ja ihottuman sekundääriseksi. Diagnoosi oli keskivaikea masennus, ja sain mielialalääkkeet, sekä voiteet ihottuman hoitoon, mikä johtui huonosti hoidetusta haavasta. Tästä on nyt noin kuukausi, ja ymmärrän vihdoin, että ilman haavaa ja ihottumaa kuvittelisin kaiken olevan hyvin.

Ottakaa yhteyttä lääkäriin, hankkikaa apua, älkää yrittäkö olla vahvoja jos ette ole. Viimeiset pari vuotta eivät ole olleet helppoja kenellekään. Jos on alttiutta masennukseen, eristäytyminen ei tee hyvää.

Tsemppiä kaikille.

Hienoa, että sait pilleripurkin käteen. Olen kokeillut tuota kaksi kertaa, eikä kumpikaan kerta auttanut mitään. En mene enää ikinä mielenterveysasioissa lääkäriin. 

Toisella kertaa minäkin vasta avun sain. Ensimmäinen kerta meni miten meni, ja tosiaan muista oireista lähdin lääkäriin kuin mielenterveyden oireista.

Avaudu kaikesta lääkärille, kerro pienimmätkin vastoinkäymiset ja ongelmat. Valita valittamasta päästyäsi. Sukulainen kertoi, että vanhempi rouva oli käynyt lääkärissä valittamassa polveaan, ja sanonut lopuksi kyllähän tässä toimeen tullaan. Ei operoitu polvea ennenkuin oli liian myöhäistä. Olkaa rehellisiä itsellenne ja myös sille lääkärille.

Sisko kädestä pitäen "pakotti" varaamaan ajan lääkäriin. Istui vieressä, kun varasin. Lainasi vielä rahat, että pääsin yksityiselle.

Se ns. apu on lääkekierre ja pinnallinen itsestäänselvyyksien höpöttely. Moni menee paljon huonompaan jamaan kun ei tule kohdatuksi, lääkkeistä tulee pelkkiä sivuvaikutuksia.

En jaksanutkaan. Koulu sitten määräsi lääkärille ja lääkäri pakkohoitoon.