Äitienpäivästä. Mä tiedän olevani huono ihminen, äiti ja vaimo mutta siitä

huolimatta ajattelin vähän valittaa tänne. Ja synä on niin vähäinen asia kuin se, että mieheni aikoo ostaa äitienpäiväkakun. Lapset haluais tehdä sen isänsä kanssa ja puhuivat jo miten sen koristelevat. Tänään mies ilmoitti lapsille, että kakku ostetaan, hän ei sitä "ehdi" tehdä. Syy kiireeseen ja haluttomuuteen on se, että kakun tekemiseen menis kallisarvoista peliaikaa. Joutusi lauantaina ja sunnuntaina olemaan omien lastensa kanssa ja joutuis hylätä sen rakkaan nettipelin ja ne ihanat pelikaverit. Olishan se kamalaa. Joten kipaistaan pikaisesti huomenna kauppaan, ostetaan se kakku ja joku kukkapuska. Keitetään sunnuntaina kahvit ja lätkäistään kakku pöytään. Oman kakunpalan syömisen jälkeen voi sitten istua tietokoneen ääreen ja pelata loppupäivän, kun velvollisuudet on hoidettu.

En tiedä, mietin että jos tekis sen kakun lasten kanssa itse. Eihän tuo suuri vaiva ole. Eniten kuitenkin nyppii se että minä lapset ei näemmä merkata tolle miehelle yhtään mitään. Olemme juuri sen ostetun pakkokakun arvoisia. Ei enempää. Nettipelikaveri, joita tuo ei edes tunne oikeassa elämässä, on miehelle tärkeämpiä. Niiden seurassa menee illat ja viikonloput. Me oikeat ihmiset saamme tasan pakolliset ja nekin on koko ajan vähenemässä. Mies kun karsii kaiken mahdollisen, jotta saa istua koneellaan.

Ja joo, kyllä mä tästä parisuhteesta vielä joku päivä lähden. Se lopullinen päätös vaan odottaa kypsymistään. Toivo elää vielä, vaikken enää edes itsekään ymmärrä miksi.