Lue keskustelun säännöt.
Miten olette toipuneet masennuksesta?
02.05.2015 |
Omakohtainen kokemus on että pitkä on tie, jossa on tullut melkoisia aallonpohjia ja rytkyttänyt on välillä oikein kunnolla. Olen nyt 26-vuotias ja tietämättäni ollut masentunut varmaan jo jostain teini-ikäisestä saakka. En nyt toki ihan yhteen putkeen, mutta kuitenkin suurimman osan tuosta ajasta.
Itselleni yksi iso asia on ollut se että ihan oikeasti tunnustaa sen asian itselleen. Ei pakene enää sitä mihinkään. Häpeä ainakin laskee otettaan silloin, kun kuvaan astuu semmoinen terve sairaudentunto. Kaikki "ota itseäsi niskasta kiinni" neuvot ovat semmoisia että niillä ei kauheasti mitään tee masennuksesta parantumisen kanssa.
Asioiden tiedostaminen ja jotenkin se että ajan kanssa ajatusmaailma rupeaa muuttumaan positiivisemmaksi. Rupeaa tekemään asioita jotka tuottavat iloa, joka edesauttaa sitä että se asioiden märehtiminen loppuu, josta ei loppujen lopuksi ole niin minkäänlaista hyötyä. Toki asiat pitää selvittää itselleen, jos jotain selvitettävää on. Ihmisten pariin pääseminen myös on tosi tärkeä juttu. Liikunta ja hyvä ruokavalio myös.
Kommentit (24)
Lääkityksen (Venlaflaxin) avulla selvisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran jatkan vielä tuota että kaikista negatiivisuutta henkivistä ja ns. myrkyllisistä ihmisistä eroon hankkiutuminen myös on tärkeää. Kun olosuhteet ja ihmiset tukevat ympärilläsi sitä toipumista ja siellä on iloa sen kurjuudessa möyhimisen sijasta.
Toivuin lääkityksellä ja terapialla, pelkkä lääkitys ei tehonnut. Terapiassa opin kyseenalaistamaan pinttyneitä haitallisia ajattelumalleja, jotka olivat pitäneet mut pohjamudissa. Vointi alkoi helpottaa muutamassa kuukaudessa, puolen vuoden jälkeen alkoi näkyä selviä toipumisen merkkejä. Vuoden päästä pystyin palaamaan opintojen pariin ja nyt vajaa kaksi vuotta terapia aloittamisesta voin sanoa olevani jälleen oma itseni, täysillä kiinni elämässä :)
Lääkityksen ja neljän vuoden psykoterapian avulla.
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:13"]
Toivuin lääkityksellä ja terapialla, pelkkä lääkitys ei tehonnut. Terapiassa opin kyseenalaistamaan pinttyneitä haitallisia ajattelumalleja, jotka olivat pitäneet mut pohjamudissa. Vointi alkoi helpottaa muutamassa kuukaudessa, puolen vuoden jälkeen alkoi näkyä selviä toipumisen merkkejä. Vuoden päästä pystyin palaamaan opintojen pariin ja nyt vajaa kaksi vuotta terapia aloittamisesta voin sanoa olevani jälleen oma itseni, täysillä kiinni elämässä :)
[/quote]Minusta tämä on tosi tärkeää, että osaa mennä sinne oman pään sisälle ja näkee ne omat pinttyneet tavat ajatella itsestään, joilla pitää itsensä juuri siellä likavellissä. Että älyää sen, että minähän itse luonkin päässäni tämän kurjuuteni ja kun tämän tajuan niin minulle herää myös voima ja mahdollisuus muuttaa tapani ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääkkeillä. Mutta mun masennus toistuu ja aaltoilee joten ei siitä parane. Se seuraa minua läpi elämän kuin varjo. Lääkkeillä selviän huonoista jaksoista. Näin on ollut jo 10 vuotta.
Jep sama: k-päät elämäst huitin***tuun ja ne joiden kans pakko olla tekemisis ni mahd vähän, eikä siis anna mitään ylimääräisä aikaa elämästään heille. Pitkä tie, mut kyllä vaan kirkastu päivä niin hemmetin monien vuosien jälkeen. Ja liikunta nyt loppuvaiheessa kruunannut kaiken <3 Lääkkeisiin en usko, ne hoitaa oiretta, ei syytä.
Tsemppiä ap :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:19"]
Lääkkeisiin en usko, ne hoitaa oiretta, ei syytä.
[/quote]Tästä olen ihan samaa mieltä
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:30"]
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:19"]
Lääkkeisiin en usko, ne hoitaa oiretta, ei syytä.
[/quote]Tästä olen ihan samaa mieltä
[/quote]
Tämä voi tulla teille yllätyksenä, mutta masennusta on eri vaikeusasteista ja eri syistä johtuvaa. Jos kyseessä on aivokemiasta johtuva masennus, silloin ei terapeutille lätinä auta, ja lääkkeet hoitavat sitä syytä. Minusta on todella ikävää, että liikunnasta ja jeee, kaikesta kivasta ja ihqusta terpasta avun löytäneet tulevat Jehovan todistajan innolla kertomaan Ainoaa Oikeaa Totuutta. Moni masentunut kuitenkin selviää päivästä toiseen, tappamatta itseään, juuri lääkityksen avulla. Ihan sama uskotteko te siihen vai ette.
Eikö tärkeintä ole että jokin toimii? Jos masennuksen taustalla on huono itsetunto tai lapsuuden traumat, ei niitä lääkitys parannakaan. Mutta jos sairaus johtuu aivokemian häiriöistä, silloin se on välttämätön. Lievään masennukseen ei lääkkeitä pitäisikään määrätä, ainoastaan keskivaikeaan ja vaikeaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:30"]
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:19"]
Lääkkeisiin en usko, ne hoitaa oiretta, ei syytä.
[/quote]Tästä olen ihan samaa mieltä
[/quote]
Lääkkeistä on se apu, että näkee elämää vähän muutenkin kuin masentuneena ja alkaa taas uskoa, että kykenee ajattelemaan myönteisesti. Minulla auttoi myös, kun sai konkreettisia asioita yhtäkkiä tehtyä. Terapia on tärkeää tunnistamaan mikä omissa ajatuksissa jumittaa ja siinä oppii viemään ajatuksia sen masennuksen kierteen ohi.
Loppujen lopuksi mikään muu ei paranna masennusta kuin masentunut itse, oli lääkkeitä tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:37"]
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:30"]
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:19"]
Lääkkeisiin en usko, ne hoitaa oiretta, ei syytä.
[/quote]Tästä olen ihan samaa mieltä
[/quote]
Tämä voi tulla teille yllätyksenä, mutta masennusta on eri vaikeusasteista ja eri syistä johtuvaa. Jos kyseessä on aivokemiasta johtuva masennus, silloin ei terapeutille lätinä auta, ja lääkkeet hoitavat sitä syytä. Minusta on todella ikävää, että liikunnasta ja jeee, kaikesta kivasta ja ihqusta terpasta avun löytäneet tulevat Jehovan todistajan innolla kertomaan Ainoaa Oikeaa Totuutta. Moni masentunut kuitenkin selviää päivästä toiseen, tappamatta itseään, juuri lääkityksen avulla. Ihan sama uskotteko te siihen vai ette.
Eikö tärkeintä ole että jokin toimii? Jos masennuksen taustalla on huono itsetunto tai lapsuuden traumat, ei niitä lääkitys parannakaan. Mutta jos sairaus johtuu aivokemian häiriöistä, silloin se on välttämätön. Lievään masennukseen ei lääkkeitä pitäisikään määrätä, ainoastaan keskivaikeaan ja vaikeaan.
[/quote]Minä vaan sanoin että olen samaa mieltä. Ei siitä ole mitään syytä pelihousujaan polttaa.
Luulisin, etten pääse siitä taipumuksesta koskaan eroon, mutta paras oivallus on ollut ottaa masennus vain vastaan. Sen sijaan että vihaisin sitä ja uikuttaisin miten se pilaa elämäni, olen tavallaan ottanut sen kaveriksi: "Oikei, mun pää on taas tätä mieltä. Ollaan sitten masentuneita, mutta ei olla kauaa. Kaksi päivää saat maata ja 2 viikkoa kulkea korvat lurpallaan, mutta sitten loppuu!!!" - Terapeutti on myös sitä mieltä, että en välttämättä ole masentunut, vaan reagoin vain asioihin. Elämä on oikeasti raskasta.
Eli tavallaan en syytä itseäni siitä, että taas sitä mennään, mukaudun siihen. Mutta en jää makaamaan kurjuuteen. Annan sen olla aikansa ja otan sitten käyttön ne konstit, joilla voin pakottaa itseni elävien kirjoihin. Tunnen itseni jo niin hyvin, että tunnistan syklin jolla menen ja tiedän konstit jolla sieltä nousen. Pakottaa ei voi, mutta masnnusjaksoa voin keventää ja lyhentää itse.
Tärkeätä on ollut myös oivaltaa, että se on minun omissa käsissäni yksin, ei kenenkään muun vika eikä ansio.
rva 44v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät tämänkään ketjun masentuneet taaskaan depressiopotilailta vaikuta. Enemmänkin elämäntaidottomilta poloisilta, jotka harrastavat sairaan uraa.
Äitini ja poikaystäväni pakottivat lääkäriin, sain lääkityksen... Kävin muka pari kertaa "juttelemassakin" (siitä ei ollut mitään hyötyä). Lopullinen tekijä taisi olla se kun pääsin johonkin palkattomaan työharjoitteluun päiväkodille. Kuukauden olin ns koeajalla ja jos meni hyvin niin sain työpaikan. Itse en koskaan halua lapsia ja olen siis vela, mutta rakastan lapsia. Lasten iloisuus ja vilpittömät kiintymyksen osoitukset sai mut näkemään että mussakin on jotain hyvää. Mun kannatti elää ja olla olemassa. Mun elämä ei ollut turha kun joka aamu mut otettiin avosylin vastaan ja lauma lapsia rynnisti halaamaan.
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:50"]
Luulisin, etten pääse siitä taipumuksesta koskaan eroon, mutta paras oivallus on ollut ottaa masennus vain vastaan. Sen sijaan että vihaisin sitä ja uikuttaisin miten se pilaa elämäni, olen tavallaan ottanut sen kaveriksi: "Oikei, mun pää on taas tätä mieltä. Ollaan sitten masentuneita, mutta ei olla kauaa. Kaksi päivää saat maata ja 2 viikkoa kulkea korvat lurpallaan, mutta sitten loppuu!!!" - Terapeutti on myös sitä mieltä, että en välttämättä ole masentunut, vaan reagoin vain asioihin. Elämä on oikeasti raskasta.
Eli tavallaan en syytä itseäni siitä, että taas sitä mennään, mukaudun siihen. Mutta en jää makaamaan kurjuuteen. Annan sen olla aikansa ja otan sitten käyttön ne konstit, joilla voin pakottaa itseni elävien kirjoihin. Tunnen itseni jo niin hyvin, että tunnistan syklin jolla menen ja tiedän konstit jolla sieltä nousen. Pakottaa ei voi, mutta masnnusjaksoa voin keventää ja lyhentää itse.
Tärkeätä on ollut myös oivaltaa, että se on minun omissa käsissäni yksin, ei kenenkään muun vika eikä ansio.
rva 44v
[/quote]
Niin. Reaktiivinen masennus ja krooninen masennus ovat kaksi eri asiaa. Edellinen on just sitä reagointia.
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:52"]
Eivät tämänkään ketjun masentuneet taaskaan depressiopotilailta vaikuta. Enemmänkin elämäntaidottomilta poloisilta, jotka harrastavat sairaan uraa.
[/quote]Nämä kommentit kertovat vain kirjoittajasta itsestään ja kannattaa jättää omaan arvoonsa. Viha on vittumainen tunne, varsinkin kun se kohdistuu omaan itseensä.
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:52"]
Eivät tämänkään ketjun masentuneet taaskaan depressiopotilailta vaikuta. Enemmänkin elämäntaidottomilta poloisilta, jotka harrastavat sairaan uraa.
[/quote]
Sieltähän se tuli. "Minun masennukseni on parempi kuin sinun". En lähde väittämään vastaan, yhtään pahempaa versiota en todella itselleni haluaisikaan. Olen kokenut sairaalajaksonkin, mutta en esimerkiksi yhtään psykoosijaksoa enkä ole eläkkeellä psykiatristen syiden takia. 14
Se mitä itsekseen voi tehdä, niin opetella hyväksymään, tuntemaan ja purkamaan rakentavasti omat tunteet (erityisesti vihan). Parhaiten tämä onnistuu kuitenkin terapiassa. Joskus olen lukenut, että masennus on itseen päin kääntynyttä vihaa, ja ahdistus sitä kun ei osaa tunnistaa omia tunteitaan. Omasta mielestäni siinä on aika paljon perää.
Toipumisvaiheessa puolestaan on pakko alkaa olemaan myös itsekriittinen, ja tunnistaa itsessään ne virheajatelmat ja -teot, mitkä johtavat masennukseen, ja esimerkiksi ihmissuhderiitoihin jos niitä on. Jos siis pysyvää muutosta halajaa, niin on pakko tajuta toden teolla että vain itse on vastuussa elämästään ja omista tunteistaan. Ne eivät ole kenenkään muun vastuulla. Tämä on vapauttavaa, koska se myös tarkoittaa sitä, että muut ihmiset ovat vastuussa omasta elämästään ja tunteistaan. Eikä se suinkaan tarkoita sitä, että ei autettaisi toisiamme tai vaadittaisi ihmissuhteilta hyväntahtoisuutta. Päinvastoin, päätät itse missä seurassa liikut. Hankalinta itselleni oli muuten tajuta, että ne jotka eivät koskaan kritisoineet toimiani, eivät oikeasti olleet niitä "todellisia" ystäviä. Oikea ystävä haluaa, että pärjäät elämässä. Jos jokainen valintasi saa sinut kurjemmaksi, niin oikea ystävä siitä myös (kauniisti) sanoo. No tämä meni jo ohi aiheen, mutta voi kun olisin nuorena tuon ymmärtänyt, sillä parikin hyvää ystävyyssuhdetta katosi, ja jäljelle tuolloin jäivätkin ne, jotka halusivat että jumiudun samaan elämäntilanteeseen kuin he. Nyt onneksi lähipiiri hyvää seuraa, ja elämänasenne kohdillaan :) Tsemppiä sinulle, ja muista että kaikki lähtee ihan alkuun niistä tunteista, tämä loppuhöpinä on vasta silloin avuksi kun pahin vaihe on ohitettu.
up