En jaksa enää yksinäisyyttä

Olen kärsinyt yksinäisyydestä viimeisen 8 vuoden ajan. Viimeksi peruskoulun viimeisillä luokilla kuuluin kaveriporukkaan, jolla oli tapana kokoontua viettämään aikaa yhdessä vähintään kerran viikossa, sen lisäksi että näimme päivittäin koulussa. Yhdeksännen luokan jälkeen porukkamme hajaantui opiskelemaan ja silloin olin ensimmäisiä kertoja täysin yksin mm. ruokatauoilla ja muilla vapailla. En osannut tutustua uusiin opiskelutovereihin, koska minua oli kiusattu 7-luokkaan saakka ja osa "kiusaajista" jatkoi opiskelua samassa paikassa. Lisäksi (ehkä kiusaamisesta johtuen) olin ja olen vielä edelleenkin ujo, ja inhoan esillä olemista ja kaikkien huomion keskittymistä minuun.

Opiskeluiden aikana totuin olemaan yksin ja "erillään" luokkatovereista, joiden kanssa sanottiin vain huomenet aamulla ja heipat iltapäivisin. En välittänyt, ja valmistuin ammattiin. Vuoden verran valmistumisen jälkeen tein töitä, enkä työelämään totutellessa osannut oikein kaivata seuraa pitkien työpäivien jälkeen - halusin levätä ja introverttinä ihmisenä nauttia omasta rauhasta. Silloisessa työyhteisössä en tutustunut läheisemmin kehenkään työkaveriin, tapasin heitä töissä ja sillä siisti.

Noin puoli vuotta sitten tapasin avomieheni ja muutin hänen perässään uuteen kaupunkiin. Olin innoissani ja ajattelin, että ehkä löytäisin täältä elämääni ystäviä kun kukaan ei tuntisi minua ennalta eikä tietäisi mm. taustaani kiusattuna. Toisin kävi, uudesta työpaikastani en ole saanut kavereita vapaa-ajalle, enkä tunne uudesta kaupungista heidän lisäkseen muita kuin avomieheni. Muutaman kerran olen tavannut hänen kavereitaan ja ollut porukassa, mutta uutena ja muualta muuttaneena on vaikeaa päästä vuosia yhdessä olleiden ystävien joukkoon. Ja kun he kaikki opiskelevat ja minä käyn töissä, mikä tekee tutustumisen hankalammaksi yhteisten puheenaiheiden puuttuessa.

Nyt olen yksin kotona istuessani ja miehen ollessa menoillaan taas siinä pisteessä, että tekisi mieli palata takaisin kotikaupunkiin, sillä ei elämä siellä ainakaan huonommiksi voisi mennä. Tuntuu että olen yrittänyt kaikkeni, kirjoitellut aktiivisesti nettipalstoilla ja viestitellyt siellä olleiden kaveriehdokkaiden kanssa, mutta viestittely loppuu aina muutamaan virkkeeseen. Musta tuntuu että olen varmasti kauhea kun kukaan ei halua tutustua, vaan uudet kaveruudet stoppaavat jo ennen livetapaamista. Harrastuksia olen miettinyt, mutta ujoudesta johtuen esimerkiksi ryhmäliikuntatunnille en rohkenisi mennä yksin.

En tiedä jaksoiko kukaan lukea, mutta teki hyvää avautua. Vinkit tilanteeseen ovat tervetulleita!

- N21