Lue keskustelun säännöt.
Hankala äiti
28.04.2015 |
Olen päälle 30-vuotias nainen, jolla ongelmana taitaa olla äiti joka tietää kaiken paremmin. Äitini on aina ollut semmoinen hössöttävä, ei mikään penaalin terävin kynä, muttei mikään älykääpiökään. Ehkä pitäisi sanoa, että ihan fiksu, mutta sosiaalisessa mielessä aika rasittava ja kanamainen. Kova tekemään asioita muiden puolesta, ja tekemään oletuksia siitä mitä nämä oikeasti haluavat.
Koska olen luonteeltani hiljainen ja periksiantavainen, ei äidin kanssa ole verisiä riitoja aikuisiällä tullut kuin yksi (hän halusi tehdä meidän häistä semmoiset perinteiset näyttävät sukukinkerit kliseisillä yksityiskohdilla ja ohjelmanumeroilla, vaikka itse halusimme vain vaatimattoman vihkimisen kappelilla ja sitten kivaan ravintolaan pienellä porukalla). Pienempiä juttuja tapahtuukin sitten useammin, mutta en usko että äiti edes tajuaa että mikään on pielessä. Yleensä mielestäni aikuisiällä äidin kanssa on kuitenkin ollut ihan mukava viettää aikaa, siis jos tilanne ei ole semmoinen, että hänen mielestään minun pitäisi saada/tehdä jotain mitä en halua.
Tänään lähdin hänen kanssaan kaupoille. Äiti oli etsimässä uusia silmälaseja ja oli ehdottanut että mentäisiin yhdessä katsomaan, niin voitaisiin auttaa toisiamme rillien valinnassa (vertailu kaupassa on testilasit päässä vaikaa, kunnolla likinäköisiä kun molemmat ollaan). Aika pian kävi kuitenkin ilmi että a) äiti ei oikeasti ollut aikeissa katsoa laseja itselleen b) äiti katsoi tarpeelliseksi alkaa selittelemään rillimakuani ja -tarpeitani myyjille vaikka olin ensin todennut että katselen alkuun itsekseni ympärilleni c) äiti ei meinannut millään uskoa etten haluaisi ostaa nyt uusia rillejä, koska mitkään kokeilemistani eivät tuntuneet tarpeeksi kivoilta. Ajattelin että olisi ollut mukava mennä kahville kaupalla käynnin jälkeen, mutta äidin käytös alkoi ottamaan päähän sen verran että katsoin parhaaksi lähteä kotiin. Oli varmaan vähän ihmeissään, kun koko tapaaminen kesti vain puolisen tuntia, mutta se tuputtaminen ja kuuntelemattomuus alkoi niin suututtaa ja toi ne kaikki edelliset kerrat elävästi mieleen.
Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut, voisiko huono itsetuntoni ja ovimattomainen käytökseni (jotka ovat osaltaan johtaneet masentumiseeni) ehkä seurausta äidistäni, joka tahtoi (ja itseasiassa tahtoo edelleen) aina auttaa kaikissa mahdollisissa asioissa, tuputtautua elämääni, määritellä mitä haluan ja hoitaa hankalat tilanteet puolestani. Olen päätynyt aikuisiällä useammankin kerran tekemään isojakin asioita toisin kuin olisin itse todella halunnut äidin jatkuvan painostuksen takia, ihan vaan siksi että se sama virsi edes hetkeksi lakkaisi. Haluaisin äidin ymmärtävän, että olen aikuinen ihminen ja kykenevä tekemään omat päätökseni ja hoitamaan omat asiani. Ja että jos apua kaipaan, osaan sen hänelle kertoa.
En kuitenkaan tiedä miten voisin kertoa tämän äidille häntä loukkaamatta. Äidin oma äiti on kovin sairas, hän toimii tämän omaishoitajana, ja pahoin pelkään ettei mummi näe enää seuraavaa kevättä. Tämä on ymmärrettävästi kovin raskasta hänelle. Äiti on myös tietyissä asioissa kova loukkaantumaan (muistissa vielä kuinka paljon hän loukkaantui ja itki kun kielsin häntä enää puuttumasta hääjärjestelyihin). Miten sanoisin mahdollisimman kiltisti äidille että haluaisin olla hänen tasaveroinen ystävänsä ja toivoisin että hän kohtelisi minua kuten muitakin aikuisia ihmisiä?
Kommentit (12)
Aikuistu ja itsenäisty! Jos se edellyttää väistämättä läheisen ihmisen loukkaamista, niin se on vaan voivoi. Ei sinun ongelmasi vaan äitisi.
Useimmat nuoret elävät sen vaiheen jo murrosiässä. Sinä olet ilmeisesti ohittanut sen vaiheen, ja edelleen roikut äidissäsi. Ehkä huomaat, että äitisi voi loukkaantua joka tapauksessa, tekipä niin tai näin jos on loukkaantuakseen. Yleensä hänen kaltaisiaan on mahdotonta miellyttää. Älä edes yritä enää!
Kysy äidiltäsi ihan suoraan, että pitääkö hän sinua jollakin tavalla osaamattomana ja kykenemättömänä, vai miksi hän puuttuu sinun asioihisi? 0letko ainoa lapsi vai tekeekö hän samaa sisaruksillesi? Voihan se olla, että äitisi oma persoona ja identiteetti on niin tiiviisti sidoksissa äitiyteen, että hän ei enää osaa ajatella itseään muussa roolissa kuin "maijanmamina".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, minussa taitaa olla se vikana etten halua enkä uskalla koskaan loukata ketään tahallisesti, sillä se aiheutaa niin suurta ahdistusta... Suhteen äitiin olen yrittänyt hoitaa joko vain sietämällä tai välttelemällä häntä. Minulla on veli, josta ei ole kasvanut samanlaista vässykkää, vaan mies joka sanoo ihmisille välillä turhankin ilkeästi (onko se sitten seurausta siitä että muu ei ole äidin kanssa auttanut, sitä en tiedä). Kyllä äiti häntäkin yrittää holhota, mutta huonommalla menestyksellä. Kun sitten kuulen kuinka veli on taas lopettanut vähäksi aikaa yhteydenpidon äitiin tästä ilmeisesti suivantuneena, ja kuinka se häneen koskee, en itse enää haluaisi aiheuttaa hänelle lisää surua, ja ennen kaikkea ahdistusta itselleni.
Alat vaan tekee niin ku itse tahdot ja pidät pääsi. Ei siinä sen kummempia.
Tiedän tunteen. Onneksi asun kaukana omasta äidistäni. Hän kuulostaa samanlaiselta kuin ap:n äiti. Välillä huomaan tehneeni jotain täysin eritavalla kuin olin aikonut, kun äitini on saanut minut vakuutettua, että asia kannattaa tehdä kuten hän sanoo.
Älä kysy ja kerro kaikkia asioitasi äidillesi. Toimi, tee ja päätä ilman että puhut asioista äitisi kanssa.
Kun tapaat äitiäsi, juttelet niitä näitä vähemmän tärkeistä asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo tärkeistä asioista puhumattomuus voisi kohdallani olla se paras keino, kiitos vinkistä! Vaatinee silti harjoitusta, sillä en todellakaan oma-aloitteisesti asioistani äidille nytkään puhu, enemmänkin vaan välillä on pakko jotain lyhyesti vastata kun äiti jatkuvasti utelee ja kyselee.
Toiselle paikkakunnalle olen myös joskus haaveillut muuttavani, mutta harmi kyllä ollaan molemmat miehen kanssa sellaisella alalla, että pääkaupunkiseudun lisäksi ei ole montaakaan paikaa missä olisi töitä tarjolla. Mies on myös ilmeisen tykästynyt nykyiseen sijaintiimme kartalla (vaikka on pohjoisesta kotoisin).
Jos haluat kertoa äidillesi miltä sinusta tuntuu, kirjoita hänelle kirje. Hän ei voi keskeyttää sinua ja hänellä on aikaa sulatella lukemaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kopioi tuo alkuperäinrn viestisi ja lähetä äidille kirjeenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sinä olet koko ikäsi mahdollistanut ja sallinut äitisi käyttäytyä noin. Toki, lapsen on aika hankala heittäytyä itsenäiseksi, kun hänet on kasvatettu tahdottomaksi, sitä omaa tahtoa ei ole päässyt kehittymään.
Mutta sinä jo olet pitkän aikaa asunut omillasi, joten miten IHMEESSÄ sinä yhä sallit äitisi komennella itseäsi? Miksi ihmeessä? Onko sinun mielestäsi oikeasti reilua ja oikein, että kaikki nuo vuodet olet oikeastaan kannustanut äidissäsi tuota toisten elämään puuttumisen vimmaa, ja sitten syytät häntä kaikesta?
Ei, en ole sitä mieltä, että lapselta voi odottaa oman äitinsä vastustamista, mutta sinä et enää ole lapsi. Ota vastuu itsestäsi ja rajoistasi NYT. Toki, on sinulle helppo ratkaisu syytää äitisiä kaikesta, mikä ei onnistu. "Olen tahdoton, enkä kykene etenemään uralla ja puolustamaan itseni, mutku se oli se äiti...."
Mutta mitäpä jos lakkaisit pakenemasta äidin selän taakse ja ottaisit ja vetäisit rajasi. Äiti saa sanoa mielipiteensä, mutta muistuta häntä siitä, että "äiti, sulla on sun mielipide, mutta minä olen eri mieltä, ja minä päätän omista asioistani itse." Ihan rauhallisesti sanot, ja pidät myös oman pääsi. Jos äiti kiukuttelee tai alkaa tunnetasolla kiristää (itkut ja "minä kaikkeni olen sinun vuoksesi tehnyt ja näin sinä kiität" - syylistämiset), otat pienen aikalisän, ja jätät yhteydenpidon hetkeksi.
Äitisi ei tietenkään ymmärrä sitä, miten rasittavaa hänen käytöksensä on, koska hän luulee sen olevan rakkauden ja välittämisen osoitus. Etkä ole hänelle tehnyt koskaan selväksi, että sinua hänen käytöksensä vaivaa, joten hän jatkaa sitä, kunnes teet sille lopun.
Voi kamala, pelkään että minusta on vähitellen kehittymässä juuri tuollainen äiti! Mutta kun sitä lastaan haluaisi suojella niin kovasti, että välillä on vaikea hahmottaa, milloin on ylittämässä sopivuusen rajaa.
Olet varmasti oikeassa. Minun pitäisi vaan jotenkin saada harjoitettua sitä luonteenlujuutta, ja pystyä sanomaan ei ja pysyä siinä, vaikka toinen miten vieressä raivoaisi tai itkisi (ja tämä puute on se syy miksi minulla ei ole lapsia). Tämä ei siis mitenkään rajoitu äitiin, vaan mieheni on oikeastaan ainut ihminen kenelle uskallan oikeasti sanoa ei ja kertoa miltä oikeasti tuntuu.
En kuitenkaan missään nimessä syytä ensisijaisesti äitiäni luonnevioistani. Vielä vuosi sitten pidin kaikkea 100% omana syynäni, mutta psykoterapiassa käynti on pikkuhiljaa ajanut ajatuksia siihen suuntaan ettei ihan kaikki välttämättä ole minun yksin kokoon kehittämää. En siis omasta mielestäni kokisi niinkään meneväni piiloon äitini selän taakse, vaan ennemminkin olen se selkärangaton vässykkä, joka antaa lopulta periksi jos kukaan muu ei sitä tee. Eipä kai äitikään olisi tällainen ongelma jos uskaltaisin suututtaa ihmisiä...
Olen myös joskus maininnut äidille että jatkuva kysely elämästäni ja tuputtaminen on aika häiritsevää, veli vieläkin enemmän, joten ihan uutena tämä ei hänelle pitäisi tulla. Hänen on kuitenkin selkeästi vaikea pysytellä erossa asioistamme, ja selityksenä tulee usein "mutta kun mä välitän teistä vaan niin kamalasti".