Onko avuliaisuus sinulle luontaista

Tykkään auttaa muita vilpittömästi, siitä tylee hyvä mieli. Olen vaan todella arka ja epävarma tyrkyttämään apuani, se on aika ikävää, tavallaan pitää olla varma että toinen tarvitsee ja haluaa apua, kun ikävä kyllä on niitä mulkkuja joilta saattaa melkeinpä saada kiitoksen sijaan turpaan vastapalvelukseksi.. ;(

Olen liiankin. Jos joku tiputtaa kynän toisella puolella huonetta, ryntään nostamaan sen. Ärsyttävää, yritän päästä tästä eroon.

On luontaista, ikävä kyllä. Joudun aina pulaan kun alan auttamaan hädänalaista jolla koko elämä on yhtä sekaista vyyhtiä. Silloin kuuntelen, autan taloudellisesti, haen lääkkeitä lääkärille valehtelemalla jne kunnes tilanne päätyy siihen että olen hermoraunio. Silloin laitan pelin poikki ja autettava haukkuu minut maan rakoon.

En tajua minkä vuoksi olen tällainen ns helposti hyväksikäytettävä. Itse en ilkeäisi pitää ketään 24/7 kriisiterapeuttina, vippailla rahaa, kerjätä vaatteita ja ruokaa sekä ruinata että auttaja kävisi hankkimassa minulle lisää rauhoittavia kun omat ovat loppuneet. 

Itse nuolen haavojani enkä ilkeä puolustaa itseäni kunnolla kun entiset autettavat haukkuvat minua. Kerran sanoin yhtä autettavaa häikäilemättömäksi parasiitiksi ja se hävettää minua vieläkin.

Autan aina kun vain voin, mutta olen vähän huono pyytämään itse apua. Ja jos joku tarjoaa apua, niin yleensä vääntelehdin vähän. Joskus toki sellaisia tilanteita, että apua on pakko saada ja ottaa vastaan.

Rakastan auttaa, luonnollinen osa käytöstapoja. Tykkään myös tulla autetuksi ja tunnustan ellen osaa jotain. Tätä moni tuntuu pelkäävän sillä Suomessa kaikkien pitäisi pärjätä itse.

[quote author="KirkkoSisko" time="27.04.2015 klo 10:27"]Te, joille avuliaisuus on luonnollista ja helppoa, oletteko 'imeneet' sen jo äidinmaidosta lapsuudenkodissanne, vai oletteko tietoisesti opetelleet toisista huolehtimisen etiikkaa?
[/quote]Pidän sitä osana herrasmiehen tapoja eli tietoisesti opeteltu. Mutta myös vanhempani olivat hyvin huolehtivia.

Kirkkosisko, käypä tuossa viimeisillään raskaana ja mies heitti pihalle -ketjussa. Luulen, että sen aloittaja voisi tarvita sun ammattitaitoasi!

Ei ole luontaista, mutta en kyllä pinnistelekään sen eteen, että auttaisin. Eli autan vain jos huvittaa. Avun vastaanottaminen on minulle helppoa, koska johtuen omasta asenteestani uskon aina, että jos joku tarjoutuu minua auttamaan, hän haluaa minua oikeasti auttaa. 

En osaa pyytää apua, samasta syystä, etten itsekään sitä ole innokas antamaan. Pelkään, etten ansaitse apua. Enkä koe usein osaavani olla toiselle takaisin avuksi. Enkä osaakaan. Varsinkin olen ihan surkea edes tajuamaan, että joku olis avun tarpeessa. Varmaan siksi, että minusta on ihan normaalia tehdä vain asioita joista suoriutuu itse tai pärjätä yksin.

On. Miehelle taas vastenmielistä, niin auttaminen kuin sen vastaanottaminen. Ei toki perheen sisällä, mutta esim omien vanhempiensa, minun vanhempien auttaminen ja heiltä avun saaminen pistää hänet tiukoille. Rasittava puoli hänessä. Mäkään en sais pyytää isääni esim vaihtaan autooni renkaita, vaikka hän ehtisi paremmin kuin mies (aina valittaa kun on niin paljon hommaa ja sitten ehdotan että jos pyydän isääni vaihtamaan renkaat autooni tai opettamaan sen minulle niin "KYLLÄ MINÄ SEN HOIDAN!" raivoaa, huoh).

Auttaminen on mulle luontaista. En juurikaan edes mieti että auttaisinko, vaan autan kaikkia aina kun voin. Siis pikkujutuista isompiin, olipa kyseessä kuka tahansa.
Itse en osaa pyytää apua, sen vastaanottaminenkin on hankalaa.

En osaa pyytää apua ja häkellyn jos minulle sitä tarjotaan. Kerran näin kävi ylä-asteella, minua pidettiin ongelmanuorena ja kotona oli vaikeaa. Luokanvalvojani oli jotenkin aavistanut ja yhtäkkiä tarjosi apuaan. Juoksin pois koska itku pääsi, ensimmäistä kertaa joku halusi auttaa, minua!
Mutta osaan kyllä itse auttaa, ei tarvi pinnistellä

Osaan kyllä auttaa ja joskus tarjoan apuani vähän liiankin innokkaasti. Mutta pyytää/vastaanottaa en osaa, alkuunkaan vaikka sitä varmasti tarvitsisin. Kotoa saatu "kiltti tyttö" kasvatus jyllää, muut ensin, aina.

Te, joille avuliaisuus on luonnollista ja helppoa, oletteko 'imeneet' sen jo äidinmaidosta lapsuudenkodissanne, vai oletteko tietoisesti opetelleet toisista huolehtimisen etiikkaa?

Auttaminen on luontaista, on ollut lapsesta saakka. Ongelmani on ollut lähinnä vähän liiallinenkin kiltteys ja se, että haluaisin niin kovin auttaa sellaisessakin tilanteessa, jossa en oikeasti voi mitään, mistä sitten iskee hirveä ahdistus.

Avun vastaanottaminen sen sijaan on ollut hyvin vaikeaa ja sitä olen joutunut tietoisesti opettelemaan. Olen huomannut, että molemmat osapuolet kokevat ihmissuhteen parantuneen ja vahvistuneen sellaisen tilanteen jälkeen, jossa apua on tarjottu ja se on otettu vastaan.