Miten te nepsyihmiset selviätte sen asian kanssa, että voimavaranne on vähäisemmät kuin tavallisella ihmisellä?

Minä suoritin 45 vuotta ja sitten romahdin (myös fyysisesti) lopullisesti. En jaksanut lapsenakaan, muistan silloinkin ”halunneeni kuolla”, koska väsytti ja uuvutti. Alla amk- ja yliopistotutkinnot ja epämääräistä rääpimistä työelämässä. Nykyisin en lotkauta enää edes korvaani - kirjaimellisesti. Minulla on Asperger ja ADD.

Onko kukaan nepsy saanut mitään sairaseläkettä tms?

En selvinnyt. Eläkepaperit tulivat hieman yli 30v. Sinulle toivon jotain, minkä avulla selviät ja saat hyvän elämän. T: autismin kirjolla oleva

Olen järjestellyt elämäni siten että olen yrittäjä ja päätän itse työajoistani. Puolison kanssa on omat asunnot niin jaksaa paremmin. Vähän harmittaa se että opiskelusta ei ole tullut mitään, tai että lapsen kanssa en jaksaisi koko ajan touhuta kun en näköjään jaksa edes pientä ihmistä vaikka on kuinka rakas. Ei muuten valittamista.

Asperger

Vierailija kirjoitti:

Minä suoritin 45 vuotta ja sitten romahdin (myös fyysisesti) lopullisesti. En jaksanut lapsenakaan, muistan silloinkin ”halunneeni kuolla”, koska väsytti ja uuvutti. Alla amk- ja yliopistotutkinnot ja epämääräistä rääpimistä työelämässä. Nykyisin en lotkauta enää edes korvaani - kirjaimellisesti. Minulla on Asperger ja ADD.

Minäkin romahdin myös fyysisesti. - se hieman yli 30v eläkkeelle kirjolainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä suoritin 45 vuotta ja sitten romahdin (myös fyysisesti) lopullisesti. En jaksanut lapsenakaan, muistan silloinkin ”halunneeni kuolla”, koska väsytti ja uuvutti. Alla amk- ja yliopistotutkinnot ja epämääräistä rääpimistä työelämässä. Nykyisin en lotkauta enää edes korvaani - kirjaimellisesti. Minulla on Asperger ja ADD.

Minäkin romahdin myös fyysisesti. - se hieman yli 30v eläkkeelle kirjolainen

Aika monen kohtalo. Minun ikäluokkani on ollut pakko suorittaa ja maskata, koska tällaisista diagnooseista ei ollut aikoinaan tietoakaan. Tuloksena työkyvyttömiä kehäraakkeja. Kauhuissani olen pannut merkille, että markkinoille tuodaan Jenkeistä adoptoitua ABA-kuntoutusta - joka käytännössä on eheyttämishoitoa, vaikka suomalaiset tekijät väittävätkin ”muunnelleensa sitä”. Tällä käytännössä väännetään meistä (tai siis lapsista) näyttelemään neurotyypillisille soveliaita yksilöitä, heille sopivaan yhteiskuntaan. Kuriositettina on mainittava, että ABA:a on käytetty myös homojen ”eheyttämiseen heteroiksi”. Etenkin vanhempana miettisisin noin miljoonaan kertaan autistisen lapsen antamista tällaiseen rääkkiin, siltikin, vaikka rahanahneet toimijat olisivat paketoineet paskan silkkiin. Pelottavaa. Ihmisoikeuksia rikkovaa. Sadistista. Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä suoritin 45 vuotta ja sitten romahdin (myös fyysisesti) lopullisesti. En jaksanut lapsenakaan, muistan silloinkin ”halunneeni kuolla”, koska väsytti ja uuvutti. Alla amk- ja yliopistotutkinnot ja epämääräistä rääpimistä työelämässä. Nykyisin en lotkauta enää edes korvaani - kirjaimellisesti. Minulla on Asperger ja ADD.

Minäkin romahdin myös fyysisesti. - se hieman yli 30v eläkkeelle kirjolainen

Aika monen kohtalo. Minun ikäluokkani on ollut pakko suorittaa ja maskata, koska tällaisista diagnooseista ei ollut aikoinaan tietoakaan. Tuloksena työkyvyttömiä kehäraakkeja. Kauhuissani olen pannut merkille, että markkinoille tuodaan Jenkeistä adoptoitua ABA-kuntoutusta - joka käytännössä on eheyttämishoitoa, vaikka suomalaiset tekijät väittävätkin ”muunnelleensa sitä”. Tällä käytännössä väännetään meistä (tai siis lapsista) näyttelemään neurotyypillisille soveliaita yksilöitä, heille sopivaan yhteiskuntaan. Kuriositettina on mainittava, että ABA:a on käytetty myös homojen ”eheyttämiseen heteroiksi”. Etenkin vanhempana miettisisin noin miljoonaan kertaan autistisen lapsen antamista tällaiseen rääkkiin, siltikin, vaikka rahanahneet toimijat olisivat paketoineet paskan silkkiin. Pelottavaa. Ihmisoikeuksia rikkovaa. Sadistista. Sairasta.

Ihan uusi juttu mulle tämä ABA 😳 Hyi hitto!

Miten jaksavat käydä töissä kroonisesta kivusta kärsivät, muuten sairaat, omaishoitajat, surun vallassa olevat, päihdeongelmaisen kanssa asuvat? Joo, rankkaa on monella. Jos kotona saa levätä, se on jo paljon, eikä muuten mikään itsestäänselvyys.

Vierailija kirjoitti:

Miten jaksavat käydä töissä kroonisesta kivusta kärsivät, muuten sairaat, omaishoitajat, surun vallassa olevat, päihdeongelmaisen kanssa asuvat? Joo, rankkaa on monella. Jos kotona saa levätä, se on jo paljon, eikä muuten mikään itsestäänselvyys.

Ja tällä sinä halusit kertoa sitä että? Esimerkiksi Ruotsissa Asperger-diagnoosi on suora peruste työkyvyttömyyseläkkeeseen.

Yritän hyväksyä asian. Levätä tarvitsee, ja paljon. En voi harrastaa paljoakaan, koska tarvitsen viikonlopusta toisen päivän lepäämiseen ja samoin ainakin pari arki-iltaa. Täyspäiväisesti töissä jaksan muutaman vuoden kerrallaan, sitten tulee totaalin burnout ja sairasloma. Nyt on ollut hyvä kun olen ollut pari vuotta töissä vain osa-aikaisesti. Nyt vointini on melkolailla hyvä.

Masennuskausia on ollut ja olen tuntenut itseni hyvin huonoksi ja kelpaamattomaksi. Opettelua tässä on, että pystyy hyväksymään rajalliset voimavarat. Haluaisin kovasti jaksaa saman kuin muutkin.

Toisaalta en usko, että olen mikään uniikki lumihiutale vaan että jokaisella on omat taakkansa ja heikkoutensa kannettavanaan. Pitää vain koittaa jaksaa parhaansa mukaan.

Minulla on ensinnäkin lääkitys .

Sen turvin teen mitä jaksan (adhd).

Olen tavallista pidemmälle korkeakoulutettu mutta olen duunaritöissä osa-aikaisena.

Ei ole lapsia eikä tule. Siihen hommaan heräsin liian myöhään ja sitten tajusin että no ei tässä niitä nyt enää mistään ehdi hankkiakaan. En oikeastaan siivoa tai kokkaa vaan sen hoitaa puoliso.

Näin minä jaksan näin fyysisesti.

Henkisesti vaikeinta on ulkopuolisuuden tunne, joka tulee jo itsessään neuroepätyypillisyydestä mutta myös siitä, että elää niin eri elämää ”kuin muut”. Mutta sitten on onneksi ihania neuroepätyypillisiä ystäviä ja nettikavereita jne jotka ymmärtää ja tajuaa. Ja kirjat ! Omat mielenkiinnon kohteet. Viimeisin pienoismallit.

Näin minä jaksan.

Mutta en siis pystyisi elämään sellaista ”normaalia elämää”. Ottaa ankarasti välillä kuulla neurotyypillisiltä että ”no jokainen on vähän adhd” ja siis ”joo mulla on ihan noita samoja oireita !!” Tai: ”oletko kokeillut meditaatiota??” - kun olen viettänyt tyyliin viimeiset 8päivää samoissa vaatteissa ja päivän hyvä työ ollut se että olen saanut vaihdettua alusvaatteet (ja nekin lainattu puolisolta koska en tiedä/ jaksa selvittää missä omat on (pyykkikorissa/likaisena kaapissa tms ).

Tämmöstä elämää.

MUTTA! Olen nykyään onnellinen. Tyytyväinen ja onnellinen. Kun en yritä enää olla kuin muut. Kun tarvitsen sairauslomaa haen sitä. Sanon mitä ajattelen. Kysyn mitä haluan tietää. En esitä enää. En yritä miellyttää neurotyypillisiä. Nauran kun naurattaa mutta en tekonaura enää. Elän oman näköistä elämää ja toteutan itseäni omien voimavarojen rajoissa ja minulla on paljon mielenkiinnonkohteita. Olen suhteellisen älykäs ja luova, mikä on lohdullista. Olen surullinen monista asioista mutta sitä kun ei voi muuttaa, miten elämä on mennyt. Elämää kun voi elää vain eteenpäin.

Pyrin vapaa-aikanani harrastamaan asioita jotka antavat energiaa ja olen valinnut harrastukset niin, että niitä voi tehdä omaan tahtiin suorittamatta. Pienet käsityöt, askarteluprojektit, leivonta, ulkoilu jne. ovat mulle hyviä harrastuksia. Niitä voi tehdä kun jaksaa ja ne ilahduttavat. 

Kotona menen siitä mistä aita on matalin. Meillä ei tosiaankaan syödä hienoja ruokia, vaan helppoja. Aina on kaapissa jotain eineksiä tai muuta jolla voi ruokkia lapset sellaisena päivänä kun ei töiden jälkeen jaksa mitään. Jos on päivä että ei ole energiaa, niin silloin teen vain ihan pakolliset hommat jotta riittää puhtaita vaatteita ja astioita. Puhtaat vaatteet voi olla korissa, niitä saa sieltä otettua päälle ja jos ei vaan jaksa, niin keittiön ei tosiaankaan tartte olla ihan siisti joka ilta. 

Priorisoin levon ja nukun tarpeeksi. Sain juuri opiskelut tehtyä (työn ohella opiskelin) ja opinnoista selvisin laskemalla rimaa. Tentin pääsee läpi kun tietää puolet. Eli jos väsytti illalla, niin menin mieluummin nukkumaan kuin luin tenttiin. Yleensä sitten seuraavana iltana jaksoi paremmin. 

Jos on kausia että on energiatasot matalalla, niin sitten pitää vaan koettaa levätä mahdollisimman paljon, eikä stressata siitä. Itellä auttaa se kun muistan toistaa itelleni, että tää menee ohi, kohta on taas helpompi olo.

Vierailija kirjoitti:

Minä suoritin 45 vuotta ja sitten romahdin (myös fyysisesti) lopullisesti. En jaksanut lapsenakaan, muistan silloinkin ”halunneeni kuolla”, koska väsytti ja uuvutti. Alla amk- ja yliopistotutkinnot ja epämääräistä rääpimistä työelämässä. Nykyisin en lotkauta enää edes korvaani - kirjaimellisesti. Minulla on Asperger ja ADD.

Tämä 😄❤️

Siis minäkin muistan jo pienestä lapsesta sen tunteen että uuvuttaa niin että haluaa kuolla. Minäkin olen ihan vasta viime vuosina löytänyt tuolle ”en lotkauta korvaani” -tielle . Kuulostaa tosi hyvältä!

Huonosti jaksan. Olen saanut aikuisiällä "opeteltua" toimimaan ADD:stä huolimatta. Lapsi, yksinhuoltajuus ja sosiaalinen häpeä pakottivat toimimaan. Koulu oli KOVA. En tiedä mitä uusia synapseja päässäni on muodostunut, mutta nykyään pystyn toimimaan työajat. Lomilla romahdan ja lähellä on romahtaminen muutoinkin, sekä henkisesti että fyysisesti (psykosomaattisesti).

Pärjään sitä paremmin, mitä enemmän elän omannäköistäni elämää. Minulla on ADD ja aspergerpiirteitä. Huolimatta lukupäästä en pärjännyt yliopiston enkä ammattikorkean tietomäärän kanssa, koska minulta puuttuu itseohjautuvuus ja olen usein kodin ulkopuolella vietetyn päivän jälkeen niin uupunut, että ilta menee nukkuessa. Lääkkeet pitäisivät hereillä mutta saan niistä niin paljon haittoja, etten mielelläni käytä.

Vaihdoin sopivammalle, suorittavalle alalle, johon oli lyhyt ammattikoulutus. En enää yritä muuttua sosiaaliseksi tai nauttia aikataulutetusta harrastamisesta. Löydän iloni kotona ja yksin tekemistäni asioista. Elän omassa rytmissäni (puolisolla on onneksi samanlainen). Luovuin jo varhain ajatuksesta hankkia lapsia, koska omassa elämässäkin on riittävästi projektia ja se oli toisten haave, ei minun ja puolisoni.

Olen joutunut kolmesti jäämään pitkälle sairauslomalle, syynä loppuunpalaminen ja itsensä huonoksi tunteminen, kun ei pysty siihen mihin muut. Pidin itseäni tämän vuoksi epäonnistuneena mutta nykyään ajattelen, että sairauslomat ovat olleet välttämättömiä jaksamiselleni. Ne ovat myös opettaneet tulemaan toimeen vähällä ja nauttimaan siitä, mikä elämässä on olennaista ja pysyvää.

Olen matalasta koulutuksestani huolimatta usein päätynyt yllättäen aika vaativiin tehtäviin, kun minut on huomattu ahkeraksi ja fiksuksi. Tämä on ollut kolmesti burnoutin laukaisija ja vienyt pitkille sairauslomille. Nyt yritän selvityäkseni opetella kuntoutujan identiteettiä enkä aio mennä töihin ylittämään itseäni. Olen hakenut nepsyvalmennukseen ja saan te-toimistosta erityistä apua työpaikan löytämiseen. Palkkatukea ajattelin hyödyntää.

Ikävä kyllä moni add:lle sopiva perusduuni tuntuu hävinneen nykyaikaistumisen ja voittojen tavoittelun myötä. Joku simppeli talonmiehen työkin on nykyään osin ulkoistettu pitkin kaupunkia suhaaville kiinteistöhuoltoyhtiön työntekijöille, ja tilalle on kehitelty aulavahdin paikka, jossa pitää tilapalveluiden lisäksi kontaktoida asiakkaita, hoitaa yritysviestintää kahdella kielellä ja toimia vartijana.

Vierailija kirjoitti:

Miten jaksavat käydä töissä kroonisesta kivusta kärsivät, muuten sairaat, omaishoitajat, surun vallassa olevat, päihdeongelmaisen kanssa asuvat? Joo, rankkaa on monella. Jos kotona saa levätä, se on jo paljon, eikä muuten mikään itsestäänselvyys.

Myös näitä rooleja on usein nepsyilläkin sen nepsyyden päälle, eivät he muiltakaan murheilta nepsyyden vuoksi säästy..

Up

Olen eläkkeellä. Eli nukun kun väsyttää, hidastan kun tarvitsen lepoa. Muille ihmisille se tuntuu olevan lähinnä kiusa kun en jaksa valvoa yöt läpeensä, mutta onneksi nekin alkaa vanheta ja uupua. Kerran kävn festareilla ja suurin ongelmani oli missä nukun päiväunet, koska tarkoitus oli tehdä vain päiväkäynti. Lopulta nukahdin joen varteen mukavalle paikalle. Kun siitä sitten heräsin nokosiltani oli ympärilläni monta päiväunille tullutta :D Ollaan vaan rohkeasti väsyneitä, ehkä joku muukin tarvitsee luvan välillä levätä.

On tärkeää, ettei ympäristöstä tule liikaa rasitusta. Etätyö sopii hyvin, joten toivottavasti sitä on jatkossakin.

en ole koskaan ajatellut, että voimavarani olisivat vähäisemmät kuin ei-adhd:lla, päinvastoin, mutta toki olen realisti sen suhteen, että en jaksa elää niin sanotusti normaaleille suunnitellussa maailmassa ja yrittää tehdä asioita heidän tapojensa mukaan. Teen yksinkertaisesti terveen itsekkäästi asiat siten kuin minulle on hyvä. Enkä sen jälkeen ole ollut väsynyt,vaan tuottavampi kuin ne niin sanotut normaalit.